Suomessa työn tuottavuus on alimpia EU-maiden joukossa. Takanamme ovat vain neljä kriisimaata. Julkisen sektorimme rahoitusvaje on pahimpia EU:ssa. Lisäksi olemme pieni tekijä EU:ssa. Juuri nyt meidän on turha murehtia EU:sta, hoidetaan oma kriisimme pois.
Miten mittaat työn tuottavuutta? Ainakaan
bkt/työtunti ei anna selkeästi mainitsemaasi kuvaa. Itse asiassa tekstin mukaan tuottavuus näin mitattuna
koheni 1990-luvun aikana etenkin Portugalissa, Espanjassa ja Irlannissa.
Tiedämme toki jälkikäteen, että kriisimaiden talous koki tuolloin suuren kuplan. Tuottavuus aggregaattina ei vielä kerro, mitä maissa tuotetaan. Siksi sitä on vaikea mitata. Tämä on muuten suurimpia syitä sille, miksei sen enempää yksityisten toimijoiden kuin julkisen sektorin velkaisuus pelkästään kerro, onko järkevämpää kasvattaa tasetta (ottaa velkaa) vai supistaa sitä. Euroalueen maiden ja keskuspankin taseissa esimerkiksi on valtava määrä Kreikan valtion velkakirjoja, koska niistä päätetään vain jättää alaskirjaukset tekemättä. Kuvittelen sen sijoituksena: euroryhmä ja EKP ovat sijoittaneet panoksensa nykyisiin Kreikan talouspolitiikan linjoihin, vaikkei niihin usko oikeastaan kukaan, ja jos tarkasteltiin viisi vuotta sitten, ei ollut syytä uskoa silloinkaan. Ulkopuolisesta sijoittajasta valittu politiikka saattaa näyttää ampumiselta itseään jalkaan. Minä en sijoittaisi rahojani noin, vaan hei, veronmaksajat vaativat nähdä verta.
Suomi menestyy Koneen hissien ja Nokian verkkojen tapaisissa tuotteissa. Näille on valtava kysyntä kehittyvissä maissa kuten Kiina, Intia, Brasilia, jne. Kun saamme näiden kilpailukykyä parannettua ja kehitettyä lisää samanlaisia tuotteita, pääsemme kasvuun. Se on ainoa järkevä suunnitelma. Suomi on alle promillen maailman väestöstä. Kyllä markkinoita riittää.
Yritysmaailmassa tarvitaan tietty kuva tulevaisuudesta: mitä palveluita ja tuotteita ihmiset tarvitsevat 2000-luvun jatkuessa. 1800-luvulla puunjalostus näytti yhtä epävarmalta kuin nyt energia-alan uudenlaiset ratkaisut, rakentamisen työtavat tai robotiikan lisääminen tuotannossa. Maailma on kirjaimellisesti niin täynnä roskaa, ettei pelkkää volyymiä tuijottamalla löydetä markkinoita. Elämisen tavat muuttuvat nykyisistään joka tapauksessa, niin on käynyt aina. Tuotanto tulevaisuudessa ei palvele yhteiskuntaa nykyisyydessä, ja sen voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla.
Kikkailu veroilla ja muut ajankohtaiset pikku keskustelunaiheet ovat hyödyllisiä mutta vähäpätöisiä asioita todellisen ongelmamme rinnalla.
Investointien mataessa tuotantotekijöihin liittyvillä kysymyksillä on elintärkeä rooli, mutta euroopanlaajuisessa talouspolitiikassa tuntuu unohtuneen yksi tärkeä tekijä. Investoinnit eivät yksinomaan vastaa olemassaolevaan kysyntään, vaan luovat sitä. Sitä usein toistellulla innovoinnilla on haettava. Korkeateknologian toteuttaminen tuotantoketjuissa on asia erikseen, mihin mm. luonnontieteiden ja matematiikan opetuksella on ratkaiseva vaikutus. Kuitenkaan luonnontieteen tasosta ei voida päätellä, millaista tuotantoa ja mitä tuotteita vakaa yhteiskunnallinen kehitys edellyttäisi. On tuotettava myös koulutusta ja muita palveluita, jotka ylipäätään mahdollistavat uusien menetelmien käyttöönoton.
2008 vuoden kriisiä seuranneesta taantumasta ei ole ymmärretty oikein mitään, jos tuijotetaan palkkakehitystä investointien sijaan. On katsottava molempia. Jotta investoinnit elpyisivät, niille täytyy olla kysyntää. Palkkamaltti
vähentää yksityisen sektorin kysyntää. Samoin julkisen sektorin säästöt
vähentävät julkista kysyntää. Velka ei ole ongelma itsessään. Sen monetaariset implikaatiot ovat. Kun taseissa säilytetään epäonnistuneita projekteja loputtomiin velkakirjojen muodossa, pääoman omistajat hyötyvät näennäisesti välttäessään alaskirjaukset, mutta velkaantuneiden osapuolten budjettirajoitteesta johtuen ne eivät säily funktionaalisina. Näin on tilanne sekä Kreikassa että Talvivaarassa. Kun vielä inflaatio on nollissa, olemassaolevien velkojen reaalinen arvo pysyy korkealla ja vaikeuttaa niiden maksamista entisestään. Miksi sitten inflaatio on nollissa? Koska investoinnit ja kulutus matavat, yksityinen sektori maksaa pois olemassaolevaa velkaa, ja valtiot vielä supistavat menojaan, kun niiden pitäisi pikemminkin tehdä päinvastoin.
Mikrotaloudellisen yksikön toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei sellaisinaan auta ymmärtämään talouden aggregaatteja, vaikka kokonaiskysyntä ja -tarjonta on lainalaisuuksineen johdettava mikrotason toimintaperiaatteista. Tämä on ollut katkera opetus kriisistä, sikäli kuin sitä edes on opittu. Ilman mallia on pelkkiä hypoteesejä, ja jos malli ennustaa asioita oikein, sitä kannattaa vähintään tutkia. Jos malli ennustaa koko ajan väärin, sitä kannattaisi miettiä uudestaan ennemmin kuin antaa lyödä itseään
todellisuudella jatkuvasti päähän.
Minun piti kirjoittaa pari sanaa normatiivisista lähtökohdistani, joten teen sen lopuksi. Mielestäni syyllisen etsiminen taantumaan yksityiseltä tai julkiselta puolelta hämärtää sitä tosiseikkaa, että molemmat puoliskot pettivät. Kreikassa tehoton julkinen sektori, Irlannissa pankkisektori, Espanjassa asunto- ja pankkisektori, ja Saksassa pankkisektori, muiden ohessa. Siihen nähden, että näkee niin paljon tuskanparahduksia 'veronmaksajien rahoista' ihmisiä tuntuu kovin vähän haittaavan, että julkista omaisuutta vaaditaan sellaisten yksityisten vaateiden täyttämiseksi, jotka alkujaankin olivat tuotto-riski-suhteeltaan vähintään kyseenalaisia. Velkojen leikkaus ei tule kyseeseen, kun lainaus ja velanotto on tapahtunut holtittomasti. Ylivelkaantuneen osapuolen on pakko palauttaa jotenkin funktionaalisuutensa tai lopettaa toimintansa kokonaan, mutta huonojen sijoitusten korvaaminen luotonantajalle edes osittain julkisista varoista ilman luotonantajan valtuuksien muutosta ja jopa koko luottolaitoksen kansallistamista kannustaa juuri siihen toimintaan, josta rahoituskriisit ovat seurausta. Kohtalon ironiaa on, miten EU turvautuu julkisen omaisuuden yksityistämiseen tulipalohinnoin tappioiden kattamiseksi, jotka julkinen sektori yksityiseltä puolelta on ottanut vastattavakseen. Muistettakoon, että kriisimaissa ne olivat yksityisiä saamisia, joita euroalueen julkiset instituutiot ja IMF ostivat. Sijoittajille myynti ei ollut riski lainkaan -ennemminkin oltiin tyytyväisiä, että edes osa rahoista hyvätuottoisiin riskilainoihin saatiin takaisin.
Näkemykseni on, että eurokriisissä etenkin yksityinen sektori mokasi (osin heikkojen luotonantosäädösten takia), mutta sen jälkeen poliitikot tuplasivat virheen joko vahingossa tai eri intressiryhmien etua palvellakseen samalla kun puhuivat moraalikadosta. Kustannus on kaikkien yhteinen kansantalouden kautta. Jos on vasemmistolaista vastustaa ostajien kannalta erittäin tuottoisia valtion omaisuuden pakkohuutokauppoja, niin toisaalta kovin markkinataloushenkistä ei ole sosialisoida luottolaitosten tappioita järjestelmän uudelleenrahoittajina toimivien valtioiden keskenään kannettaviksi. Sosialisointi on eräänlainen oikeutettu rangaistustoimenpide: se ja se ei kyennyt itsenäiseen luottolaitostoimintaan, joten me (veronmaksajat) yleisen edun nimissä pelastamme maksuliikenteen takavarikoimalla toimintanne ja järjestelemällä sen uudelleen (=kenkää johtoportaalle), jolloin menetätte oikeudet tuleviin tuottoihin valtiolle. Pyöröovijärjestelmä suurten yksityisten sijoituslaitosten ja julkisten rahoitusinstituutioiden kuten keskuspankkien välillä estää edellistä toteutumasta oikealla tavalla.