Jos geenit tuo jonkinlaista ryhtiä toimintaan, oli ryhti hyvää, huonoa, jne, ja kun määrää paljon, niin persoonallisuushäiriö kehittyessään on myös vankkatekoista, mutta ehkä enemmän toisin rakentunutta jämäkkyyttä tehdä jotain extremeä. Tällainen voi mennä rakenteisiin, ja toisaalta tällaisestä käsin voidaan säädellä paljon populaa, kuten on nähty.
Säätelyn ei tietysti tarvitse olla aina kovin räiskyvää ja selkeän näkyvää.
Kun ihmiskuntaa ajattelee, ja sen erilaisia vaiheita, joita liitetään kulttuurin elinkaariin, niin puitteistojen vaikutus kokonaisuutena voi olla melkoinen tuubi, josta ahtauduttu jo pitemmän aikaa. Näin ajatellen on kolmas ja neljäs sukupolvi vielä pientä, vaikka paikallis-extremenä varmasti jotenkin tasoittuvalaatuista.
Traumat luo suuntaa, miten puitteistoa muovaavatkin. Puitteisto laajana tekee asioita laajasti, ja mitähän vasten tällainen isompi kokonaisuus olisi jotain paikallispyöristyvää, ja minkä suhteen?
Jos perhetasolla, muutaman sukupolven ajan se trauma kaventaa, niin onko ison systeemin kaventava piirre myös sitä, että ongelmakertymää on? Viimeisin tutkimustulos pohjoismaista oli se, että edes jokin parempi tasa-arvo sukupuolten välillä, luo liikkumatilaa kohden erilaisuutta. Tällainen kytkennän löysääminen näkyy erilaisen toimijuuden terästymisenä.
Muuten elämää on vaikea käsitellä, kun sen kulusta oikein tajua, eikä osaa hahmottaa ihmisten käänteitä, että miksi mitäkin.
L: Jos paikallistason extremeä, eli normipoikkevaa, ja sen rooli käänteissä on suurempi kokonaisuudessa, vaikka tiivistymänä, niin tällainen yksittäisyys voi olla merkitsevää, mutta kertoo toisaalta enemmän koko systeemistä.
L2: Tulisiko tasa-arvon sijaan puhua mieluummin tasavallasta? Miten toteutuisikin, tarkemmin ottaen?
