Kirjoittaja Aihe: Avioliitto : ihmisenä-olon-akatemia:  (Luettu 1901 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 14872
Vs: Avioliitto : ihmisenä-olon-akatemia:
« Vastaus #20 : ke 01.04.2015, 20:24:30 »
Ehkä nämä henkilökohtaiset näkemykset ovat kullakin ihmisellä niin yksilöllisiä, että niitä ei voi edes yleisellä tasolla yleistää. Mutta tunnettuahan on, että parisuhde vaatii aina aikaa & panostusta. Sitä pitää vaalia, muuten se kuihtuu hoitamattomana hyvinkin nopeasti olemattomiin, tai ainakin siinä sitten kituutetaan vastentahtoisesti kun ei muuhunkaan kyetä.

Kuinka monta vuosikymmentä aikaa se vaatii?

Vähän vakavammin: Hyvään parisuhteeseen käytetty aika ei ole mikään menetys ja uhraus. Sehän just on sitä parasta elämän osaa. Yhtä hyvin vois sanoa, että kauheen paljon vaati aikaa leffan katsominen ja sohvalla löhöäminenkään ei ole mistään kotoisin, ellei siihen kunnon sohvaperunanan paneudu aikaansa uhraten. Ison kaljamahankin kasvattaminen vaatii panostusta ja aikaa. Hirvee homma!

Lainaus
Avioliitossa eläminen on loputonta kompromissien tekemistä, toisen tarpeiden huomioimista, oman tilan jakamista, osin uhrautumistakin. Tällöin joutuu joistakin omista tarpeistaan luopumaan, ei tosin kaikista kuitenkaan. Aina voi neuvottelemalla sopia menoistaan, jos se vain suinkin puolison hyväksynnän puolelta on mahdollista.

Tuo kuulostaa liitolta, jossa on aivan liiaksi ripustauduttu toiseen. En ole ikinä pyytänyt lupaa puolisoltani omiin menoihini. Päinvastoin hän on iloinen puolestani, jos minulla on tiedossa hauska ilta. En keksi, mistä tarpeistani olisin puolisoni takia joutunut luopumaan. Šen sijaan on paljon tarpeita, jotka saan hänen ansioistaan ja avullaan tyydytettyä. On monia asioita, kotka ovat helpompia ja hauskempia yhdessä kuin yksin. On vaikkapa paljon mukavampaa, kun koiraa ulkoiluttaa kaksi. Puhumattakaan asuntolainan maksamisesta. Ennen kaikkea on aina olemassa ihminen, jolle mun tärkeät asiat on tärkeitä kans. Toisaalta itse saan paljon lisää itselleni kaikesta siitä, mitä puolisoni osaa ja on. Saan kurkistusikkunan hänen omiin vahvoihin alueisiinsa. Ehkä jopa opinkin asioita, joita en muuten tulisi oppineeksi. Menetyksiä ja uhrauksia en edelleenkään osaa keksiä.

Lainaus
Mutta monia olennaisia rajoitteita yhdessäasumisessa on yksinasumiseen verrattuna. Ei voi välttämättä mennä kuten haluaa, ei tehdä kaikkia asioita mitä mieleen juolahtaa, sopimatta siitä ensin toisen osapuolen kanssa. Oma rauha tai yksityisyyskään ei ole samanlaista kuin yksin ollessa. Aina pitää tavallaan ottaa muut huomioon tehdessään jotain tavallisuudesta poikkeavaa, varsinkin jos se koskettaa jotenkin muita perheenjäseniä.

No tässä kyllä lapset ovat paljon pahemmin rajoittava tekijä. Tai vaikka kotieläimet  tai kasvimaa. Puolisohan on aikuinen ihminen. Kyllä se pärjää itsekseenkin, jos mulla on menoa. Niinkuin minäkin pärjään. Joku yhteisistä hankinnoista sopiminen tms. on lähinnä asiat hauskemmiksi tekevää. Paljon jää uupumaan vaikkapa omien kättensä työn ihailemisesta, jos ei voi niitä puolisolleen esitellä. Kuka muu jaksais innostua vasta maalatusta kynnyksestä, uusista verhoista tai koiran oppimasta tempusta?

Poissa J

  • Matkaaja
  • Seniori
  • Viestejä: 427
  • -Rajaton kulkija-
    • ScoMy WebSite
Vs: Avioliitto : ihmisenä-olon-akatemia:
« Vastaus #21 : ke 01.04.2015, 20:48:58 »
Hienoa jos joidenkin parisuhde on niin hyvällä tolalla, että siinä voi täysin vapaasti toteuttaa halujaan keskittymällä pääosin itseensä; eikä tarvitse jakaa huomiotaan toiselle, koska hän on siinä aivan kuin itsestäänselvänä tapauksena nurkissa pyörimässä. Ihan näin kärjekkäänä esimerkkinä en avioliittoa kylläkään monenkaan kohdalla näe, vaikka tätäkin ilmiötä monilla pareilla valitettavan usein esiintyy, jos parisuhde sellaisenaan ei oikein enää kanna. Tai sitten toisessa ääripäässä suhde on näivettynyt pelkäksi kulissiavioliitoksi, jossa toisen menemiset tai tulemiset ei enää juurikaan kiinnosta. Eletään tavallaan omaa yksityistä elämää, missä suhde on vain välttämätön paha, kun ei viitsi enää toisesta vieraantumisenkaan jälkeen nähdä vaivaa että erottaisiin sulassa sovussa.

Tietenkään näin kärjistetysti eivät ihmisten elämäntilanteet aina mene, kun on niitä tavanomaisia välimuotojakin, jossa järjestellään asioita sen mukaan miten kullekin sovittujen juttujen mukaan sopii. Mutta jos on pieniä lapsia, niin menoistaan joutuu taatusti tinkimään, ellei sitten saa joltain taholta jatkuvaa hoitoapua. Eri asia sitten, kun jälkikasvu on kasvanut vanhempiensa hoitovastuusta, niin aika jää varmasti enemmän omienkin vapauksiensa toteuttamiseen. Näkisin kuitenkin, että harva avioliitossa elävä perheellinen nuoripari on kuitenkin on täysin tyytyväinen siihen, miten tarpeeksi omaa laatuaikaa itselle arjessa siunaantuu.

Välillä sen on aika vaativaakin yhteensovittamista, josta ei useinkaan selvitä ilman erimielisyyksiä tai ristiriitoja. Toisaalta tämä kaikki on tietysti pelkkää elämän tuomaa haastetta sekä vastuullisuutta, mihin ihmisen on tavallaan pakon edessä sopeuduttava. Toiset osaavat luovia siinä luontaisesti, sosiaalisten taitojensa ansiosta, mutta vähänkin eristäytyvälle ihmistyypille tälläinen lukuisten muuttujien kuvio saattaa olla liikaa. Siksi monille oman tiensä kulkijoille yksineläminen tarjoaa usein paremman vaihtoehdon olla & elää ilman ylimääräisiä pidäkkeitä. Sitotuminen toiseen ihmiseen kun ei kaikilta luonnistu yhtä helposti, joten olkaamme tässäkin suhteessa ymmärtäväisiä. Toiset viihtyvät vaan paremmin yksinään, kun voi ensisijaisesti keskittyä pelkästään omaan hyvinvointiinsa.
« Viimeksi muokattu: ke 01.04.2015, 21:20:02 kirjoittanut J »
-Vaeltajan mieli harhailee-

Poissa Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 14872
Vs: Avioliitto : ihmisenä-olon-akatemia:
« Vastaus #22 : ke 01.04.2015, 21:26:07 »
Hienoa jos jonkun parisuhde on niin hyvällä tolalla, että siinä voi täysin vapaasti toteuttaa halujaan keskittymällä pääosin itseensä; eikä tarvitse jakaa huomiotaan toiselle, koska hän on siinä aivan kuin itsestäänselvänä tapauksena nurkissa pyörimässä.

Entäs, jos haluaa jakaa huomiotaan toiselle? Onko se mielestäsi jotenkin outoa? Mä en ainakaan koe onnellisimmaksi sellaista tilannetta, jossa keskityn jatkuvasti vain itseeni. Mitä ovat halut, joihin se puoliso ei kuulu eikä mahdu? Mitä ihmettä pitäis koko ajan haluta hänestä irrallaan ja kaukana? Siis en lisäksi, että tekee omaa duuniaan ja harrastaa omia harrastuksiaan ja tapaa omia kavereitaan. Miksi olisi uhraus viettää aikaa puolison kanssa, harrastaa jotakin yhdessä tai bain muutoin oleskella keskenään? Onko mielestäsi uhraus harrastaa seksiä tai olla yhdessä jonkun uuden tuttavuuden kanssa? Miksi leffassa käyminen puolison kanssa olisi uhraus, mutta omien halujen toteuttamista, kun sinne menee vanhan kaverinsa kanssa? Uhraudutko mielestäsi, jos tapaat vanhan ystäväsi ja juttelet hetken mukavia?

Lainaus
Tietenkään näin kärjistetysti eivät ihmisten elämäntilanteet aina mene, kun on niitä tavanomaisia välimuotojakin, jossa järjestellään asioita sen mukaan miten kullekin sovittujen juttujen mukaan sopii. Mutta jos on pieniä lapsia, niin menoistaan joutuu taatusti tinkimään, ellei sitten saa joltain taholta jatkuvaa hoitoapua.

Paljon enemmän joutuu tinkimään yksinhuoltajana ja järjestelemään omi menojaan - jos edes onnistuu koskaan muualle pääsemäänkään kuin duuniin. Lapsettomuutta taas voisi hyvinkin joku kuvailla erittäin suureksi uhraukseksi. Tunnepa joitakin pariskuntia, joille se on melekin ollit suhteen loppu, kun toinen ei lapsia jalua.

Lainaus
Eri asia sitten, kun jälkikasvu on kasvanut vanhempiensa hoitovastuusta, niin aika jää varmasti enemmän omienkin vapauksiensa toteuttamiseen.

Mutta se aikuinen puolisoko tarvitsee kuitenkin kaitsijaa? Eikös juurikin puolisoa ehdi tavata ja hänen kanssaan olla aika mukavasti, vaikkei ihan koko työajan ulkopuolista aikaansa just siihen käyttäisi? Se varsinainen rajoitin ovat kyllä lapset. Mutta kun on puoliso, voidaan mennä vuorosvtona, jolloin molemmille jää myös lapsivapaita hetkiä.

Lainaus
Näkisin kuitenkin, että harva avioliitossa elävä perheellinen nuoripari on kuitenkin on täysin tyytyväinen siihen, miten tarpeeksi omaa laatuaikaa itselle arjessa siunaantuu.

Puolison vaatimukset ovat eri asia kuin lasten vaatimukset. Ei ole mitään syytä pistää lapsia "puolison syyksi". On täysin mahdollista valita lapseton parisuhde, jos lasten hoitaminen on liian iso uhraus. Ehkäisyllä voi estää lasten tulon, joten parisuhde sinänsä ei ole pakkolisääntymistä. On hyvin eri asia päättää jäädä lapsettomaksi kuin haluta olla sinkku. Jotkut vannoutuneet sinkut hankkii puolestaan lapsia. Vaativaa yhteensovittamista hekin joutuvat tekemään, vaikkei puoliso painostakaan vahtivuoroon.

Poissa J

  • Matkaaja
  • Seniori
  • Viestejä: 427
  • -Rajaton kulkija-
    • ScoMy WebSite
Vs: Avioliitto : ihmisenä-olon-akatemia:
« Vastaus #23 : ke 01.04.2015, 22:09:36 »
Tietenkin on tärkeää, että saa jakaa huomiotaan puolisolleen silloin kun se siltä tuntuu. Jos taas väkisin joutuu teeskentelemään tunteissaan, tai jatkuvasti on selittelemässä aikomuksiaan, se ei ole mielestäni aitoa yhdessäoloa. Harva järki-ihminen tälläistä epäkunnioittavaa kohtelua pidempään sietää. Kunnioituksen puute on usein miten se mikä ihmiset ajaa erilleen. Välinpitämättömyys suhteissa on myös hyvinkin yleistä, kun ajatellaan vaan sitä omaa hyväänsä. Tässä suhdesotkussa joutuvat sitten valitettavasti syyntakeettomat lapset useinkin sijaiskärsijöiksi.

On myös selvää sekin, että ihmiset ovat omine tarpeineen erilaisin motiivein liikkeellä. Mikä itsestä tuntuu hyvältä, ei se välttämättä ole toisen mielestä hyvä asia. Tämä onkin joillekin pareille se iänikuinen kynnyskysymys, kun joudutaan sovittelemaan toisen halut omien halujen kanssa yhteen. Jotkut sitten nöyrtyvät vahvemman osapuolen vaatimusten edessä, kun haluavat sovun säilyvän. Kaikilta ei tämänkaltainen myöntymisten kautta tapahtuva yhteiselo luonnistu yhtä hyvin.

Jos siis on enemmän taipuvainen olemaan erakkomainen luonne, tai ajattelemaan yksinomaan omaa parastaan, ei parisuhde ole luultavasti tälläiselle yksilölle se toimivin vaihtoehto. Tämän takia se voi olla tässä tapauksessa jopa riippakivi sen kantajalleen. Siksi kai yli puolet parisuhteistakin päätyy eroon, kun ei ole enää mitään yhteistä, tai kun on aikaa myöten kasvettu erilleen. Pidän kyllä itsekin avioliittoa aikansa eläneenä instituutiona, jolla ei ole enää sille kuuluvaa arvoa nykyisessä yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa edistävässä yhteisöllisyydessä.

Yksinelämisessä taas on se hyvä puoli, että ei ole sidottu toiseen ihmiseen, koska voi halutessaan olla kenenkä kanssa tahansa vaikka intiimissä suhteessa olematta siitä tilivelvollinen kenellekään. Avioliitossa tämä on harvoin mahdollista, ilman että toista ei jollain tavalla petetä, tai ainakin loukata jossain muodossa. Toisin on sitten niissä tapauksissa, joista jo edelläkin totesin; joissa suhde on jo siinä jamassa, että välinpitämättömyys on vienyt jo liiton pelkäksi tavan vuoksi toisen kanssa olemiseksi, niin silloin vähät välitetään toisen tekemisistä. Tässä tiulanteessa voi tietenkin tehdä mitä huvittaa, vaikka toisen selän takana, jos siitä on vaikkapa yhteinen sanaton sopimus olemassa.
« Viimeksi muokattu: ke 01.04.2015, 22:15:52 kirjoittanut J »
-Vaeltajan mieli harhailee-