Kirjoittaja Aihe: Yksinelämisen haasteet  (Luettu 7490 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13885
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #80 : ti 07.04.2015, 19:28:04 »
Se on muuten tosi jännä että jos on useamman vuoden ollut parisuhteessa ja sietänyt siinä kaikenlaista koska rakastaa toista, niin eipäs niitä vastaavia juttuja sietäisikään enää jonkun toisen kanssa jos yllättäen jää sinkuksi. Eli jos uusi suhde alkaisi välittömästi täsmälleen niissä kaikkein kehnoimmissa tunnelmissa mitä pitkässä edellisessä suhteessa on pahimmillaan tullut vastaan, niin kuinka moni sellaiseen suostuisi? Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan.

Vanhoissa pitkissä suhteissa saatetaan sinnitelllä hyvinkin pitkään. Sinkkuna vastoin tahtoaan oleva ei ehkä tiedä, tai muista, että millaista se voi pahimmillaan parisuhteessa olla. Silloin suhteessa oleminen näyttäytyy hänelle toivottavana ja ihanana tilana, jolloin surkuttelee omaa sinkkuuttaan. Eikä tajua miltä kaikelta säästyy.

Tai sitten voi olla vähän naivi ja kuvitella että jos yhden kanssa olikin hankalaa, niin "eihän nyt kaikki voi samanlaisia olla". Ei voikaan. Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

 ;D

Wanking is a Many-Splendored Thing

Poissa J

  • Matkaaja
  • Seniori
  • Viestejä: 418
  • -Rajaton kulkija-
    • ScoMy WebSite
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #81 : ti 07.04.2015, 20:51:25 »
Onhan se kyllä niinkin, että vaikka vannoutunut yksineläjä ei välttämättä kaipaakaan parisuhdetta ollakseen tyytyväinen elämäänsä, ei se aina tarkoita sitä etteikö aktiivisesti hakisi seuraa itsensä kaltaisista ihmisistä. Ainoastaan vakituinen seurustelusuhde voi olla se kynnys jota ei tietoisesti haluta ylittää, tai ehkä ei edes yrittää, on siihen syyt sitten itsessä, tai valitussa elämäntyylissä. Oman mukavuusalueensa ulkopuolelle siirtyminen kun vaatii aina tietynlaista rohkeutta, tai ainakin asiaan vakavasti omistautumista.

Usein elämäntilanne voi olla sellainenkin, että haluaa säästää itsensä suuremmilta pettymyksiltä, eikä ole tarvetta kiinnittyä toiseen ihmiseen liian sitovasti. Siksi vapaat ihmiset voivat tästä syystä olla hyvinkin valikoivia erilaisten ihmisten kohtaamisissa. Varsinkin monet vapaamieliset ihmistyypit eivät kaikki niinkään halua seurustella tavan vuoksi, vaan jotkut haluavat enemmänkin jotain syvempää kanssakäymistä toisen osapuolen kanssa. Toki on olemassa pinnallisiakin ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen; täyttääkseen vain jotain ammottavaa tyhjiötä elämässään, tai pönkittääkseen lukuisilla ihmissuhteilla pelkästään olematonta itsetuntoaan.

Ihmisluonteita on siis tässäkin asiassa niin monenlaisia, eikä niitä voi todellakaan mitenkään niputtaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Yksieläjällä on kuitenkin aina etunaan se, että hän voi vapaasti valita kenen ihmisen kanssa milloinkin seurustelee, tai kuinka läheisinä nämä ihmisuhteet itselleen kokee. Eikä mikään valittu ihmissuhde kuitenkaan missään vaiheessa velvoita mihinkään, jos näin ei ole omalla kohdallan päättänyt. Valinnan moninaiset vaihtoehdot voivat toki aiheuttaa myös jatkuvaa turhautumista, jos ei oikein itsekään tiedä mitä elämältään oikeasti haluaa. Silloin parasta olisi aina ensin selvittää asiat perinpohjin itsensä kanssa, ennen kuin raahaa painolastinsa suhteesta toiseen muiden riesaksi.
« Viimeksi muokattu: ti 07.04.2015, 21:38:52 kirjoittanut J »
-Vaeltajan mieli harhailee-

Antares

  • Vieras
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #82 : ti 07.04.2015, 22:35:08 »
Se on muuten tosi jännä että jos on useamman vuoden ollut parisuhteessa ja sietänyt siinä kaikenlaista koska rakastaa toista, niin eipäs niitä vastaavia juttuja sietäisikään enää jonkun toisen kanssa jos yllättäen jää sinkuksi.

Eipä tietenkään, ihminen on oppivainen joten vain harva toistaa jo tekemänsä virheen. Sen sijaan paljastuu monesti ettei se ole ainoa mahdollinen virhe minkä voi tehdä. Ja kun tätä tapahtuu riittävän usein, kriteerit uuden suhteen alkamiseksi nousevat iän myötä lähes ylittämättömiksi. Siinä vaiheessa moni on kuitenkin jo oppinut sietämään omaa seuraansa paljon paremmin kuin nuorena...


Chama

  • Vieras
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #83 : ke 08.04.2015, 07:03:55 »
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Poissa Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13693
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #84 : ke 08.04.2015, 07:49:35 »

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Komppaan tätä. Yhtään enempää en osaisi - enkä edes haluaisi - kertoa etukäteen, millaisen miehen haluaisin (jos olisin sinkku). Ihmiset ovat kokonaisuuksia, joita ei voi jakaa ja purkaa osiinsa kuin polkupyörää. Päinvastoin se, että toinen uskaltaa paljastaa ne huonot puolensa ja vikansa, on suuren luottamuksen osoitus. Jos oltais aina vain vieraskoreita ja varovaisia, ei suhde olis kuin käytännön järjestely. Monet ns. huonot puolet näen miehessäni oikeastaan kaikkein rakastettavimpina. Ne saattavat myös olla jotain sellaista, mitä kukaan muu ei koskaan saakaan nähdä. Vastaavasti itsessäni on valtavasti puutteita ja vikoja, mutta koska suhteessa on luottamusta, minun ei tarvitse yrittää piilotella niitä. (Mikä on aivan eri asia kuin tahallinen huono käyttäytyminen ja toisen sietokyvyn venyttäminen.)

Samahan tuo on lasten kanssa. Vain turvallisille vanhemmille he uskaltavat kiukutella. Siksi monet adoptiovanhemmat onnittelevat itseään siitä, jos lapsi uskaltaa sanoa vastaan, kiukutella yms. Vasta siinä vaiheessa hän alkaa kokea uuden perheen sellaiselle riittävän turvalliseksi. (Enkä tällä tarkoita, että parisuhteessa pitäisi kiukutella toiselle.) Tai avioeron jälkeen lapset oireilevat vasta, kun vanhempien toipuminen on jo päässyt aika pitkälle. Sitä ennen he suojelevat vanhempiaan piilottamalla omat negatiiviset tunteensa.

Kukaan ei jaksa näytellä pelkästään paraatipuoltaan esitellen loputtomasti ja aina. Mutta sehän se vasta on hienoa, kun pääsee tutustumaan niihinkin osiin, joita yleensä ei turisteille esitellä.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13885
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #85 : ke 08.04.2015, 10:03:48 »
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Näistä asioista on vähän vaikea puhua. Itse näkisin näin että kun toista ei rakasta, silloin hän helposti näyttäytyy eräänlaisena "ominaisuuskokoelmana". En tiedä mistä tämä johtuu. Kun olen tavannut miehiä joita kohtaan minulla ei herää tunteita, heistä aina tulee päällimmäiseksi jotain ominaisuuksia jotka ärsyttävät.

Tietty ihastumiseenkin voi liittyä joidenkin ominaisuuksien korostuminen, tai ehkä niitä aivoillaan korostaa jos haluaa löytää selityksen tunnetilalleen? Esim. erästä ihastuksen kohdettani ajattelin älyllisellä tasolla "järkeväksi ja maanläheiseksi", mikä oli vallan toista kuin mihin olin tottunut toisenlaisen miehen seurassa. Mutta uskoisin että olisin ihastukseeni ihastunut vaikka minulla ei olisi ollut kokemuksia muista miehistä, eli pelkästään vertailun tuloksena tunne ei syttynyt. Sillä hetkellä kun se syttyi näin hänet "hauskana ja viehättävänä".

Kun minulla on tämä yksi kokemus siitä että vuosia kestänyt suhde päättyy siihen että mies vaihtaa toiseen naiseen, niin helposti ajattelen asian niin että hänen silmissään alkoi korostua minusta ikävimmät piirteet. Mutta voi se olla niinkin että hän koki koko elämänsä tylsäksi (vähän tällaisen vaikutelman olen saanut ja tiedän että hän on kärsimätön ja kokoajan uusia virikkeitä kaipaava persoona), ja ehkä se uusi nainen näyttäytyi niin valovoimaisena ettei hän kertakaikkiaan osannut keskittyä mihinkään muuhun, eikä ehkä missään välissä miettynyt tietoisesti miten "tylsä ja kyllästyttävä" minä olen. Eli en usko että kaikki erot johtuvat jostain vertailusta ihmisten välillä, vaikka tietenkin sitten kun pitää valita että kumman otan niin jotain vertailua siihen väkisinkin tulee. Ja mielestäni laskelmointia jos ylipäätään antaa itsensä ihastua toiseen vaikka on vielä parisuhteessa eikä ole puhunut erohaluista kumppanilleen mitään.

Itse en halunnut erota koska nimenomaan koin että elämäni on sitten vajaampaa ja tyhjempää, ja onhan se ollutkin. Mutta aika nopeasti huomasin etten tarvitse nimenomaan tuota eksääni elämääni, vaan noin ylipäätään kumppanin jonka kanssa sovin yhteen. Ja sellaista en sen koommin ole löytänyt.

Rumuus, hankaluus ja ärsyttävyys ovat asioita joiden kanssa pystyy elämään, jos näkee myös muutakin. Rakastaminen kai onkin nimenomaan tasapainotila, ylisuuret odotukset elämästä ovat haihtuneet ja kun järkytys alkuhuuman haihtumisesta ei ole ollut liian suuri, elämä yhdessä voi alkaa/jatkua. Omalla kohdallani pitkässä parisuhteessani ei oikein kauhean huumautuneeksi (ihastuneeksi) itseään tuntenut suhteen alussa koska mies näytti kyllä hyvin aikaisessa vaiheessa itsestään rumia piirteitä (huusi, riehui ja heitteli esineitä, minuakin kohti). Ehkä sen takia minulta jäi jonkinlainen lässähdys-vaihe välistä ja sopeutuessani siihen välillä aika älyttömään suhteeseen en sitten missään vaiheessa osannut ajatella että voisi sitä jonkun täyspäisemmänkin kanssa olla.

Tasapainoisen ja kunnollisen kumppanin kanssa se että rakastuminen jää lyhyeksi tai välistä ja alkaa nopeasti rakastamis-vaihe on ihan ok, mutta ei sellaisen ihmisen kanssa johon ei voi 100 % luottaa. Huonon itsetuntoni ("minä olen paska") vuoksi sitten kai vain jäin tavallaan nalkkiin.

Joten miksi surisin tuollaisen ihmisen "menettämistä"? Juu ei, kyllähän sitä suree vain sitä ettei parempaakaan ole löytänyt.
Wanking is a Many-Splendored Thing

Antares

  • Vieras
Vs: Yksinelämisen haasteet
« Vastaus #86 : ke 08.04.2015, 10:58:23 »
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Saattaa olla että nuorison parisuhteissa on vähän tuollaistakin. Muistelen joskus aikoinani omassa liitossani ajatelleeni samoin ja jatkoin sitkeästi vuodesta toiseen, lopulta runsaat kaksi vuosikymmentä. Mutta siinä vaiheessa kun nuo toisen osapuolen irtiotot alkoivat näkyä jälkikasvun itsetuhoisena oireiluna, oli pakko pistää pelleilylle piste ja lusikat jakoon. Kyllähän se tietysti oli ikävä periaatteellinen ratkaisu ja tuntui epäonnistumiselta kun omassa suvussa on tapa ollut elää elinikäisiä liittoja. No, exän suvussa oli taas tätä eroamiskulttuuria.

Mutta kun jälkikasvu alkoi järjestelyn jälkeen voida huomattavasti paremmin, oli helppo perustella itselleen että ratkaisu oli paras mahdollinen. Ja näkyihän se omankin mielialan ja elämänlaadun nopeana nousuna. Pitkään ainoa näkyvä haava erosta oli tuo ärtyminen naisten tavasta syyllistää miehiä ja etsiä vikoja vain niistä, itse kun olin kokenut että naiset ovat täysin samanlaisia sikoja niin halutessaan, väkivaltaa, juopottelua ja vieraissa juoksua myöten...

Mutta vuosikymmenen auvoisa yksinelo on nyt tavallaan katkennut, juuri kun olen pääsemässä eroon työvelvoitteistakin ja kaikki paukut olisi käytettävissä omaan itsekkääseen hyvinvointiinsa, kylkeen kiilautuu ihminen joka on kokenut saman, harrastaa riittävän samanlaisia asioita ja jolla on samanlaiset arvot sekä tavoitteet tulevaisuudelleen... niinhän sitä on taas käymässä vanhanaikaisesti...  :o