Kirjoittaja Aihe: Kolmanteen ja neljänteen polveen asti? Ylisukupolviset (sota)traumat.  (Luettu 1786 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Näkyvätkö teidän mielestänne sotatraumojen jälkikaiut enää nykypäivän suomalaisissa?

Ohessa Ammattkorkeakoulun opinnäytetyö, jossa on tutkittu sodan aiheuttamia traumoja kolmessa sukupolvessa, sodan kokoneessa sukupolvessa, heidän lapsissaan ja lastenlapsissaan. Tästä kolmannesta sukupolvesta sanotaan yhteenvedossa:

Sodan pitkät jäljet: Ylisukupolviset sotatraumat

Kolmannen polven tutkittavat olivat hakeneet apua epämääräisiin oireisiinsa, joita he eivät osanneet pukea sanoiksi. Tämän vuoksi he eivät olleet kokeneet saavansa apua niihin yrityksistään huolimatta. Heillä oli ollut vaikea löytää sopivaa opiskelupaikkaa ja heillä oli ollut myös parisuhdeongelmia. Kolmannen polven haastateltavia ahdisti myös kotoa peritty puhumattomuuden kulttuuri, josta he halusivat päästä eroon. Lisätutkimuksena nousi esiin tarve tunnistaa ja auttaa traumatisoitunutta ihmistä huomioimalla myös hänen historiansa.

Onko Suomi mielestänne pääsemässä nykyään irti puhumattomuuden kulttuurista? Itselläni on jonkinlainen tuntuma, että liikahduksia puhumisen kulttuuriin päin olisi.

Mikä auttaisi sodasta traumatisoituneita ja heidän jälkeläisiään?

(Korjasin em. kohdan: Oletin ensin, että avoin puhuminen voisi olla hyvä juttu, jotta trauma ei kapseloituisi sellaiseen muotoon, mitä terapiallakaan ei voi enää käsitellä. Mutta sitten Xanten kommentti havahdutti huomaamaan, että liika puhuminenkin traumaattisten kokemusten yksityiskohdista voi ehkä traumatisoida kuulijat, varsinkin lapset.)

(Korjaus 2. Trauman jakaminen ja käsitteleminen toisaalta on edellytys eheytymiselle, ja sille, ettei traumasta tule ylisukupolvinen, eli ettei se siirry seuraavalle sukupolvelle. Sitä jakamista vaan ei sellaisenaan saa tehdä esimerkiksi lapsilleen, vaan sellaisille aikuisille, jotka pystyvät asiaa käsittelemään aikuisella tavalla. Lapsille voi ja pitääkin kertoa, mutta sellaisella tavalla, jonka he pystyvät käsittämään, ja joka ei traumatisoi vuorostaan heitä.)


Lisäys. Tässä hyvä tiivistelmä, mistä ylisukupolvisssa sotatraumoissa on kyse:
Kannatko mummosi taakkaa? Historian tutkiminen vapauttaa
Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei kohdata. Masennuksen juuret ovat usein taakkasiirtymässä.
KEHOSI KIPUILEE ilman syytä. Mieli masentuu toistuvasti. Perheristiriidat puhkeavat jälleen. Voisivatko taustalla vaikuttaa tiedostamattomiksi jääneet taakkasiirtymät?
Taakkasiirtymillä tarkoitetaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia ongelmia ja tunnetiloja, jotka on työnnetty pois mielestä. Niitä ei ole pystytty kohtaamaan ja käsittelemään. Vaikka asiat ovat jääneet suurimmaksi osaksi tiedostamattomiksi, ne vaikuttavat ihmisen identiteettiin sekä sisäiseen ja ulkoiseen elämään.


« Viimeksi muokattu: ti 11.12.2018, 11:58:45 kirjoittanut kertsi »

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Koko em. kappale, boldaus minun:

Tuloksina aineistosta luokiteltiin viisi eri teemaa:1) alkoholin käyttö, 2) väkivalta, 3) järkeistäminen, 4) suorittaminen ja 5) hoidon riittämättömyys. Tulokset osoittavat, että sotatraumat näyttävät siirtyvän seuraaville sukupolville. Vanhempien sotatraumat olivat vaikuttaneet heidän elämäänsä ja elämänvalintoihinsa. Ensimmäisen ja toisen polven tutkittavat eivät olleet osanneet tai halunneet hakea apua, koska he kokivat sen häpeällisenä itsellensä. He ajattelivat, että elämä oli vaikeaa ja heidän tehtävänään oli kestää se. Psyykkiset sairaudet olivat sodan aikana ja se jälkeen häpeä, josta vaiettiin. Hermojen menetys eli ”tärähtäminen” nähtiin tuolloin mielisairautena. Toisen sukupolven tutkittavat kokivat vanhempiensa jättäneen heidät yksin. He olivat sitä mieltä, että se oli suurin syy heidän ongelmiinsa. Heille oli jäänyt mm. kalvava sylin ikävä. Myös vanhempien väkivaltaisuus, isien alkoholinkäyttö ja vaikeiden asioiden ohittaminen aiheuttivat heille paljon ahdistusta. Heillä oli paljon psyyken ongelmia ja parisuhteissaan he eivät olleet onnellisia. Osa heistä eli vain järkeensä luottaen ja osalla alkoholi auttoi pahimpien ahdistuksien yli. He kokivat, että eivät olleet voineet käyttää kykyjään ja olivat usein vain ajautuneet opiskeluihinsa ja työpaikkoihinsa.

Kolmannen polven tutkittavat olivat hakeneet apua epämääräisiin oireisiinsa, joita he eivät osanneet pukea sanoiksi. Tämän vuoksi he eivät olleet kokeneet saavansa apua niihin yrityksistään huolimatta. Heillä oli ollut vaikea löytää sopivaa opiskelupaikkaa ja heillä oli ollut myös parisuhdeongelmia. Kolmannen polven haastateltavia ahdisti myös kotoa peritty puhumattomuuden kulttuuri, josta he halusivat päästä eroon. Lisätutkimuksena nousi esiin tarve tunnistaa ja auttaa traumatisoitunutta ihmistä huomioimalla myös hänen historiansa.

---
Eräs ystäväni kuvasi sodankäyneen isänsä luonnetta sanoilla karu ja raaka muistaakseni. En osaa oikein arvioida, missä määrin isänsä on vaikuttanut hänen kehitykseensä. Äitinsä kuoli jo ystäväni ollessa ihan pieni, sekin on saattanut vaikuttaa.
« Viimeksi muokattu: ma 12.11.2018, 18:13:27 kirjoittanut kertsi »

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Isäni oli nuoruutensa sodassa ja kyllä se todellakin näkyi lasten kasvatuksessa. Ei siinä ollut mitään tolkkua, kunnes faija sairastui 70-luvulla syöpään ja muuttui kuin toiseksi ihmiseksi - siis parempaan suuntaan.

Mieluummin olisin valinnut sotaa käymättömän isän.
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Oma vaarini oli sodassa, mutta kuoli pian sodan jälkeen. Itselläni ei ole tietoa, siirsikö sotatraumojaan jälkipolvelle, tai saiko ylipäätänsä traumoja. Pitääpä haastatella erästä sukulaista joskus aiheesta. Tuo sukulainen on kyllä aika juoppo. Ties vaikka isänsä trauma olisi siirtynyt siinä muodossa sitten hänelle.
« Viimeksi muokattu: ma 12.11.2018, 19:53:45 kirjoittanut kertsi »

Poissa Valdemar Ala-Tuuhonen

  • Konkari
  • Viestejä: 15368
  • RAKKAUTTA - EI ISLAMISTEJA!
Oma vaarini oli sodassa, mutta kuoli pian sodan jälkeen. Itselläni ei ole tietoa, siirsikö sotatraumojaan jälkipolvelle, tai saiko ylipäätänsä traumoja. Pitääpä haastatella ainoaa erästä sukulaista joskus aiheesta. Tuo sukulainen on kyllä aika juoppo. Ties vaikka isänsä trauma olisi siirtynyt siinä muodossa sitten hänelle.

Tuo selittäisi ainakin venäläisten ryyppäämistä. Kun Nato (Suomen kanssa) aikanaan aloittaa  suursodan Venäjää vastaaan se alkaa aivan varmasti 10. toukokuuta, kun kaikki venäläiset sotilaat ovat ympärijuovuksissa tai makaavat krapulassa edellisen (Voiton päivän) päivän juhlimisesta.


VA.
« Viimeksi muokattu: ma 12.11.2018, 19:32:18 kirjoittanut Valtteri Ala-Knaapi-Pesonen »
Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
......Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Tämä oli mielenkiintoista:
 
Opinnäytettyössä: (Suomen vuoden 1918 sodasta) ---sotatraumat periytyvät sitä selvemmin, mitä kylmempi tunnelma on lapsuuden perheessä. Myöhempi sukupolvi saattaa sisäistää vanhempien kovat kokemukset ja toteuttaa niitä omassa elämässään silloinkin, kun historiallisista hirveyksistä on tietoisesti vaiettu. Äitien työuupumus vaikuttaa periytyvän nuorten tyttöjen uupumisalttiudeksi. Lapset muokkaavat itseään herkästi samastumisten kautta ja he identifioituvat nopeasti vanhempiensa murheeseen jo peilisolujen välityksellä, luomalla samankaltaisen tunnetilan itseensä. Peilisolut ovat neuroneita eli hermosoluja, jotka vastaavat muiden ihmisten ääniin, liikkeisiin, eleisiin ja ilmeisiin. Ne jäljittelevät sitä, mitä muut ihmiset tekevät ja auttavat ymmärtämään miltä se tuntuu. Peilisoluja sanotaan myös empatianeuroneiksi. Peilisolut pystyvät tunnistamaan myös päämääriä ja aikomuksia. Peilisoluteorian mukaan voidaan vaikuttaa toisten ihmisten sanattomiin tunteisiin. Tämä tapahtuu elehdittäessä ja sen ajatellaan liittyvän samaistumiseen (Soisalo. 2012, 82-83.) Lapsi ottaa vanhempien ja isovanhempien muistot omikseen aivan kuin omia havaintoja häiritsevinä haittaohjelman osina; hänen on säilytettävä kosketuksena tai tunnelmana tullut ahdistus jälkipolville tai päästävä siitä liittämällä yksityinen tunnelma yhteiseen, episodisen muistin tuottamaan historiaan. (Siltala 2016.)

Kokemus väkivallasta tarkoittaa kaikkiaan noin kolmasosalle ihmisistä myös henkistä traumaa ...

... yli 80 % rikollisista ja väkivallantekijöistä on kokenut pahoja traumoja lapsuudessaan ...

... Pelkän ahdistus- ja masennusoireiden hoitamisen ei katsota auttavan traumaoireisiin. ...
« Viimeksi muokattu: ma 12.11.2018, 20:36:54 kirjoittanut kertsi »

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 16287
Isäni isä kuoli sodassa kun isä oli vasta rääpäle. En tiedä oliko isän äiti jo aiemminkin puolimykkä tapaus, vai puolison menettäminenkö hänen puhehalunsa vei. Tämän "puhumattomaksi" mainitun naisen kasvattamana isästäni tuli mitä tuli. Juoppo. Oma perhe ei kiinnostanut juurikaan, vaikka sellainen piti laittaa kai siksi että "kuuluu tapoihin"?

Äitini isä oli kuulema katkera veljessodan tapahtumista. Koskaan ei kerrottu että miksi tai millä tavoin. Ei halunnut ensimmäistäkään lapsistaan, suostui naimisiin paksuksi panemansa piian kanssa vasta kun esikoinen oli vuoden vanha ja suku painosti. Vihasi lähes jokaista lastaan ja hakkasi ainakin nuorimpia vyön kanssa. Melkein kaikilla lapsiparven jäsenillä on ollut jotain mielenterveysongelmia, ja paljon sitä on ollut myös heidän lapsissaan eli serkkuryppäässäni, minun sukupolvessani.

Äitini selvästi traumatisoitui isänsä harjoittaman rakkaudettoman kasvatuksen vuoksi. Isääni puolestaan ei kasvatettu oikeastaan ollenkaan. Isä ei kertonut perheestään/suvustaan yhtään mitään, kaikki olemattoman tiedon jyväset sain äidiltäni. Äidin suvusta sain enemmän tietoa, mutta välillä kerrottu on vaikuttanut olevan ristiiriitaista. Muistan aivan selvästi että äiti sanoi yhden veljensä hakanneen poikaansa koska "tämä ei tottele", ja osoittautui että poika ei kuullut ja tarvitsi kuulokojeen. Kun otin asian puheeksi ennen äidin kuolemaa, hän väitti että ei ole hakannut. En minä sellaisia päästäni keksi.

En tiedä sitten kumpi on parempi/pahempi, puhumattomuus vai höpöväitteet.

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus

Dokkari miesten tunteista, ja tunteiden ilmaisusta sopii minusta hyvin, lähikokemuksiini. On edelleen Areenassa. Katsoin vähän alkua.

Syyttävä, syyllistävä ja syntipukkien hakeminen tapahtumista, menneestä, ja asetelmista on ollut osa kasvukulttuuria, myös minulla, tosin patouttamista en ole vaatinut, kuten en foorumeillakaan. Vähän Socrun tapaista, vaikka minua pikkasen moittii tästä, kun en niin jyrkkä.

Kai se hiljentämisen ja tukahduttamisen mahdollisuus vaatimuksena jää joiltain ihmisiltä pois, ja joillakin on oikeus vaimentaa muut. Vaitonaisuus kauttaaltaan olisi tasapuolista, jos puhe, ja tunteiden ilmaisu sen lisänä olisi vahvemmin rajoitettua.

Tukahduttamisen oikeutta voi ajatella isommaksi hänelle, joka vastaa asioista enemmän. Toisaalta koko vastaaminen isommin on aika outo juttu, vaikka joskus varmasti täysi tosi.

Tavallista isompi rooli kontrollissa on tietysti itsekeskeisyyttä, ja viittaa pakonomaisuuteen, ei-väljään maailman kokemiseen. Jos luottamusta on lähinnä omasta toiminnasta, niin tämäkin on ymmärrettävää. Maailma tässä suhteessa on enemmän tätä, jossain. Kuullut epäilyjä esim jenkeistä.
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus
Isäni isä kuoli sodassa kun isä oli vasta rääpäle. En tiedä oliko isän äiti jo aiemminkin puolimykkä tapaus, vai puolison menettäminenkö hänen puhehalunsa vei. Tämän "puhumattomaksi" mainitun naisen kasvattamana isästäni tuli mitä tuli. Juoppo. Oma perhe ei kiinnostanut juurikaan, vaikka sellainen piti laittaa kai siksi että "kuuluu tapoihin"?

On ollut mutismia, monessa elämänvaiheessa, jonkinlaisena. Nykyään tämä katsotaan henkisen väkivallan käytöksi. Voi olla, mutta vastapuolena voi olla samaa, tai saman tasoista kokemista, jolloin menetelmä voi ymmärtyä paremmin, olemassaolon puolesta.

Se tulee uutena mieleen tästä, että käyttäytymispiirteitä, mentelmiä ja tapahtumia arvioidaan kielteisellä kategorioilla siinä missä ihmisiä, esim pahiksia. Menetelmä toisaalla voi kuitenkin olla ok, tai voidaan pidättäytyä siitä, kun jotain korvaavaa on käytössä, muttei ehkä laajasti, vaan yksitahoisesta suunnasta.

Mitä isompi menetelmävalmius on puolustamisessa, ja puolten pitämisestä, sen mahdollismpaa on tulla toimeen, vaikka joistain menetelmistä lupuisi, yleisen mukana. Miinoista voi luopua helposti vaikka Venäjä, mutta tuskin ei Suomi, ihan yhtä riskittömästi.
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 16287
Uskon että isänäiti on ollut autistinen. Julmuutta hänessä tuskin on ollut, paremminkin kyvyttömyyttä normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Isänäidin, isäni ja minun kolmikossa minä olen normaalein, enkä minäkään mikään "ihmisihminen" ole. Väkivaltainen minusta kuitenkin tulee vasta äärimmilleen ärsytettynä.

Isäni ei varmaan sodassa olisi pärjännyt päivääkään. Eihän hän kestänyt edes sitä ettei auto mennyt katsastuksesta läpi. Känni päälle... Itselläni vastoinkäymisistä seuraa epätoivo ja masennuksen pahentuminen. Puran kuitenkin vitutusta synkkien höpöttämiseen. En juomalla. Sukupuoliero vai sukupolviero? Vai persoonien välinen ero?

Poissa Kopek

  • Konkari
  • Viestejä: 4236
Isäni ei varmaan sodassa olisi pärjännyt päivääkään. Eihän hän kestänyt edes sitä ettei auto mennyt katsastuksesta läpi. Känni päälle... Itselläni vastoinkäymisistä seuraa epätoivo ja masennuksen pahentuminen. Puran kuitenkin vitutusta synkkien höpöttämiseen. En juomalla. Sukupuoliero vai sukupolviero? Vai persoonien välinen ero?

Minuakin harmittaa, kun auto ei mene läpi katsastuksesta, mutta koska se enemmän sääntö kuin poikkeus, osaan valmistautua siihen ja kestän sen. Itse katsastustapahtuma - vaikka siinä tutkitaankin autoa eikä minua - on sietämättömän stressaava ja jännittävä ja nöyryyttävä, kun lopputulos kaiken lisäksi on mikä on. Mutta en ala juomaan murheeseen.

Sotajuttua olen miettinyt monesti. On sanottu, että pelkuruutta tai rohkeutta sodassa ei tiedä ennen kuin sinne joutuu. Kovat uhoajat voivat osoittautua tosipaikan tulleen pelkureiksi, ja aran oloiset tyypit rohkeiksi. Ei se tietenkään aina näin mene. Rohkeutta voi johonkin rajaan asti näytellä, kunnes tulee se viimeisin tosipaikka.

Tiedän olevani pelkuri eikä minulla ole illuusioita siitä, että tilanne olisi sodassa toinen. Olisin sielläkin pelkuri ja yrittäisin päästä pois millä hinnalla tahansa.

Olen joskus sotaelokuvaa katsoessa miettinyt, miltä tyypeistä tuntuu, kun heidät pakotetaan juoksemaan aukean yli, ja sen toiselta laidalta tulitetaan konekivääreillä. Miltä juokseminen tuntuu, kun tietää, että jokainen askel voi olla viimeinen. Yhtäkkiä luodit osuvat, ja sisälmykset lentävät männikköön. Ennen kuin kuolee, ehtii tajuta kuolemansa, kun näkee suoliensa valuvan ja veren suihkuavan ja tuntee, miten kuolemaa merkitsevä heikotus tulee. Ja minkä takia! Siksi, että poliitikot ovat päättäneet yrittää saada jonkin maa-alueen, joka ei kuolevalle itselleen merkitse mitään, ja jota ei kaiken lisäksi saada.

Toisessa maailmansodassa kuoli yli viisi miljoonaa (luku vaihtelee eri lähteissä) saksalaista asevoimissa ollutta miestä sen puolesta, että Saksa saisi elintilaa. Kaikki kuolivat (ja lisäksi jäi paljon invalideja) turhaan, koska sodan päätyttyä Saksa oli menettänyt huomattavia alueita - eikä saanut niitä lisää.

Suomi on yksi harvoja toiseen maailmansotaan osallistuneista maista, jonka armeija pystyi estämään maan valloittamisen, ja tässäkin tapauksessa pelkästään siksi, että maailmanpolitiikan tapahtumat ja hyvä onni auttoivat. Suomen armeijasta ei olisi ollut vastusta ylivoimaiselle puna-armeijalle, jos kaikki olisi ollut siitä kiinni.

Se, että Suomea ei valloitettu sodassa, on vääristänyt suomalaisten kuvaa siitä, mitä pienen maan puolustusvoimat voivat saada aikaan. Useimmissa Euroopan maissa armeija, vaikka se oli mahdollisesti tehokkaampi kuin Suomen armeija, ei onnistunut torjumaan vihollista. Suomen puolustusvoimat onnistui voittamaan ratkaisevilla hetkillä aikaa, jotta yleispoliittinen tilanne ehti muuttua Suomelle suotuisaksi ja vihollinen hellitti. Seuraavassa sodassa ei välttämättä ole näin. Puolustautuminen edellyttää armeijan ja poliittisen johdon onnistumista. Jos kumpi tahansa pettää, peli on menetetty.

Minun läheisistäni ei kukaan ollut sodassa. Isä oli liian nuori, ja hänen isänsä vapautettiin terveydellisistä syistä (oli loukannut polvensa). Ainoa, joka näki sotaa, oli äitini. Hän kertoi juosseensa pommisuojaan, kun vihollisen koneet lensivät jo matalalla yläpuolella. Hän oli myös kahteen otteeseen sotalapsena Ruotsissa. Hänen veljensä haavoittui vakavasti ja hänen luultiin kuolevan. Hän kuitenkin selvisi hengissä. Äidin isä palveli kotirintaman tehtävissä, joten hänkään ollut taisteluissa. Vuoden 1918 sodassa hän oli ollut punakaartissa Tampereella. Minun pitäisi varmaan olla kommari, kun on näin punaisia sukujuuria. Enpä ole. Sitä paitsi olen kuullut, että isoisäni käänsi kelkkansa ja päätyi äärioikealle IKL:n jäseneksi. Hän oli tämän puolueen kaupunginvaltuutettuna. Nämä ovat kuulopuheita. En ole nähnyt mitään kirjallista dokumenttia.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Tässä ei ole tarkoitus puhua sodasta yleensä tai isistä yleensä, vaan nimenomaan sodan aiheuttamista ylisukupolvisista traumoista.

Mitkä seikat Suomessa ovat auttaneet niistä toipumaan, ja mitkä heikentäneet? Heikentäneistä seikoista opinnäytetyö mainitsee ainakin puhumattomuuden kulttuurin.

Poissa Kopek

  • Konkari
  • Viestejä: 4236
Tässä ei ole tarkoitus puhua sodasta yleensä tai isistä yleensä, vaan nimenomaan sodan aiheuttamista ylisukupolvisista traumoista.


Sorry, ajatus lähti harhailemaan.

Paikalla Brutto

  • Konkari
  • Viestejä: 2861
Vielä 70-luvun alussa sisällissodan traumoja pidettiin laitavasemmiston toimesta aktiivisesti yllä ja yritettiin jopa siirtää uusille sukupolville. Entiset punavangit kiertelivät pioneerileireillä puhumassa lapsille vaihtoehtoista totuutta siitä, miten valkoiset keittivät viattomia punavankeja elävältä. Kaikki luokkavihan kasvattamiseen tähtäävät toimenpiteet olivat silloin käytössä.

Poissa Juha

  • Vallitsevuudentutkija
  • Konkari
  • Viestejä: 10818
  • Tutkimuskohteena vallitseva todellisuus
Sotajuttua olen miettinyt monesti. On sanottu, että pelkuruutta tai rohkeutta sodassa ei tiedä ennen kuin sinne joutuu. Kovat uhoajat voivat osoittautua tosipaikan tulleen pelkureiksi, ja aran oloiset tyypit rohkeiksi. Ei se tietenkään aina näin mene. Rohkeutta voi johonkin rajaan asti näytellä, kunnes tulee se viimeisin tosipaikka.

Piirteenä rohkeus ei ole sitä, että sitä joko on, tai ei, tai sitä on tietty määrä.

Kun rohkeusmäärä on jotain havaittavaa, syntyy mielikuvaa jonkin "rohkeuspersoonasta", ja tämä alkaa itsekkin ajattelemaan itseään mielikuvien ja KOn ilmaisujen kautta, eli elämään väärää elämää. Kieli ja odotukset luovat pakotteensa. Ehkä jonnekkin oikeasti ylletään, mutta jotenkin kaikki ei täsmää, tosin tätä puolta juuri ei haluta luotailla, kovin usein.

Oikeasti tuo "persoona" on vähän monipuolisempi juttu. Toki vaikea itselle, ja etenkin muille. Yksinkertaisemmat palikat ovat oikeasti kivempia. Jos itsestäänkin tietää jotain varmaa, niin hyvä nojata tällaiseen, kun menee helpommaksi.

Väkivaltaa on monenmuotoista, ihan hyväntahtoistakin.
Hahmotelmaa: http://jatkumo.net/index.php?action=profile;area=showposts;sa=messages;u=2
VTn pohjaa on tapahtuneessa, dokumentoidussa, koetussa, tuntemuksissa, arveluissa, ... ja myös näiden sijoittumisesta yleensäkin mahdolliseen, joka itsekkin samalla tarkentuu.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Vielä 70-luvun alussa sisällissodan traumoja pidettiin laitavasemmiston toimesta aktiivisesti yllä ja yritettiin jopa siirtää uusille sukupolville. Entiset punavangit kiertelivät pioneerileireillä puhumassa lapsille vaihtoehtoista totuutta siitä, miten valkoiset keittivät viattomia punavankeja elävältä. Kaikki luokkavihan kasvattamiseen tähtäävät toimenpiteet olivat silloin käytössä.

Tästä keskustelusta ei myöskään ole tarkoitus tehdä jälleen yhtä poliittista väittelyä (niitä on täällä jatkumolla ihan liikaakin), joten puutun vain väitteesi psykologiseen puoleen - sillä psykologinen aspekti on tämän keskustelualoituksen pääpointti - sotatraumojen ylisukupuolisuus.

Vuoden 1918 sodan jälkeen vihaa ja traumatisoitumista saattoi lisätä (itse sodan ja vankileirien kauheuksien, terrorin lisäksi) myös esimerkiksi punaorpojen ja -leskien syrjivä kohtelu. Ja niiden punaisten, jotka selvisivät vankileireiltä hengissä. Ainakin punaorpojen kohdalla voisin kuvitella että se on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, tulla rangaistuksi jostain, mitä isä tehnyt, tulla leimatuksi huonoksi ja kelvottomaksi sellaisesta syystä, mikä ei itsestä johdu, mitä itse ei ole tehnyt. (Varmaan sama mekanismi rasistista syrjintää kokeneilla.)

Traumojen siirrosta jälkipolville on hyvä esimerkki jäsen VA, jonka silmitön viha punaisia kohtaan paistaa lähes päivittäin kirjoituksistaan täällä. Hänen kirjoituksistaan saa sen kuvan, että jotain henkilökohtaisempaa kaunaa siinä on takana, esimerkiksi omien sukulaisten kuolemia tai henkiinjääneiden sotatraumojen siirto seuraaville sukupolville. En usko, että pelkän äärioikeistolaisen propagandan avulla moista saataisiin aikaiseksi. Vai olisiko hommafoorumilla ja muilla äärioikeistolaisilla saiteilla niin aktiivista punaisia mustamaalaavaa propagandaa, että se traumatisoisi propagandaan uskovia tuolla tavalla?
« Viimeksi muokattu: ti 13.11.2018, 13:55:09 kirjoittanut kertsi »

Paikalla Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 8206
Olen nyt vähän varovainen vastaamaan, kun en ole ihan varma, miten asiaa saa käsitellä. Psykologisia tutkimuksia asiasta kun ei nyt huvita alkaa plaraamaan. Etenkin, kun tässä saa vähän ristiriitaista viestiä, mutta uskaltaudunpa silti.

Oletan, että puhumattomuudella nimenomaan oli se hyvä tarkoitus, että EI siirrettäisi traumoja seuraavalla sukupolvelle kertomalla omista, karuista kokemuksista. Se tuntui käsitykseni mukaan olevan jonkinlainen kollektiivinen kasvatuksellinen ohjenuora, josta poikkeavia paheksuttiin, "höpöttää lapsille niitä juttujaan".

Lapsuushan muutenkin tuohon aikaan oli kimurantti juttu, sitä oli ja ei ollut. Lapset toisaalta kelpasivat vaikkapa erittäin nuorena töihin, mutta eivät kelvanneet avaamaan suutaan kuin suunnilleen kysyttäessä. Lapsilla oli siis velvollisuuksia, mutta ei niinkään oikeuksia.

En usko, että siihen aikaan tuli mieleenkään mikään lapsentahtinen oman historian avaaminen. Mistä tietysti johtui juuri se, että lapsi ei ymmärtänyt hölkäsen pölähdystä aikuisten käyttytymisestä ja lapsen silmiin, sekoilusta.

Lueskelin joku kesä kuuluisalta vauva.fi-foorumilta ketjua, jonka kaverini vinkkasi. Siinä keskusteltiin 70-luvun lapsuudesta ja etenkin tyttöjen suhteesta äitiinsä. Jos siitä mitään saattoi päätellä, kyllä todellakin siirtyvät traumat helposti kolmanteenkin polveen! Oli kyllä silmiä avaavaa, mutta foorumin muut tarinat pelottivat minut sieltä pois.

T: Xante

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 1060
  • Sokeri-isi
Minä olen aina ollut taipuvainen ajattelemaan, että sodassa olleet eivät paasanneet siitä lapsilleen, koska tajusivat, ettei lapsia kiinnosta kuunnella. Harva kai siellä kuitenkaan sen pahempia hirveyksiä koki kuin mitä telkkarissa näkee päivittäin.

Eipä itseänikään kovin kiinnostaneet faijan sotakokemukset, vaikka hän harvoin niistä puhui. Muutama on jäänyt mieleen :

-kertoi kokeneensa "etiäisen" eli pakottavan tarpeen nousta pois riippumatosta, jonka kohdalle hetken kuluttua osui kranaatti

-oli kävellyt jonossa, kun edellä oleva mies oli katkennut kahtia vatsan kohdalta ja miehenpuolikas oli irvistänyt (tämä oli pahin)

-Suursaaressa koki muistinmenetyksen ja heräsi ruumiskasan päältä fyysisesti vahingoittumattomana

-tykistökeskityksen kohteeksi joutuminen kävi hermoille

-sai väsymyksestä harhoja ja nälästä vesipöhön

-veti piikkilankoja yli 40 asteen pakkasessa, kun pakkanen lauhtui 28 asteeseen, se tuntui keväältä

-haavoittuneitten huuto oli kammottavaa

-yleisesti ottaen sota oli pitkälti odottelua

-eli kerran viikon pelkästään syömällä 10 kiloa palasokeria, kun ei ollut muuta ruokaa
Kampin playboy  -  tennissukat ja tekohampaat.

Poissa kertsi

  • Konkari
  • Viestejä: 4131
Olen nyt vähän varovainen vastaamaan, kun en ole ihan varma, miten asiaa saa käsitellä. Psykologisia tutkimuksia asiasta kun ei nyt huvita alkaa plaraamaan. Etenkin, kun tässä saa vähän ristiriitaista viestiä, mutta uskaltaudunpa silti.

Oletan, että puhumattomuudella nimenomaan oli se hyvä tarkoitus, että EI siirrettäisi traumoja seuraavalla sukupolvelle kertomalla omista, karuista kokemuksista. Se tuntui käsitykseni mukaan olevan jonkinlainen kollektiivinen kasvatuksellinen ohjenuora, josta poikkeavia paheksuttiin, "höpöttää lapsille niitä juttujaan".

Lapsuushan muutenkin tuohon aikaan oli kimurantti juttu, sitä oli ja ei ollut. Lapset toisaalta kelpasivat vaikkapa erittäin nuorena töihin, mutta eivät kelvanneet avaamaan suutaan kuin suunnilleen kysyttäessä. Lapsilla oli siis velvollisuuksia, mutta ei niinkään oikeuksia.

En usko, että siihen aikaan tuli mieleenkään mikään lapsentahtinen oman historian avaaminen. Mistä tietysti johtui juuri se, että lapsi ei ymmärtänyt hölkäsen pölähdystä aikuisten käyttytymisestä ja lapsen silmiin, sekoilusta.

Lueskelin joku kesä kuuluisalta vauva.fi-foorumilta ketjua, jonka kaverini vinkkasi. Siinä keskusteltiin 70-luvun lapsuudesta ja etenkin tyttöjen suhteesta äitiinsä. Jos siitä mitään saattoi päätellä, kyllä todellakin siirtyvät traumat helposti kolmanteenkin polveen! Oli kyllä silmiä avaavaa, mutta foorumin muut tarinat pelottivat minut sieltä pois.
Sori jos minä olen ollut epäselvä aloituksessa tai kommenteissani, tai aiheuttanut epävarmuutta. Ei ole ollut tarkoitus. En vaan halunnut, että tästä ketjusta tulisi esim. jälleen yksi poliittinen jankkausketju.

Erittäin hyvä pointti tuo, että puhumattomuudella ehkä yritettiin suojella lapsia ja muita läheisiä.

Nykyään varmaan suositeltaisiin, että lapselle kerrottaisiin asioista sillä tavalla, minkä lapsi pystyy vastaanottamaan - ja tietysti niin, ettei lapsi kuulemastaan traumatisoidu, miten se sitten tehdäänkin. Ehkä liian kamalien yksityiskohtien kanssa ei ainakaan kannata mässäillä. Eikä lasta saa ottaa tukihenkilökseen - siihen toinen aikuinen on paljon parempi sekä itsensä että autettavan kannalta.

Olin ajatellut, että puhumattomuus oli pelkästään huono juttu, sellainen juttu, jonka takia sotatraumoista kasvoi jokin ahdistava ja vaikeasti purettava jähmettynyt jättimöykky sekä sille kokijalle että lapsilleen. Että lapset esimerkiksi kokivat syyllisyyttä (heillä lienee taipumus kokea syyllisyyttä kummallisista asioista, esim. vanhempien avioeroista, vanhempien omista ongelmista jne.?).

Mutta tosiaankin lapsille voi siirtyä traumoja siitä puhumisestakin. Oma äitini kertoi muutaman itse kokemistaan (sotatraumaan vertautuvista) traumaattisista asioista, jotka hän olisi kyllä mielestäni saanut jättää kertomatta meille lapsille.

Traumaterapiasta olen lukenut sen verran, että ns. jälkipuinti (debreafing) ei välttämättä ole hyvä juttu jokaisen ihmisen kohdalla, varsinkin jos siihen painostetaan ihmisiä. Jokaisella voi olla ne omat toimivimmat tapansa kohdata traumoja ja parantua niistä. Joillekin traumasta kertominen voi pahentaa traumaa, ja voi olla parempi tehdä jotain ihan muuta, suunnata ajatuksia pois traumasta, jatkaa tavallista elämää siinä määrin kuin se on mahdollista, ja käsitellä niitä traumoja vasta myöhemmin.

Ehkä niitä traumoja jossain vaiheessa kuitenkin pitää käsitellä jollain tavalla, etteivät jää kummittelemaan ja häiritsemään elämää, esimerkiksi painajaisten muodossa koko loppuelämän ajan? Vai voivatko traumat parantua itsestäänkin?

Poissa Big Data Lenny

  • Konkari
  • Viestejä: 1838
-eli kerran viikon pelkästään syömällä 10 kiloa palasokeria, kun ei ollut muuta ruokaa

No nyt selvisi Socrun hiilarigeenit!