Kirjoittaja Aihe: Kolmanteen ja neljänteen polveen asti? Ylisukupolviset (sota)traumat.  (Luettu 1783 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
-eli kerran viikon pelkästään syömällä 10 kiloa palasokeria, kun ei ollut muuta ruokaa

No nyt selvisi Socrun hiilarigeenit!

Olen muutamalle ihmiselle luvannut tuhat euroa, jos toistavat tuon tempun, mutta kukaan ei ole vielä sitä yrittänyt.

Mutta ajatelkaas, jos se kranaatti olisi osunut faijaan, joutuisitte selviämään ilman Majuria! Korkeammat voimat olleet liikkeellä....
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 16287
Sotaahan ei oikeasti ihmismieli pysty käsittelemään millään tavalla (pois päiväjärjestyksestä), koska ne kauheudet menevät niin yli ymmärryksen. Olen kuullut tai lukenut että painajaisunet johtuvat siitä että mieli työstää työstämistään traumatisoivaa kokemusta että tunnelataus siitä poistuisi. No, milläs se poistuu tuommoisista keskeltä kahtia leikkautumisen näkemisistä...

Ei-sotaa kokeneet eivät osaa reagoida sotajuttuihin millään tavalla. Jotkut ovat ehkä höpöttäneet sodasta liikaakin, ainakin Gösta Sundqvistilla oli Koe-eläinpuistossa joku hahmo, joku vanhus joka jauhoi sodasta maailmantappiin asti. (Taisi itse toimia tämän äänenä, muistelisin tämmöistä jostain lukeneeni.) Itse kun ajoittain jopa tilaan taikka muuten vaan luen Seura- tai Hymy-lehteä, kyllästyn siihen että jokaikisessä numerossa pitää aina olla joku sotajuttu. Ärsyttää että eikö se koskaan lopu, se sota. Tämä tietysti sen vuoksi että en osaa sanoa sotaan juuta en jaata, muuta kuin että varmasti sekoaisin siellä itse ääniherkkänä jo ekana päivänä.

Ehkäpä vertaistuki auttaisi sotatraumoissa eniten. Laitetaan ex-sotilaat piiriin juttelemaan kokemuksistaan. USA:ssahan ne varmaan näin tekeekin.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131

^ Vertaistuesta siinä aloituskirjoituksessa mainitussa opinnäytetyössäkin puhuttiin toimivana apuna.

Eräs ystäväni kertoi tapaamastaan yhdysvaltalaisveteraanista, jolla on PTSD. Hänellä oli flashbackseja (ahdistavia takaumia) ja erilaisia paniikkikohtauksia yms., joiden takia hän ei melkein päässyt ulos kämppänsä ovesta. Hän hankki erityistreenatun koiran (PTSD service dog), joka osasi mm.
- metsäkävelyllä tarkisti kaikki puskat, ettei niissä ole mitään vaarallista
- kaupunkikävelyllä meni aina tarkistamaan nurkan taakse, ettei siellä lurki mitään vaarallista
- kun mies näki painajaisia, koira herätti hänet ja tarjosi lohduttavaa läsnäoloa
Mies oli erittäin kiitollinen koirastaan, ja sanoi, että hän sen ansiosta pystyy elämään lähes normaalia elämää.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Sota oli tylsä aihe ehkä siksikin, että kotona lojui pöydillä Kansa taisteli-lehtiä ja kirjahylly pullisteli sota- aiheisia kirjoja, joita hävitin vasta viime keväänä.

Faija ei koskaan valitellut sotaan joutumista, koska ei haavoittunut. Sanoi sen tuoneen elämään sisältöä ja päässeensä siellä kuolemanpelosta, joka tosin palasi myöhemmin. Oudoin asia ja mitä hän useampaan kertaan toisteli oli se, että hän piti sotaa pysyvänä olotilana eikä uskonut rauhan tulevan ikinä.

Sodasta siviiliin sopeutuminen oli vaikeaa. Opiskelu ja työelämä ja niihin liittyvä ihmissuhteiden hoito repi hermoja.

Isä tavallaan pääsi ulos poterosta vasta 70-luvulla. Viimeisen kerran hän muisteli sotaa, kun olin tyttären kanssa katsomassa häntä. Oli jo uupunut. Normaalista poiketen oli pitkä parta ja makasi vuoteessa ja muisteli Suursaaren taistelua. Arveli elävänsä vielä pari vuotta, mutta kuoli aiemmin.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Mun toinen vaarini haavoittui sirpaleista. Sodan jälkeen hän valui verta (takapuolestaan?) pitkään, mikä tiesi valtavasti pyykkiä mummolleni. Tätäkään vaaria en ennättänyt tavata. Hänet olisi ollut kiva tavata, oli kuulemma kiltti ihminen. Muistaakseni hän ja mummoni erosivat ennen kuin hän kuoli, ja eron syy taisi olla sotatraumat.


Monet sotaan joutuneet hevosetkin muuten kai traumatisoituivat.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Mun toinen vaarini haavoittui sirpaleista. Sodan jälkeen hän valui verta (takapuolestaan?) pitkään, mikä tiesi valtavasti pyykkiä mummolleni. Tätäkään vaaria en ennättänyt tavata. Hänet olisi ollut kiva tavata, oli kuulemma kiltti ihminen. Muistaakseni hän ja mummoni erosivat ennen kuin hän kuoli, ja eron syy taisi olla sotatraumat.


Monet sotaan joutuneet hevosetkin muuten kai traumatisoituivat.

Hevonen kai kestää huonommin stressiä kuin ihminen. Niitä kuoli valtava määrä kauhealla tavalla toisessa maailmansodassa. Muistelen lukeneeni, että niitä kuoli myös ihan säikähdyksen ja pelon aiheuttamaan sydänhalvaukseen.

Eräs Stalingradin taistelualueella käynyt toimittaja kirjoitti, että tällaista helvettiä voi kestää vain ihminen, ei eläin. Taisi perustaa tuon mielipiteen hevosten yllättäviin kuolemiin.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus
Sotaahan ei oikeasti ihmismieli pysty käsittelemään millään tavalla (pois päiväjärjestyksestä), koska ne kauheudet menevät niin yli ymmärryksen. Olen kuullut tai lukenut että painajaisunet johtuvat siitä että mieli työstää työstämistään traumatisoivaa kokemusta että tunnelataus siitä poistuisi. No, milläs se poistuu tuommoisista keskeltä kahtia leikkautumisen näkemisistä...

Aina voi mennä kohden ydintä, ja kipua, eikä tässä liene rajaa.

Vaikeampi on palata, ja "syntyä" uudelleen tavan todellisuuteen seesteisesti, tuollaisen sukelluksen jälkeen, ilman tersimistä. Traumahan on tällainen isku, odottamattomana, ja yleensä siitä palautuminen on pikasiirto muihin maisemiin, jolloin kokonaisuus priorisoituu, saman tien, ja tätä nopeutta voidaan tarvita, esim sodassa, eikä toisaalta kunnon traumaa halua, tai edes voi pitkittää, vaikka aikaa palautumiseen olisi kuinka.

Vaikka trauma on odottamaton mielenliike ja tapahtuma, siis tapahtumaan reagointi tarkemmin sanoen, niin odottamattomuus ei välttämättä ole pahempi kuin sellainen paluu traumaan, jota voi odottaa. Paluu samaan voi olla pahempi, koska traumaan voinut liittää enemmän ainesta, jolloin siitä on paisunut isompi "mielentuote". Kartettavasti koetun trauman kohtaamisessa voi parempi olla suora toisto, yllättäen. Takeita uusinnasta ei voi antaa, enkä oikein tiedä, mitä tuo tarkoittaa. Oppiutuuko trauma yhä paremmin, ja saa iskostuneemman osan ihmisessä, vai voiko jotain lähteä työstäytymään.

Aiempi traumatisoituminen ei välttämättä näy ulospäin, eikä sitä osaa ajatella merkitsevänä, ellei viitteitä osaa seurata jotenkin, eli sitä, miten mieli toimii jotenkin oudosti, joissain tilanteissa. Näkymätön tilanne ei taida tarkoittaa trauman merkityksettömyyttä. Eiköhän se sido ihmisen henkistä kapasiteettia aika lailla. Henkisesti vapaa ihminen, ... niin, miten se näkyy?

Ehkä trauman sitova vaikutus on sitä kokonaisvaltaisuuden kahletta, ettei eheyttä voi olla koettavana riittävästi, jos selvittämätöntä on jäänyt "rajan tuolle puolen". Tällöin ihminen voi hakeutua vaistomaisesti exteme-tilanteisiin, joissa on myös hyvää sitoutuneena, jota muuten tarvitsee, ja jota voi hakea, vaikka paljon keinoja kaihtelematta, siis sotatyyliin.

Aktiivisempi traumanhaku voi olla joskus turvallisempaa, kuin ajautuminen traumaan äkkikäänteen takia, hallitsemattomasti. Traumatilanteen estäminen on se juttu, ja piipahtelu enemmän kontrolloidusti. Unissa tämä on vaikeampaa, sillä mieltä ei voi sitoa samalla tapaa kuin valveilla. Painajainen voi viedä kohden sietämätöntä, johon joutuu heräämään pakosta, kun menee liian hallitsemattomaksi. Ulkoinen ympäristö voi alkaa kannatella, tai siihen voi nojata, jolloin ahdistus lievittyy.

Trauman (mahdollinen) ylläpitopolitiikka varmaan vaihtelee, eri tilanteissa. Joku on sidotumpi käymään sitä jatkuvasti, ehkä noidankierteen kautta, jossa ei ehkä voi kuin romahtaa jotenkin. Osa taas voi pikkuhiljaa työstellä huomaamatta ehyemmmäksi, ja vapaammaksi. Aktiivinen työstäminen lienee myös mahdollista. Voi olla niin vaistomaista, ettei KO henkilö asiaa tajua, koska kutsujana on rajantakainen, ei se "taho", jossa muuten on arjen toimijana.

Itselläni on ollut muutama trauma. En tiedä missä menen. Kremppoja on ollut mt-puolella, mitä liekkin. Loppukesällä huomasin täysuupuneena metsäilystä jne sen, että kun rannalta pyöräilin pimeässä, ja yksin, niin maisemien vilinä toi mieleen jotain traumoista. Surullista ja onnellista, jotain ainutlaatuista. Näitä en oikein muita muista.

Ilmiö muuten on mielenkiintoinen. Tiettyjen aikojen "helvetit" eivät välttämättä näy muille, ja myöhemmin ne unohtaa itsekkin. Selkeästä trauman koteloitumisesta tulee minulle mieleen zombioosi. Tuon vastakohta on terve lapsi, harvemmin aikuinen, jolla on arpikudosta kohtaamisessa, tai jotain suojarakenteita, joilla ehkä ylisäätää todellisuuden kohtaamista, onnistuvasti, ilman pahempia ylläreitä.

Ylisääteisyys tuskasta poispäin on varmasti jo suojautumista. Miten tervettä, miten sairasta. Paljon tällaista ainakin voisi ajatella olevan, ihan yleisesti. Liekkö sitten niin luontaista, vai miten? Ehkä menneeseen nähden luontaista, mutta muuten rakenteet ei kulkijaa voisi vähempää kiinnostaa, jos estää kosketusta, josta ei hevillä etäydy., ellei pakko.
« Viimeksi muokattu: ti 13.11.2018, 19:53:56 kirjoittanut Juha »
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus
Hevonen kai kestää huonommin stressiä kuin ihminen. Niitä kuoli valtava määrä kauhealla tavalla toisessa maailmansodassa. Muistelen lukeneeni, että niitä kuoli myös ihan säikähdyksen ja pelon aiheuttamaan sydänhalvaukseen.

Tarkemmin ajatellen tämän voisi ehkä sanoa paremmin. Hevonen voi kestää stressiä jopa paremmin kuin ihminen. Hevonen ei vain osaa samalla tapaa suojautua vaikutukselta, ellei se ole enemmän siinä ympäristössä, jossa se voi vaikuttaa stressiin, omilla keinoillaan. Ihmistienoo, ja sen sidonnat eivät anna parhaita keinoja hevoselle, henkiseen selviytymiseen, ja siten selviytymiseen yleensäkin.


Noin muotoillen, AO on aika selkeää:

Eräs Stalingradin taistelualueella käynyt toimittaja kirjoitti, että tällaista helvettiä voi kestää vain ihminen, ei eläin. Taisi perustaa tuon mielipiteen hevosten yllättäviin kuolemiin.

Ihmisen selviytymiskyky taitaa olla poikkeuksellista, eläinmaailmassa. Voiko muuten olla? Lapsikin Selviää paremmin kuin hevonen, vaikka voi kokea yhtä voimakkaita asioita, vaikka hetkellisemmin. Stressiä ja tuskaa  ihminen ei luultavasti voi kokea yhtä vahvana kuin hevonen, siis yhtä pitkään, koska mahdollisuus epäsuoruuteen on ihmisellä sen verran parempi. Hevonen on enemmän todellisuuden armoilla. Hevonenkin voi eheytyä, mutta ei nillä tähän liittyvää osaamista taida olla jotenkin kumuloituneena, kuten ihmisellä jo nyt voi olla.

Kidutukset ihmisen toimesta voivat estää ihmisen suojakeinojen käyttämisen. Brutaalia, tosin kun totta, niin tätäkin puolta varmasti tutkittu paljon. En lukenut enempiä. Ihmisen stressi lähtee paljon muista ihmisistä, samoin turva. Tätä ajatellen kidutus ja siinä pärjääminen voisi olla ihan avaavaa. Vaikea sanoa tarkemmin, kun enemmän voi olla ongelmaakin.
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Minä olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että sodassa olleet eivät paasanneet siitä lapsilleen, koska tajusivat, ettei lapsia kiinnosta kuunnella. Harva kai siellä kuitenkaan sen pahempia hirveyksiä koki kuin mitä telkkarissa näkee päivittäin.

Eipä itseänikään kovin kiinnostaneet faijan sotakokemukset, vaikka hän harvoin niistä puhui. Muutama on jäänyt mieleen :

-kertoi kokeneensa "etiäisen" eli pakottavan tarpeen nousta pois riippumatosta, jonka kohdalle hetken kuluttua osui kranaatti

-oli kävellyt jonossa, kun edellä oleva mies oli katkennut kahtia vatsan kohdalta ja miehenpuolikas oli irvistänyt (tämä oli pahin)

-Suursaaressa koki muistinmenetyksen ja heräsi ruumiskasan päältä fyysisesti vahingoittumattomana

-tykistökeskityksen kohteeksi joutuminen kävi hermoille

-sai väsymyksestä harhoja ja nälästä vesipöhön

-veti piikkilankoja yli 40 asteen pakkasessa, kun pakkanen lauhtui 28 asteeseen, se tuntui keväältä

-haavoittuneitten huuto oli kammottavaa

-yleisesti ottaen sota oli pitkälti odottelua

-eli kerran viikon pelkästään syömällä 10 kiloa palasokeria, kun ei ollut muuta ruokaa

Se on sitten jokaisen asia arvottaa, pitääkö tälläisiä juttuja, joita on tapahtunut ihan omalle vanhemmalle, hirveyksinä vai ei.

T: Xante

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus
- kun mies näki painajaisia, koira herätti hänet ja tarjosi lohduttavaa läsnäoloa

Koiralla voi olla luontaista kykyä tällaisessa maailmassa, jota tavan ihminen pitää henkimaailmallisempana. Ehkä luontoa vasten olevat ihmiset ovat tässä yhtä arkisia, kuin herkät koirat.


Tämä viittaa "yliaisteihin":

-kertoi kokeneensa "etiäisen" eli pakottavan tarpeen nousta pois riippumatosta, jonka kohdalle hetken kuluttua osui kranaatti

Koiran tasoisia viitteitä, joissa on mahdollisuus toimia, kuten koira, jos vain muu ihmistodellisuus ei esim pistä etiäistä halvasta.


Yliaistilliset jutut on helposti ongelmallisia, jos niitä on. Intuitio on piirteenä sellainen, jota ihminen voi useimmiten ajatella melko ristiriidattomasti. Tätä henkisemmät on jo vähän niin ja näin, ja kun kytkentä on niin vähäistä tällaiseen, niin tarkkana varmasti syytä olla. Muuten uteliaan ihmisen ei tarvitse tällaista lähteä karttamaan, ja jos tolkuissaan, niin tällaisen ei tarvitse antaa viedäkkään enempää.

Moni näennäisesti outo toiminta voi olla etiäistämistä. Kun ei oikein tajua mistään mitään, voi tehdä jotain, josta ei ole tietoinen. Kytkennät ohi tietoisuuden eivät välttämättä toimi, sillä niissäkin on omanlaiset rakentumiset. Miten sitten oppia paremmin, ja onnistua tuloksellisemmin siinä, jota voisi ajatella etiäistouhuksi. Kai tätä voi miettiä.

Se on aika helppo arvella, että ihmiset näkevät paljon toisissa, ja tämä perustuu tietynlaiseen vapauteen nähdä, koska omat reaktiot eivät johda, vaan tulevat tunnistetuksi, myös toista peilatessa. Osa ihmisistä arvioi itseä ja toisia muita paremmin. Eikä tässä liene mitään mahdotonta oppimista kellään, vaikka luontaiset lähtökohdat jollain voi olla paremmat.

Itseä kiinnostaa jonkin verran sanallistaminen, ja juuri siitä, mistä ei oikein voi puhua. Sitä kautta voi tajuta enemmän, jossain kohden selvänyrittämistä. W ei olisi vissiin ihan niin otettu tästä, tai ainakaan kaikki.

Suurin osa ihmisistä kuitenkin tiedostaa näkymättömän olemassaoloa jotenkin, ja vaikka joku taistelee näitä mörköjä vastaan näkyvämmin, vähemmällä pääsevä ei välttämättä tee samaa, koska luottaa johonkin. Luottaminen on viime kädessä uskonasia, ja jos näitä tukirakenteita horjuttaa, asia myös paljastuu. Uskonasia voi olla mitä vain, kannattelevaa, päätöstä nojata, ja sulkea asia selvyyteen, oletuksen turvin.

Jos sanotaan, ettei nykyään usko, ja uskonnot merkkaa paljoa, niin tämä ei pidä paikkaansa. Usko vain kohdistuu eri asioihin, joihinkin päivänselvyyksiin, joita käsittelee kerettiläiset, tosin ilman tuon sanan käyttämistä, vaikka oikein menisi sanankäyttö edelleen.


Tarkoituksella loin vähän isommat kytkennät viestille. Tällaisesta itse pidän. Koontaa, kun tilaisuus tarjoutuu.


L:

Melko ajattelematonta kielenkäyttöä. Yliaistillisus, intuitio. Öh. Korjailen joskus. Vaatii vähän täsmällisempää otetta.
« Viimeksi muokattu: ti 13.11.2018, 22:24:45 kirjoittanut Juha »
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Minä olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että sodassa olleet eivät paasanneet siitä lapsilleen, koska tajusivat, ettei lapsia kiinnosta kuunnella. Harva kai siellä kuitenkaan sen pahempia hirveyksiä koki kuin mitä telkkarissa näkee päivittäin.

Eipä itseänikään kovin kiinnostaneet faijan sotakokemukset, vaikka hän harvoin niistä puhui. Muutama on jäänyt mieleen :

-kertoi kokeneensa "etiäisen" eli pakottavan tarpeen nousta pois riippumatosta, jonka kohdalle hetken kuluttua osui kranaatti

-oli kävellyt jonossa, kun edellä oleva mies oli katkennut kahtia vatsan kohdalta ja miehenpuolikas oli irvistänyt (tämä oli pahin)

-Suursaaressa koki muistinmenetyksen ja heräsi ruumiskasan päältä fyysisesti vahingoittumattomana

-tykistökeskityksen kohteeksi joutuminen kävi hermoille

-sai väsymyksestä harhoja ja nälästä vesipöhön

-veti piikkilankoja yli 40 asteen pakkasessa, kun pakkanen lauhtui 28 asteeseen, se tuntui keväältä

-haavoittuneitten huuto oli kammottavaa

-yleisesti ottaen sota oli pitkälti odottelua

-eli kerran viikon pelkästään syömällä 10 kiloa palasokeria, kun ei ollut muuta ruokaa

Se on sitten jokaisen asia arvottaa, pitääkö tälläisiä juttuja, joita on tapahtunut ihan omalle vanhemmalle, hirveyksinä vai ei.

T: Xante

No ei noista nyt vähän väliä kahvipöydässä pulistu, vaan sen 43 vuoden aikana, kun isän kanssa olin tekemisissä mainitsi kerran tai pari silloin, kun esille tuli joku muu asiaa sivuava tapahtuma.

Ainoa järkyttävä noista oli miehen katkeaminen kahtia ja isä kertoikin siitä kärsivän oloisena, näky oli ilmeisesti häirinnyt häntä pitkään.

Vaikka sotiminen on paljolti odottelua, sitten kun tapahtuu äksoniä riittää.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Tämä viittaa "yliaisteihin":

-kertoi kokeneensa "etiäisen" eli pakottavan tarpeen nousta pois riippumatosta, jonka kohdalle hetken kuluttua osui kranaatti

Koiran tasoisia viitteitä, joissa on mahdollisuus toimia, kuten koira, jos vain muu ihmistodellisuus ei esim pistä etiäistä halvasta.

Etiäinen vaivasi isää loppuelämän. Sodassa oli suvantovaihe, ei taistelua, vaan komppania lepäili. Isä oli kahden puun väliin ripustetussa riippumatossa, kun hänelle tuli pakottava tarve lähteä katsomaan kolmen kilometrin päässä sijaitsevaa tulenjohtopaikkaa. Hän pakotti mukaan lähellä olleet miehet, jotka eivät nähneet mitään järkeä mennä sinne.

Takaisin tullessa yksittäinen haja-ammus oli osunut puuhun juuri siinä kohdassa, missä isäni pää oli ollut.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 10083
  • Epäilyttävä henkilö
Hevonen kai kestää huonommin stressiä kuin ihminen. Niitä kuoli valtava määrä kauhealla tavalla toisessa maailmansodassa. Muistelen lukeneeni, että niitä kuoli myös ihan säikähdyksen ja pelon aiheuttamaan sydänhalvaukseen.

Eräs Stalingradin taistelualueella käynyt toimittaja kirjoitti, että tällaista helvettiä voi kestää vain ihminen, ei eläin. Taisi perustaa tuon mielipiteen hevosten yllättäviin kuolemiin.
II Maailmansodan lukuja en nyt tässä muista, mutta I maailmansodassa niitä kuoli vieläkin enemmän, ja se luku on n. 8 miljoonaa hevosta. Koiriakin I maailmansodassa kuoli miljoona.

Kotieläimiä kuoli samalla tavalla kuin miehiäkin, mutta hevosilla vaikutti myös se, millaisissa oloissa olivat kasvaneet, ja mihin maastoihin tottuneet. Esimerkiksi Suomen talvi- ja jatkosodassa kuoli etelä-pohjanmaalaisia hevosia paljon sen vuoksi, että ne eivät olleet tottuneet mäkisiin metsiin, vaan katkoivat niissä kinttunsa. Sama kuvio varmasti muissakin sodissa, joissa hevoset laitetaan niille uuteen maastotyyppiin. Monttujahan sotatoimialueilla riittää kaikille ja jos ei, niin tykistö ja pommikoneet tekevät kyllä lisää...

Universaali kokemus sodissa oleville sotilaille on, että eläinten kärsimys ja kuolema saattaa saada karaistuneemmaltakin ns. padot auki, vaikka ihmisten kuoleminen karseilla tavoilla ei tunnu enää miltään. Viattomien luontokapppaleiden kärsimys onkin sitten se, joka saa itkemään ja raivoamaan kaikkea muutakin.
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 10083
  • Epäilyttävä henkilö
^
Lisään vielä sen, että kyllä ihminenkin voi kuolla silkkaan kauhuun. Niin I kuin II maailmansodan juoksuhaudoista löytyi solttuja, joissa ei ollut ulkoisesti mitään vammoja. Olivat kuolleet pelkoon. Ja nyt kirjoitetaan nuorista, elämänsä keväässä olevista miehistä. Sota on helvetti.
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus

Sekin vaikuttaa, missä iässä, tai tarkemmin sanottuna, missä elämänvaiheessa trauma koetaan, ja tuota tarkemmin, että minkä oman kehitysvaiheen tai vastaanotto-valmiuden aikana.

Aikuisena, suojatummasta lähtien, kokemus voi ehkä viedä enemmän kahtaalle, jos kunnon tälliä, jossa lapsena pysyy enemmän ei-kahtalaisena, jolloin se ainoa kokonaisuus on kyllä selkeämmin jotain muuta, kun kahta "kokemus-kansalaisuutta" ei voi niin helposti syntyä(?). Selkeää mielenterveysongelmaa ei katsota kääntyväksi, vaikka solmuuntumiseen ei tarvittaisi mitään erityis-sykäyksiä, vioittumisherkkyyden takia, joka johtuu, mistä johtuneekaan.

Sodassa voi traumaantua tyypillisesti rintamalla, mutta myös siviilinä, joskus. Mitä on sitten traumaantuneesta traumaantuminen, joidenkin tuomisten seurauksena? Jos traumaantunut ei jotain hallitse, voi tämän joutua myötäelämään, ja ilman tavanomaisia apuja. Jos myötäeläminen herkistää, voi jokin tietynsuuntainen käänne saada aikaan jotain vastaavaa, eli tartunta etenee.

Entä jos traumaantuneesta traumaantuminen on pahempaa, esim lapselle? Traumaantunut on voinut saada ihan kohtuupohjaa, johon voi tukeutua, tai jotain rakenteita on aiemmasta. Jos lapsi on paljon huolehtijoiden varassa, eikä samanlaista vanhemmuutta ole, vaan voi lähteä rakentumaan ainoastaan siitä, missä on jotain ristiriitaista tai vaikeaa, niin saa ehkä traumaherkistymän, ja sen mukaisen tällin, jolloin suojautuminen tapahtuu vain munchaussen-periaatteella. Mieli kyllä tekee tuon, vaikka näkyvämpäää hiuksista kiskomista pidetään vitsinä.

Kyseessä on teoria. Tällainen selittäisi monipolvisuuden, joka näyttää olevan fakta. EMsta teoriasta tiedä sen enempää, tosin tuli mieleen.

Jos lapsena jää enemmän "alimaailmaan", niin iän karttuessa, voi oppia tavallista elämää. Vaikka kuilua ei alkuun ole, kuin äkkitrauman kehittäjällä, niin kuilua voi tulla, ja siirtymää erillisyyteen, siitä kokonaisuudesta päin, joka on aiemmin ollut vallitseva.

Terveestä pohjasta traumatisoitunut elää pääosin tervettä pohjaa. Luontaisen tervettä pohjaa vailla oleva, voi hengata paremman selviytymistason avulla, mutta kuilua kokonaisuutena on toisaalta päin. Kuivilla pysyminen vaatii aktiiviponnistelua, vaihtelevassa määrin. Terveestä pohjasta voi tipahtaa kohden syövereitä, mutta nouseminen voi olla pikaista, ellei isompi juttu.

Traumaa on helpompi käsitellä aiheensa puolesta, kuin erilaisia extreme-sopeutumia, joista käytetään esim mielisairausnimikettä, tai persoonallisuushäiriöjuttuja. Mielisairauskulttuuria ei juuri ole, eikä sitä myöskään siedetä. Mielisairaus on selkeämpi osa pysyvää persoonallisuutta, ja on kantajassa, ei jossain hänen ulkopuolella.

Mielisairaus ilmiönä on perustavampi tila kuin trauma, se on aika selkeää. Mikä osuus sitten on traumalla mielisaurauksissa, ja persoonallisuushäiriöissä? Tämä kysymys ei taida koskea vain sairastunutta, vaan ehkä yllättäen enemmän niitä PTS-tyyppejä, jotka ovat muuten elämänpiiriin kuuluvia, ellei suoraan mt-tapauksia, tai molempia.
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa Big Data Lenny

  • Konkari
  • Viestejä: 1838
Universaali kokemus sodissa oleville sotilaille on, että eläinten kärsimys ja kuolema saattaa saada karaistuneemmaltakin ns. padot auki, vaikka ihmisten kuoleminen karseilla tavoilla ei tunnu enää miltään. Viattomien luontokapppaleiden kärsimys onkin sitten se, joka saa itkemään ja raivoamaan kaikkea muutakin.

Lienee hyvin yleistä myös rauhan aikana.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 16287
Mun toinen vaarini haavoittui sirpaleista. Sodan jälkeen hän valui verta (takapuolestaan?) pitkään, mikä tiesi valtavasti pyykkiä mummolleni. Tätäkään vaaria en ennättänyt tavata. Hänet olisi ollut kiva tavata, oli kuulemma kiltti ihminen. Muistaakseni hän ja mummoni erosivat ennen kuin hän kuoli, ja eron syy taisi olla sotatraumat.


Monet sotaan joutuneet hevosetkin muuten kai traumatisoituivat.

Hevonen kai kestää huonommin stressiä kuin ihminen. Niitä kuoli valtava määrä kauhealla tavalla toisessa maailmansodassa. Muistelen lukeneeni, että niitä kuoli myös ihan säikähdyksen ja pelon aiheuttamaan sydänhalvaukseen.

Eräs Stalingradin taistelualueella käynyt toimittaja kirjoitti, että tällaista helvettiä voi kestää vain ihminen, ei eläin. Taisi perustaa tuon mielipiteen hevosten yllättäviin kuolemiin.

Luin juuri Voima-lehdestä että kun sodan jälkeen, olikos se nyt 60-luvulla, yritettiin ratsastaa hevosilla Bergen-Belseniin, hevoset eivät suostuneet menemään perille asti. Eivätkä koiratkaan.

Poissa Chill Out

  • Konkari
  • Viestejä: 1535
Isäni meni armeijaan talvisodan aikana ja oli rintamalla koko jatkosodan ajan. Muutamia juttuja hän kertoi ja pahimpia vain päissään. Muuten hän ei ollut mitenkään aktiivinen veteraani, vain kerran taisi osallistua sodanaikaisen yksikkönsä vuosijuhlaan. En tiedä onko minulle jäänyt hänen sotaretkestään mitään epigeenistä traumaa, mutta Suomen sotien historian tunnen kyllä paremmin kuin isävainaa.

PS. Tietenkin myös isoisäni oli punakaartissa. Siitä on varmaan jäänyt haluttomuus poliittiseen aktiivisuuteen.
« Viimeksi muokattu: ke 14.11.2018, 10:32:09 kirjoittanut Chill Out »

Paikalla Brutto

  • Konkari
  • Viestejä: 2861
Äiti syntyi evakkomatkalla junaan keskelle pommitusta. Luulisin että siitä jää melko syväkin trauma jos ryssä yrittää tappaa heti ensimmäisenä elinpäivänä.

Kyseisessä pommituksessa kuoli useita siviilejä. Isoäiti ei toipunut siitä koskaan.

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
No ei noista nyt vähän väliä kahvipöydässä pulistu, vaan sen 43 vuoden aikana, kun isän kanssa olin tekemisissä mainitsi kerran tai pari silloin, kun esille tuli joku muu asiaa sivuava tapahtuma.

Ainoa järkyttävä noista oli miehen katkeaminen kahtia ja isä kertoikin siitä kärsivän oloisena, näky oli ilmeisesti häirinnyt häntä pitkään.

Vaikka sotiminen on paljolti odottelua, sitten kun tapahtuu äksoniä riittää.

Likinnä kiinnitin huomiota lauseeseesi: Harva kai siellä kuitenkaan sen pahempia hirveyksiä koki kuin mitä telkkarissa näkee päivittäin.


Aivan kuin olisi sama asia katsella telkkaria ja herätä ruumiskasan päältä oikeasti. Tai palella lähelle kuolemaa nälissään.

Ei pitäisi tietenkään yllättää, mutta koen, että harvinaisen kylmästi ja epäempaattisesti suhtaudut näihin kertomuksiin, tylsiä juttuja sen harvankin kerran, kun niitä joutui kuulemaan. Sitä en sano, pitäisikö tietysti lapsille (jos olit vielä lapsi, kun näitä kuulit) kertoa, mutta kyllä olettaisin, että näiden kertomisen tarkoituksena oli isäsi avautuminen, mitä tuli koettua. Josko pääsis vähän lähemmäksi.

T: Xante