Vien teemaa tieteeseen ja ihmisyhteisöihin ...
Jos musiikki on kuulostelua siitä, että miten asiat ovat, tai tulevat olemaan, tai mitä on sattunut tapahtumaan, ja jos tämän pohjalta lähdetään tekemään päätelmiä, tai ajaudutaan tällaisen kuuntelmisen nostamana fiiliksiin, joka kokoaa olevaa, tulevaa tai käytyä jotenkin, ja tehdään ehkä osa tässä fiilistyössä, joka vaihtelee passiivi-kuuntelusta aina aktiivitekemiseen, niin kyllä tämä joltain puntaroinnilta vaikuttaa, ja sovitteluprosessilta.
Noin ajatellen otsikon kysymykseen voisi vastata, että puntarointiprosessin voi lopettaa, kun ristiriitoja ei enää ilmene. On jotain absoluuttisen vakaata, joka vallitsevana joko toimii täyshierteettömästi, tai sitten pysäyttää kaiken sen, joka ongelmoi, ja myös sattuu elämään.
Kaikki absoluuttinen on näin tilanne, jossa musiikia ei tarvita enää, jos toteutunut. Vaikea ajatella tilannetta, muuten kuin ideana, jonka kyllä voi poimia, esim ihminen.
Tieteeseen sovellettuna, ja todennäköisiä nykypiilokäsityksiä kyseenalaistaen, voisi kääntää sanontoja toisin:
A: Vaikka tiede ei ole välttämättä koskaan valmis, tai aukoton, ainkaan kokonaisuudessaan, niin se on silti parasta, mitä voi olla, jos nyt puhutaan tieteestä, ja sen alueelta siivotusta sotkusta, mikä on usein tieteen menetelmää turhaan horjuttavaksi koettu, vaikka käytännössä rapauttaa ihmisen tieteen toimea.
==>>
B: Vaikka tiede olisi aina jokin verran keskeneräistä, ja keskeneräisyys herättäisi ajoittain (ja ennakoidenkin), jos koonaisuus käytäntöineen seuraisi mukana yhä vapaammin sen matkassa, niin idea tieteen menettelystä on niin vahva, että tämän vahvimman mukaan kannattaa mennä, oli se miten sotkuinen kokonaisuus tahansa, tieteen menetelmää vasten arvioituna, jolloin on pakko hyväksyä, että tämä painavin dissataan kokonaisuutena sovellettavuudesta, kunnes sitä on korjattu osuvammaksi, tai sitten tiedettä sovelletaan täysin sen aikaa, kun ristiriitaa ei missään ilmene, eikä muuta tosin tuskin tulisi mieleen, ellei sitten jokin herätä, jossain vaiheessa.
Jos ajatellaan, että ihminen on osa kaikkeutta, ja kun myös itse reaalinen osa tätä tieteen aluetta, niin toimivuutta on silloin tarkasteltava sitä kattavammin, mitä laajemmin tieteeseen uskotaan, ja jos ristiriitaa on todellisuuden kanssa, voidaan tämä todeta myös ihmisestä, tai siitä osasta ihmisiä, joka kivoja rakennelmia horjuttaa.
Menee yhteisöllisemmäksi. Kaikki olisi niin hienosti, jos vain ei sitä yhtä, ikävää tapausta, puhumattakaan, jos vähän enemmän sellaisia. Vaikka olisi se yhteinen seurattava, varmasti aikaan nähden seurattavana kaikilla, niin kaikille se ei välttämättä ole yhteistä, tai voi olla yhteistä. Parhaimman suhteen kaikki on viimein sivussa, ja vain näin se paras näkyykin. Porukalla, ei näkyvyyttä karsimalla, tai sektoroimalla sopivasti, sopimattomasti.
Kun kaikki on selvä, niin asia on toinen. Tätä voi jo lähteä arvioimaan utooppisemmaksi. Tavoitteena toki kiva, ja seurattava. Eikä se kivuus taida ehtyä ihan heti.
(Lisätty: yliviivaus)