Kirjoittaja Aihe: Kolmanteen ja neljänteen polveen asti? Ylisukupolviset (sota)traumat.  (Luettu 1784 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Puhumattomuudesta tuli vielä mieleen: oli varmaan olemassa periaatekoodi, että lapsille ei kerrota. Mutta kuten Socrateskin esittää, halusivatko lapset kuulla? Vai oliko vastassa lapsen jaada jaada, taas sitä samaa?

Heti sotien jälkeen, 50-luvulle mennessä, olettaisin, että koko Suomi oli sitä mieltä, että nyt eteenpäin ja helkkarin kovaan nousuun. Elämästä kaikki irti. Ja siitä astihan, koko ajan enenevissä määrin, on ollut myös vallalla ajattelu oman onnensa sepästä ja siitä, että märehtiä ei saa, mielensä pahoittaminen on naurun asia, loukkaantuminen suorastaan rikos.

Eli ehkä ei ollut puhujia, mutta ei liiemmälti kuulijoitakaan?

T: Xante

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Ei ihme, että traumatisoituneet sotilaat eivät puhuneet, eivätkä edes hakeutuneet hoitoon siinä määrin, mitä oikeasti olisi ollut tarvis (ote opinnäytetyöstä):


Suomen sotien 1939-40 ja 1941-44 aiheuttamia psyykkisiä ongelmia ryhdyttiin varsinaisesti tutkimaan vasta toisen maailmansodan jälkeen, vaikka taistelustressin käsitteistö oli tiedossa jo ensimmäisen maailmansodan aikana (Ponteva 1977). Talvisodan syttymisen jälkeen sotilaiden psyykkinen pahoinvointi tuli yllätyksenä armeijan lääkintähuollolle. Sotapsykiatria ennen sotaa oli lähes laiminlyöty. Tämän vuoksi hoito oli improvisoitua vailla perinpohjaista psykiatrista keskustelua tai tutkimustyötä, että vain osa pätevistä psykiatreista oli armeijan palveluksessa, sillä suuri osa heistä toimi armeijan yleislääkintätehtävissä tai he jatkoivat omissa siviilitöissään. Tuohon aikaan Suomen yliopistomaailmassa ja lääketieteessä, myös psykiatriassa vaikutteet tulivat Saksasta. Saksalainen perinne korosti sotatraumoja matalan älykkyyden ja perimän aiheuttamiksi. Häiriöt psyykessä johtuivat saksalaisten psykiatrien mielestä sotilaiden heikosta tai sairaasta luonteesta. Tämä käsitys vakiintui myös Suomessa. Ensimmäiset suomalaiset artikkelit sotaneurooseista ilmestyivät välirauhan aikaan 1940–1941. Alemmista yhteiskuntaluokista tulleiden sotilaiden katsottiin kärsivän sotatraumoista eniten. Kivimäen mukaan kyseessä saattoivat usein olla näiden sotilaiden vaikeat lapsuudenkokemukset ja ylisukupolviset traumat, jotka altistivat heitä mielen murtumisille.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Tämäkin oli kiinnostava kohta opinnäytetyössä:


Hännikäinen siteeraa kirjassaan Levineä (2008), joka puhuu sodan yhteydessä shokkitraumasta. Levine määrittelee sen tapahtumaksi, joka on aiheuttanut henkilölle ylivoimaisia haasteita sekä pelon että kauhun tunteita. Koettu kauhu on muuttunut mielen tasolla krooniseksi, josta on vaikea selvitä. Monilla veteraaneilla kaikkialla maailmassa on jäsentämättömiä ja käsittelemättömiä traumoja, jotka heikentävät heidän jokapäiväistä elämäänsä. Hännikäinen mainitsee esimerkkeinä Vietnamin sodan posttraumaattisista oireista kärsivät veteraanit, jotka on liitetty moottoripyöräkerhon ja rikollisjärjestön Cannonball USA:n syntyyn. Samanlaisista yhteyksistä Helvetin Enkeleiden ja toisen maailmansodan syrjäytyneiden veteraanien välillä kirjoitti Hunter S. Thompson (1967) kirjassaan Helvetin Enkelit.


Ovatko traumatisoituneet ihmiset ovat alttiimpia ryhtymään rikollisiksi, tai ottamaan isompia riskejä? Luulisi, että voisi olla päinvastoin, siis että heistä tulisi turvahakuisempia. Mutta sitten toisaalta laumautuminen ja jengiytyminen voisi olla jonkunlaista turvan hakua ryhmästä?
« Viimeksi muokattu: ke 14.11.2018, 12:51:18 kirjoittanut kertsi »

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Kertsi,

Mulla on sulle asiaan liittyen sarjavinkki:-) eli TV kakkosen Babylon Berlin, löytyy Areenasta, on mennyt telkkarissa jo jonkun aikaa. Muutoinkin voisi olla semmoinen, josta pidät.

T: Xante

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
No ei noista nyt vähän väliä kahvipöydässä pulistu, vaan sen 43 vuoden aikana, kun isän kanssa olin tekemisissä mainitsi kerran tai pari silloin, kun esille tuli joku muu asiaa sivuava tapahtuma.

Ainoa järkyttävä noista oli miehen katkeaminen kahtia ja isä kertoikin siitä kärsivän oloisena, näky oli ilmeisesti häirinnyt häntä pitkään.

Vaikka sotiminen on paljolti odottelua, sitten kun tapahtuu äksoniä riittää.

Likinnä kiinnitin huomiota lauseeseesi: Harva kai siellä kuitenkaan sen pahempia hirveyksiä koki kuin mitä telkkarissa näkee päivittäin.


Aivan kuin olisi sama asia katsella telkkaria ja herätä ruumiskasan päältä oikeasti. Tai palella lähelle kuolemaa nälissään.

Ei pitäisi tietenkään yllättää, mutta koen, että harvinaisen kylmästi ja epäempaattisesti suhtaudut näihin kertomuksiin, tylsiä juttuja sen harvankin kerran, kun niitä joutui kuulemaan. Sitä en sano, pitäisikö tietysti lapsille (jos olit vielä lapsi, kun näitä kuulit) kertoa, mutta kyllä olettaisin, että näiden kertomisen tarkoituksena oli isäsi avautuminen, mitä tuli koettua. Josko pääsis vähän lähemmäksi.

T: Xante

No lapsena ja nuorena vanhempien jutut ei niin kauheasti kiinnosta ja isä selvisi fyysisesti terveenä siviiliin, niin olihan hänellä hyvä tuuri.

Jos noita perataan, niin säälin kahtia katkennutta miestä enkä niinkään faijaa, joka sen näki. Ruumiskasan päältä hän havahtui tilanteeseen, missä hän istui syömässä lihavalmistetta säilykepurkista istuen kasan päällä eikä hänellä ollut hajuakaan, miten oli joutunut sinne. Liha purkissa kuulemma näytti aika samalta kuin silpoutunut liha alla.

Täpärä pelastuminen oli iloinen kokemus. Kylmää, nälkää ja väsymystä en osannut pitää hänelle kärsimyksenä, koska hän mm eräretkillä nimenomaan haki niitä. Sokerijuttu oli hassu ja palasokeria hän söi kotonakin suoraan purkista.

Haavoittuneiden huuto oli toki kamalaa, mutta kai sekin kamalampaa on huutajalle kuin kuulijalle. Jos isä olisi kertonut huutaneensa tuskasta itse, asia olisi tietenkin ollut toinen.

Tykistökeskityksistä hän puhui eniten ja yritin eläytyä, millaista on olla tykistökeskityksen kohteeksi, mutta en oikein osannut.

Pakenevien sotamiesten pakottamisesta takaisin hän ainakin kerran puhui ja se on ollut paska homma molemmille.

Kuvauksia esimerkiksi kidutuksesta en joutunut kuulemaan eli sodissa tapahtuu pahempiakin asioita, mitkä olisivat varmasti minuakin järkyttäneet.

Isä pääsi näyttämään kykynsä sodassa enkä näe siinä mitään surkeaa. Sen sijaan kenenkään ei pitäisi kuolla niin kuin hän kuoli.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
No lapsena ja nuorena vanhempien jutut ei niin kauheasti kiinnosta ja isä selvisi fyysisesti terveenä siviiliin, niin olihan hänellä hyvä tuuri.

Jos noita perataan, niin säälin kahtia katkennutta miestä enkä niinkään faijaa, joka sen näki. Ruumiskasan päältä hän havahtui tilanteeseen, missä hän istui syömässä lihavalmistetta säilykepurkista istuen kasan päällä eikä hänellä ollut hajuakaan, miten oli joutunut sinne. Liha purkissa kuulemma näytti aika samalta kuin silpoutunut liha alla.

Täpärä pelastuminen oli iloinen kokemus. Kylmää, nälkää ja väsymystä en osannut pitää hänelle kärsimyksenä, koska hän mm eräretkillä nimenomaan haki niitä. Sokerijuttu oli hassu ja palasokeria hän söi kotonakin suoraan purkista.

Haavoittuneiden huuto oli toki kamalaa, mutta kai sekin kamalampaa on huutajalle kuin kuulijalle. Jos isä olisi kertonut huutaneensa tuskasta itse, asia olisi tietenkin ollut toinen.

Tykistökeskityksistä hän puhui eniten ja yritin eläytyä, millaista on olla tykistökeskityksen kohteeksi, mutta en oikein osannut.

Pakenevien sotamiesten pakottamisesta takaisin hän ainakin kerran puhui ja se on ollut paska homma molemmille.

Kuvauksia esimerkiksi kidutuksesta en joutunut kuulemaan eli sodissa tapahtuu pahempiakin asioita, mitkä olisivat varmasti minuakin järkyttäneet.

Isä pääsi näyttämään kykynsä sodassa enkä näe siinä mitään surkeaa. Sen sijaan kenenkään ei pitäisi kuolla niin kuin hän kuoli.

No kiva, että suurin osa noista, omasta mielestäni ihan vaan vieraan ihmisen kertomuksena kuultuna aika kauheista tapauksista, kävi sun isälle lopulta ihan parhaiten päin, eikä niissä mitään murehdittavaa ollut.

Sitä vaan jään miettimään, että olikohan tämä ihan varmasti ihan oikeasti sun isäs mielipide, vai omaa järkeilyäsi.

T: Xante

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Vaikuttaa kiinnostavalta sarjalta tuo Babylon Berlin, Xante, kiitos vinkistä.
Huomioita ekasta osasta.

Tv-sarjassa ekassa osassa vilahtaa IST - Institut fur Suggestive Therapie, ja sarjan ekassa jaksossa hypnotisoidaan terapiatarkoituksessa. Wikipediaa pläräämälllä hypnoosi vaikuttaa huonolta keinolta PTSD:n hoidossa, ainakin tämän mukaan:

Psykologit Wayne Braffman ja Irving Kirsch havaitsivat eräässä tutkimuksessa, että 54 prosenttia hypnotisoiduista koehenkilöistä ei reagoinut annettuihin suggestioihin sen voimakkaammin kuin pelkän mielikuvituksen varassa toimineet. He yllättyivät myös huomatessaan, että 25 prosenttia hypnotisoiduista reagoi annettuihin suggestioihin jopa heikommin kuin pelkkää mielikuvitustaan käyttäneet. Hypnotisointi ei siis välttämättä tuo mitään lisää mielikuvituksen käyttöön, ja voi jopa heikentää suggestioiden vaikutusta.[2]
Suggestio (Wikipedia)


Toisaalta hypnoosia käytetään vieläkin yhtenä hoitomuotona PTSD:hen:

HoitoOireiden ollessa vähänkin voimakkaampia ja niiden pitkittyessä on syytä kääntyä lähiviikkojen kuluessa psykiatrin, psykologin tai traumaperäisten stressihäiriöiden hoitoon erikoistuneiden hoitoyksiköiden puoleen. Hoidossa hyödynnetään erilaisia psykoterapeuttisia menetelmiä. Joissakin kriisiterapeuttisissa yksiköissä käytetään hoidossa hypnoosia tai erityistekniikoita, kuten ahdistavien muistojen poisherkistämistä käyttäytymisterapeuttisilla keinoilla. Erilaisten psykoterapeuttisten työskentelytapojen käyttökelpoisuudesta ja pitkäaikaisesta tehokkuudesta on varsin vähän luotettavia tutkimustuloksia. Heti traumatapahtuman jälkeen toteutetut jälkipuintikeskustelut (ns. debriefing) voi joidenkin kohdalla jopa pitkittää traumaperäisen stressihäiriön kestoa.
Pitempään kestävien ja kiusallisempien oireiden hoidossa käytetään myös lääkkeitä, joista ensisijaisia ovat serotoninergiset masennuslääkkeet. Nämä voivat lievittää traumaperäisen stressihäiriön oireita, vaikka henkilö ei kärsisikään masennusoireista. Muina lääkkeinä saatetaan käyttää joko rauhoittavia lääkkeitä (bentsodiatsepiineja) tai oirekuvassa ilmeneviä sydämentykytystä tai hikoilua estäviä beetasalpaajia. Näitä lääkkeitä pyritään kuitenkin käyttämään ensi sijassa vain tarvittaessa tai lyhyissä hoitojaksoissa.
Traumaperäinen stressihäiriö (Duodecim)

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Joo Kertsi, sarja kuvannee aikaa jossakin ensimmäisen ja toisen maailmansodan kieppeissä, jättää mielestäni vähän auki tismalliset vuosiluvut, eiväthän ne ole olennaisiakaan, sarjahan ei ole muutenkaan nippatarkka historiallisten yksityiskohtien suhteen:-) mutta tämä keskustelu tuli voimakkaasti mieleeni, kun itse asiassa itse aloin sarjaa katsella eilen!

Mitä tulee muuten suomalaiseen sotimiseen, niin sitähän tehtiin tietysti myös huumeiden voimalla. Mikä tietenkään ei siviiliin paluuta helpottanut.

T: Xante

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
^ Ai niin, tosiaankin, huumeet sodankäynnin apuna (tai "apuna"?). Lisäksi ilmeisesti PTSD:stä kärsivät alkoholisoituvat kaiketi herkemmin, mikä ennestään heikentää parantumiskykyä.

Poissa Chill Out

  • Konkari
  • Viestejä: 1535
Puhumattomuudesta tuli vielä mieleen: oli varmaan olemassa periaatekoodi, että lapsille ei kerrota. Mutta kuten Socrateskin esittää, halusivatko lapset kuulla? Vai oliko vastassa lapsen jaada jaada, taas sitä samaa?

Heti sotien jälkeen, 50-luvulle mennessä, olettaisin, että koko Suomi oli sitä mieltä, että nyt eteenpäin ja helkkarin kovaan nousuun. Elämästä kaikki irti. Ja siitä astihan, koko ajan enenevissä määrin, on ollut myös vallalla ajattelu oman onnensa sepästä ja siitä, että märehtiä ei saa, mielensä pahoittaminen on naurun asia, loukkaantuminen suorastaan rikos.

Eli ehkä ei ollut puhujia, mutta ei liiemmälti kuulijoitakaan?

T: Xante

Itse olisin kuullut enemmän isäni vaiheista sota-aikana ja kyllä naapurinpoikiakin näytti kiinnostavan heidän isiensä ja isoisiensä sotajutut. Niistä myös puhuttiin pojat keskenämme ja kiinnostus aiheeseen näyttää monilla jatkuneen eläkeiän kynnykselle. Tyttöjen jutuista en tiedä.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
No lapsena ja nuorena vanhempien jutut ei niin kauheasti kiinnosta ja isä selvisi fyysisesti terveenä siviiliin, niin olihan hänellä hyvä tuuri.

Jos noita perataan, niin säälin kahtia katkennutta miestä enkä niinkään faijaa, joka sen näki. Ruumiskasan päältä hän havahtui tilanteeseen, missä hän istui syömässä lihavalmistetta säilykepurkista istuen kasan päällä eikä hänellä ollut hajuakaan, miten oli joutunut sinne. Liha purkissa kuulemma näytti aika samalta kuin silpoutunut liha alla.

Täpärä pelastuminen oli iloinen kokemus. Kylmää, nälkää ja väsymystä en osannut pitää hänelle kärsimyksenä, koska hän mm eräretkillä nimenomaan haki niitä. Sokerijuttu oli hassu ja palasokeria hän söi kotonakin suoraan purkista.

Haavoittuneiden huuto oli toki kamalaa, mutta kai sekin kamalampaa on huutajalle kuin kuulijalle. Jos isä olisi kertonut huutaneensa tuskasta itse, asia olisi tietenkin ollut toinen.

Tykistökeskityksistä hän puhui eniten ja yritin eläytyä, millaista on olla tykistökeskityksen kohteeksi, mutta en oikein osannut.

Pakenevien sotamiesten pakottamisesta takaisin hän ainakin kerran puhui ja se on ollut paska homma molemmille.

Kuvauksia esimerkiksi kidutuksesta en joutunut kuulemaan eli sodissa tapahtuu pahempiakin asioita, mitkä olisivat varmasti minuakin järkyttäneet.

Isä pääsi näyttämään kykynsä sodassa enkä näe siinä mitään surkeaa. Sen sijaan kenenkään ei pitäisi kuolla niin kuin hän kuoli.

No kiva, että suurin osa noista, omasta mielestäni ihan vaan vieraan ihmisen kertomuksena kuultuna aika kauheista tapauksista, kävi sun isälle lopulta ihan parhaiten päin, eikä niissä mitään murehdittavaa ollut.

Sitä vaan jään miettimään, että olikohan tämä ihan varmasti ihan oikeasti sun isäs mielipide, vai omaa järkeilyäsi.

T: Xante

Koska osaan nuo kertoa, niin toki kuuntelin noi jutut, mutta ei ne järkyttäneet, kun taas faijan loppuaikojen fyysinen rappiotila oli hirvittävän surullista seurattavaa.

Rintamalta isä löysi yhteisön, missä hän käsittääkseni viihtyi ja sai arvostusta, jonka hinta oli kielteisten luonteenpiirteiden ja päähänpinttymien korostuminen ja painajaiset. Mm hän kertoi nähneensä unta, missä puri ihmisiä hengiltä.

Näin ryppyisiä valokuvia, joissa hän oli sätkä suussa rintamalla ja varsin pelottava ja brutaali hahmo. Olen joutunut myös miettimään, tekikö hän pahoja asioita siellä. Murhasiko vanhimman siskoni mies, jota isä oli kohdellut väärin ja kosti sen kiertotietä? Isä väitti komentaneensa rintamakarkureita sanallisesti eikä aseella ja hänen sotakaverinsa vaikuttavat kunnioittavan häntä, mutta varma en voi olla.

Militaristi isä ei missään nimessä ollut, vaikka hän jotenkin piti sotimista ihmisluonteelle tyypillisenä toimintana. Kokonaisuutena arvioiden hänen elämänsä ei ollut minusta ollenkaan huonoa, jos ei nyt helppoakaan. Luulen, että me lapset olemme enemmän kärsineet sodan seurauksista välillisesti.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Chill Out

  • Konkari
  • Viestejä: 1535
^ Ai niin, tosiaankin, huumeet sodankäynnin apuna (tai "apuna"?). Lisäksi ilmeisesti PTSD:stä kärsivät alkoholisoituvat kaiketi herkemmin, mikä ennestään heikentää parantumiskykyä.

Pervitiinin käyttäjiä tietysti oli ja jatkosodan jälkeen oli töitä etsimässä monia, jotka olivat huumeriippuvaisia ja ainoa ammattitaito oli ”hyvä konepistoolimies”. Määrää ei kuitenkaan pidä liioitella. Suomen armeijassa palveli jatkosodassa yhteensä jotain 700.000 miestä, joista ongelmia oli vain pienellä osalla.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Puhumattomuudesta tuli vielä mieleen: oli varmaan olemassa periaatekoodi, että lapsille ei kerrota. Mutta kuten Socrateskin esittää, halusivatko lapset kuulla? Vai oliko vastassa lapsen jaada jaada, taas sitä samaa?

Heti sotien jälkeen, 50-luvulle mennessä, olettaisin, että koko Suomi oli sitä mieltä, että nyt eteenpäin ja helkkarin kovaan nousuun. Elämästä kaikki irti. Ja siitä astihan, koko ajan enenevissä määrin, on ollut myös vallalla ajattelu oman onnensa sepästä ja siitä, että märehtiä ei saa, mielensä pahoittaminen on naurun asia, loukkaantuminen suorastaan rikos.

Eli ehkä ei ollut puhujia, mutta ei liiemmälti kuulijoitakaan?

T: Xante

Itse olisin kuullut enemmän isäni vaiheista sota-aikana ja kyllä naapurinpoikiakin näytti kiinnostavan heidän isiensä ja isoisiensä sotajutut. Niistä myös puhuttiin pojat keskenämme ja kiinnostus aiheeseen näyttää monilla jatkuneen eläkeiän kynnykselle. Tyttöjen jutuista en tiedä.

Kuten Socrates täällä kertoo, häntä ei kiinnostanut ja tietääkseni hän on poika. Ei siis ollut tarkoitukseni väittää, että ketään ei kiinnostanut, mutta Socrates nyt ainakin sanoo, että on yksi, jota ei kiinnostanut. Ja näin mietiskelin, onko kenties yleisemminkin lasten mielestä nämä jutut olleet tylsiä kuunnella.

Tästä on mielestäni turha tehdä sukupuolikysymystä.

T: Xante

Poissa Chill Out

  • Konkari
  • Viestejä: 1535
Puhumattomuudesta tuli vielä mieleen: oli varmaan olemassa periaatekoodi, että lapsille ei kerrota. Mutta kuten Socrateskin esittää, halusivatko lapset kuulla? Vai oliko vastassa lapsen jaada jaada, taas sitä samaa?

Heti sotien jälkeen, 50-luvulle mennessä, olettaisin, että koko Suomi oli sitä mieltä, että nyt eteenpäin ja helkkarin kovaan nousuun. Elämästä kaikki irti. Ja siitä astihan, koko ajan enenevissä määrin, on ollut myös vallalla ajattelu oman onnensa sepästä ja siitä, että märehtiä ei saa, mielensä pahoittaminen on naurun asia, loukkaantuminen suorastaan rikos.

Eli ehkä ei ollut puhujia, mutta ei liiemmälti kuulijoitakaan?

T: Xante

Itse olisin kuullut enemmän isäni vaiheista sota-aikana ja kyllä naapurinpoikiakin näytti kiinnostavan heidän isiensä ja isoisiensä sotajutut. Niistä myös puhuttiin pojat keskenämme ja kiinnostus aiheeseen näyttää monilla jatkuneen eläkeiän kynnykselle. Tyttöjen jutuista en tiedä.

Kuten Socrates täällä kertoo, häntä ei kiinnostanut ja tietääkseni hän on poika. Ei siis ollut tarkoitukseni väittää, että ketään ei kiinnostanut, mutta Socrates nyt ainakin sanoo, että on yksi, jota ei kiinnostanut. Ja näin mietiskelin, onko kenties yleisemminkin lasten mielestä nämä jutut olleet tylsiä kuunnella.

Tästä on mielestäni turha tehdä sukupuolikysymystä.

T: Xante

Minä kerroin omista kokemuksistani lapsuuden ja nuoruuden poikaporukoissa. En todellakaan tiedä, miten omissa ryhmässään olleet tytöt puhuivat aiheesta ja mitä vanhemmat heille sota-ajasta kertoivat.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Puhumattomuudesta tuli vielä mieleen: oli varmaan olemassa periaatekoodi, että lapsille ei kerrota. Mutta kuten Socrateskin esittää, halusivatko lapset kuulla? Vai oliko vastassa lapsen jaada jaada, taas sitä samaa?

Heti sotien jälkeen, 50-luvulle mennessä, olettaisin, että koko Suomi oli sitä mieltä, että nyt eteenpäin ja helkkarin kovaan nousuun. Elämästä kaikki irti. Ja siitä astihan, koko ajan enenevissä määrin, on ollut myös vallalla ajattelu oman onnensa sepästä ja siitä, että märehtiä ei saa, mielensä pahoittaminen on naurun asia, loukkaantuminen suorastaan rikos.

Eli ehkä ei ollut puhujia, mutta ei liiemmälti kuulijoitakaan?

T: Xante

Itse olisin kuullut enemmän isäni vaiheista sota-aikana ja kyllä naapurinpoikiakin näytti kiinnostavan heidän isiensä ja isoisiensä sotajutut. Niistä myös puhuttiin pojat keskenämme ja kiinnostus aiheeseen näyttää monilla jatkuneen eläkeiän kynnykselle. Tyttöjen jutuista en tiedä.

Kuten Socrates täällä kertoo, häntä ei kiinnostanut ja tietääkseni hän on poika. Ei siis ollut tarkoitukseni väittää, että ketään ei kiinnostanut, mutta Socrates nyt ainakin sanoo, että on yksi, jota ei kiinnostanut. Ja näin mietiskelin, onko kenties yleisemminkin lasten mielestä nämä jutut olleet tylsiä kuunnella.

Tästä on mielestäni turha tehdä sukupuolikysymystä.

T: Xante

Tarkennan sen verran, että kokonaisuutena sota oli tylsä aihe, koska kotona lojui lehtiä, missä lumipukuiset äijät hiihtivät ase selässä umpihangessa. Ne oli lapselle puuduttavia lehtiä sotakirjoista puhumattakaan.

Isän sotajutut kiinnostivat yhtä paljon, kuin hänen kertomuksensa joistain muista asioista kuten hänen tai hänen isänsä saamista isoista kaloista tai jostain kommelluksista. Järkyttyä en niistä osannut.

Jotenkin sotaan löyhästi liittyviä leikkejä kyllä pihoilla käytiin, mutta eivät ne nivoutuneet vanhempien sotakokemuksiin.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Koska osaan nuo kertoa, niin toki kuuntelin noi jutut, mutta ei ne järkyttäneet, kun taas faijan loppuaikojen fyysinen rappiotila oli hirvittävän surullista seurattavaa.

Rintamalta isä löysi yhteisön, missä hän käsittääkseni viihtyi ja sai arvostusta, jonka hinta oli kielteisten luonteenpiirteiden ja päähänpinttymien korostuminen ja painajaiset. Mm hän kertoi nähneensä unta, missä puri ihmisiä hengiltä.

Näin ryppyisiä valokuvia, joissa hän oli sätkä suussa rintamalla ja varsin pelottava ja brutaali hahmo. Olen joutunut myös miettimään, tekikö hän pahoja asioita siellä. Murhasiko vanhimman siskoni mies, jota isä oli kohdellut väärin ja kosti sen kiertotietä? Isä väitti komentaneensa rintamakarkureita sanallisesti eikä aseella ja hänen sotakaverinsa vaikuttavat kunnioittavan häntä, mutta varma en voi olla.

Militaristi isä ei missään nimessä ollut, vaikka hän jotenkin piti sotimista ihmisluonteelle tyypillisenä toimintana. Kokonaisuutena arvioiden hänen elämänsä ei ollut minusta ollenkaan huonoa, jos ei nyt helppoakaan. Luulen, että me lapset olemme enemmän kärsineet sodan seurauksista välillisesti.

Pakkohan se on sanoa, mutta kyllä nämä kirjoitukset ovat taas osoitus sinun empatian kyvyn puutteestasi. Jollei isäsi ole ollut totaalinen psykopaatti vai mitä näitä on, niin missään nimessä hän ei ole nautiskellut unista, jossa pureskelee ihmisiä hengiltä. Että eiköhän hän loppuelämäkseen saanut traumaa ihan itselleenkin.

Ymmärrän lasten traumat (niitähän siis sinullakin on), mutta kuten huomaamme, ei niitä sitten asioista kertominenkaan poista, ainakaan kaikilta.

Se, että hänen loppunsa järkyttää sinua, johtuu siitä, että näit sen ja samalla vilkaisit mahdollista tulevaisuuttasi.

T: Xante

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka joutuu tappamaan toisen ihmisen sodassa, tai läjäpäin toisia ihmisiä? Varmaan se normi-ihmistä traumatisoisi. Varmaan omakuva muuttuisi, ja itsearvostus romahtaisi? Ehkä itsearvostuksen romahtamista sitten kompensoisi vähän sankarina kohtelu muiden ihmisten taholta? Ja sotapropaganda, esittäessään viholliset ei-ihmisinä, varmaan helpottaa sitä tappamista niin, että sotilaat eivät ainakaan heti särjy ensimmäisestä taposta?

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Koska osaan nuo kertoa, niin toki kuuntelin noi jutut, mutta ei ne järkyttäneet, kun taas faijan loppuaikojen fyysinen rappiotila oli hirvittävän surullista seurattavaa.

Rintamalta isä löysi yhteisön, missä hän käsittääkseni viihtyi ja sai arvostusta, jonka hinta oli kielteisten luonteenpiirteiden ja päähänpinttymien korostuminen ja painajaiset. Mm hän kertoi nähneensä unta, missä puri ihmisiä hengiltä.

Näin ryppyisiä valokuvia, joissa hän oli sätkä suussa rintamalla ja varsin pelottava ja brutaali hahmo. Olen joutunut myös miettimään, tekikö hän pahoja asioita siellä. Murhasiko vanhimman siskoni mies, jota isä oli kohdellut väärin ja kosti sen kiertotietä? Isä väitti komentaneensa rintamakarkureita sanallisesti eikä aseella ja hänen sotakaverinsa vaikuttavat kunnioittavan häntä, mutta varma en voi olla.

Militaristi isä ei missään nimessä ollut, vaikka hän jotenkin piti sotimista ihmisluonteelle tyypillisenä toimintana. Kokonaisuutena arvioiden hänen elämänsä ei ollut minusta ollenkaan huonoa, jos ei nyt helppoakaan. Luulen, että me lapset olemme enemmän kärsineet sodan seurauksista välillisesti.

Pakkohan se on sanoa, mutta kyllä nämä kirjoitukset ovat taas osoitus sinun empatian kyvyn puutteestasi. Jollei isäsi ole ollut totaalinen psykopaatti vai mitä näitä on, niin missään nimessä hän ei ole nautiskellut unista, jossa pureskelee ihmisiä hengiltä. Että eiköhän hän loppuelämäkseen saanut traumaa ihan itselleenkin.


T: Xante

Kuten kirjoitin, painajaiset olivat hinta pitkälle edenneestä sotilasurasta. Kärsivän näköisenä hän kertoi tuosta unesta, mutta ei se eivätkä muutkaan sotatraumat hänen elämäänsä pilanneet. Hän kävi töissä, elätti perheensä, ei käyttänyt päihteitä ja harrasti tervehenkisiä asioita. Hän vaikutti ihan tasapainoiselta siinä iässä, mitä minä nyt olen ja sen jälkeen.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Chill Out

  • Konkari
  • Viestejä: 1535
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka joutuu tappamaan toisen ihmisen sodassa, tai läjäpäin toisia ihmisiä? Varmaan se normi-ihmistä traumatisoisi. Varmaan omakuva muuttuisi, ja itsearvostus romahtaisi? Ehkä itsearvostuksen romahtamista sitten kompensoisi vähän sankarina kohtelu muiden ihmisten taholta? Ja sotapropaganda, esittäessään viholliset ei-ihmisinä, varmaan helpottaa sitä tappamista niin, että sotilaat eivät ainakaan heti särjy ensimmäisestä taposta?

Paremminkin oli niin, että normi-ihminen osasi käsitellä tappamisasian ilman mitään erityistä traumaa. Toki se ihmistä kuitenkin muuttaa.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Kuten kirjoitin, painajaiset olivat hinta pitkälle edenneestä sotilasurasta. Kärsivän näköisenä hän kertoi tuosta unesta, mutta ei se eivätkä muutkaan sotatraumat hänen elämäänsä pilanneet. Hän kävi töissä, elätti perheensä, ei käyttänyt päihteitä ja harrasti tervehenkisiä asioita. Hän vaikutti ihan tasapainoiselta siinä iässä, mitä minä nyt olen ja sen jälkeen.

Kuten kirjoitin, ne painajaiset kertovat hänen traumastaan ynnä kertovat siitä, miten sota häneen vaikutti. Sinä olet nyt ristiriitainen: sanot, että hänen käytöksensä on traumatisoinut teidät lapset, mutta toisaalta vakuutat, että kyseessä on ihan vaan tolleen tavallinen duunissa käyvä kaveri.

Tarkoitatko siis, että sota tuskin häneen vaikutti, hän vaan teidän lapsuutenne ajan käyttäytyi muuten vaan teitä traumatisoivasti?

Ja  jälleen kerran, kukapa väitti, että hänen elämänsä olisi ollut pilalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö nyt ihmeessä tuollaiset jutut, syödä lihaa ruumiskasan päällä sinne vahingossa joutuneena mitenkään voisi vaikuttaa ihmiseen.

T: Xante