Kirjoittaja Aihe: Osallisuus, osattomuus, syrjäytyminen, ulkopuolisuus, yksinäisyys  (Luettu 1437 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa socrates

  • Konkari
  • Viestejä: 5917
  • Perspanomies
Onko ihmisellä oikeus syrjäytyä? Voiko syrjäytyminen olla valinta? Missä menee raja yksilönvapauden ja auttamisen välillä? Jos joku valitsee syrjäytymisen - ei halua, että yhteiskunta ulottaa palvelujärjestelmänsä näpit häneen, voiko niin tehdä? Vai pitääkö yrittää kuntouttaa väkisin?

Ei kai mikään taho estä yksilöä syrjäytymästä, jos joku sitä haluaa. Etuudet toki menevät minimiin, mutta ei kukaan tule aikuista ihmistä kotoa väkisin ihmisten ilmoille repimään.

No niin kai se on.

Syrjäytymiseen on tietysti monia syitä, ja ne syyt ovat täysin yksilön hallitsemattomissa (geenit, syntymäympäristö, perhe, perheen sosioekonominen asema jne.). Syrjäytyminen on myös periytyvää. Olen joskus miettinyt, kuinka paljon syrjäytymiseen johtavaan prosessiin vaikuttaa se, että valtaapitävissä asemissa, opettavissa tehtävissä ja sosiaalialalla hallitsevat ekstrovertit (koska he hakeutuvat sinne aktiivisemmin ja valintamenettelyt suosivat tiettyjä temperamenttipiirteitä, esim. ekstoversiota). Maailma on ylipäätään suunniteltu sen enemmistölle. Mitä vähemmän ihminen vastaa aikamme ihmisihanteeseen, sitä todennäköisemmin syrjäytymisen prosessi alkaa, jo varhaislapsuudessa.

Mm. Liisa Keltikangas-Järvinen onkin esittänyt ajatuksen, että valtaapitäviin asemiin pitäisi saada edustetuksi väestön keskimääräinen temperamenttiprofiili. Nyt sieltä karsiutuvat "erilaiset", sillä yhteiskunta suosii tiettyjä temperamenttipiirteitä (vailla perusteita) ja syrjii toisia (mm. opiskelijavalinnat, työpaikat jne.).

Myös sosiaalialalle hakeutuu lähinnä ekstroverttejä. Kuinka hyvin he ymmärtävät monien asiakkaidensa perustavaa erilaisuutta? Mikään temperamenttipiirre ei tietenkään johda suoraan syrjäytymiseen, mutta tietyn ympäristön, ja nykymaailman ihanteiden sekä yhteiskunnan rakenteiden yhteisvaikutuksella uskon, että tietyn synnynnäisen temperementin omaavat ovat suuremmassa vaarassa syrjäytyä.

Voisiko olla näin? En tiedä, onko asiaa tutkittu temperamenttitutkimuksessa.

Toki yhteisöihin pyrkii kerääntymään temperamenteiltaan toisiaan muistuttavia ihmisiä. Myös työpaikoille ja se onkin usein hankala ongelma, josta Tony Dunderfelt on kirjoittanut ansiokkaasti.

Ei se kuitenkaan aina niin ole, että ekstrovertit jyräävät introvertit. Päinvastoin ulospäin suuntautuneella seurallisella ihmisellä voi olla todella kamalaa introverttien joukossa.

Ja toisaalta impulsiivisilla ihmisillä on erittäin vaikeaa päästä ainakaan Suomessa (poliittisiin) johtotehtäviin. Juurikin siksi Trumpin valinta on niin iso juttu ja tavattoman mielenkiintoinen kokeilu, miten temperamentiltaan tyypillisistä poliitikoista rajusti poikkeava menestyy virassa.
Näkkäri, Näkkäri, Näkkäri!

Poissa Brutto

  • Seniori
  • Viestejä: 367
Onko ihmisellä oikeus syrjäytyä? Voiko syrjäytyminen olla valinta? Missä menee raja yksilönvapauden ja auttamisen välillä? Jos joku valitsee syrjäytymisen - ei halua, että yhteiskunta ulottaa palvelujärjestelmänsä näpit häneen, voiko niin tehdä? Vai pitääkö yrittää kuntouttaa väkisin?

Syrjäytyä voi monella tavalla: sosiaalisesti (yhteisöllisesti), taloudellisesti, ammatillisesti tai vaikkapa liikunnallisesti ja harrastuksellisesti.

Itse olen täysin harkiten ja tarkoituksella ryhtynyt syrjäytymään sosiaalisesti. En pidä enää yhteyttä tuttaviin enkä useimpiin sukulaisiin. Tämän seurauksena voin jopa paremmin kuin siihen aikaan, jolloin puhelin tai ovikello soi jatkuvasti ja sen seurauksena piti juosta juhlissa, talkoissa, kylässä ja kaiessa muussa vastenmielisessä.

Poissa Norma Bates

  • Konkari
  • Viestejä: 6203
Kautta elämäni ongelmani on ollut etten sovi oikein mihinkään ryhmään, oli syy ryhmän muodostumiseen mikä tahansa. Jos minulla todetaan joku sairaus, oli se sitten psyykkinen tai somaattinen, niin eikö siinä aina ole joku piirre jonka takia en ole ihan tyypillinen keissi. Esim. astman kanssa olen tuon tuostakin havainnut joidenkin kokemusteni poikkeavan "tyypillisen" astmapotilaan vastaavista. Psyykkisellä puolella vuosia ihmettelin ja muutkin ihmettelivät että miksen ole niin ja noin, kun minulla on masennus. Sitten saatiin esille että on myös ahdistus, jolloinka ammattikeskustelijan jota silloin tapailin olikin helppoa todeta että "ei sinusta "puhtaan" masentuneen vaikutelmaa saakaan". Olen aina ollut liian energinen, ilmeisesti silloin kun itse koen että nyt ollaan kokolailla lamautuneena. Mutta ahdistus piiskaa eteenpäin...

Newager olen ollut lapsesta asti, mutta aikuisena olen huomannut että on paljon juttuja joita en voi siltä taholta hyväksyä, ja en kykene olemaan ajoittain oikein mistään samaa mieltä "kollegoiden" kanssa. Ja kyllähän tätä riittäisi vaikka maailman tappiin asti.

Mutta onko niin että olen liian herkkä erottelemaan nyansseja, ja todellisuudessa suurin osa ihmisistä on niin omanlaisiaan ja omintakeisiin, että harvaa pystyy änkemään mihinkään tyyppirooliin niin ettei hänellä olisi mitään "liian persoonallista piirrettä" joka erottaa hänet keskivertotapauksesta? Olisiko niin että ihmiset vaikenevat yksilöllisimmistä, erolaisimmista piirteistään, korostavat ääneen niitä jotka tekevät heistä "samanlaisia" kuin muut ihmiset jossain tietyssä asiassa jonka puitteissa kertyy ryhmä, joukko, seura tms.?
Ilo irti vaikka perna poksahtaisi.