En enää kuuntele/kuluta/jahtaa musiikkia samalla pieteetillä kuin vielä - niin no, 10 vuotta sitten?! Musiikkia olen kyllä kuunnellut pienestä pitäen, Elviksen ollessa ensimmäinen joka todella kolahti, kuin metalliämpäri kerrostalon katolta.
Sanoitukset ovat todella tärkeitä, tai sitten niillä ei ole tavattomasti merkitystä. Kuitenkin niin, että huonot sanoitukset saattavat pilata muuten hyvän kappaleen. Hyvät lyriikat tuottavat kappaleelle lisäarvoa ja samalla kokonaisuudesta tulee moniulotteisempi, kuin "vain" pelkkä musiikki tuottaa. Hyvät sanoitukset = enemmän stimulaatiota. Totta kai tämäkin riippuu genrestä, ja ei esim. klassisessa musiikissa välttämättä erikseen sanoja tarvita. Sanat ovat silloin siellä musiikissa. Monessa populaarikulttuurin tuotoksessa tilanne tosin on samoin; populaarikulttuurin puolelta löytyy aivan yhtä briljantteja sävellyksiä, kuin klassisestakin musiikista.
Ikävuosina 16-30-vuotta tuli seurattua musiikkia erittäin laajaan ja taajaan. Tuolloin ei ollut vielä interwebsiäkään (Music Television sen sijaan starttasi), joten uusia löydöksiä piti hakea mm. NME:n ja muiden ulkomaisten musiikkilehtien auvoisalla avustuksella. Niitä sentään sai R-kioskeista ja musiikkiliikkeistä. Kyttäsin erityisesti Englannin ja Yhdysvaltain Top 40- ja Top 100 -listoja. Top 20 -listoilla ei ollut niissä suurtakaan merkitystä, vaan ne tulevaisuuden tekijät löytyivät tyypillisesti haarukasta 40-80. Oli mukavaa kuunnella vielä pinnan alla olevaa musiikkia laidasta laitaan ja harjoittaa samalla makunystyröitään, että mikä toistaiseksi vielä pieni bändi löisi parissa vuodessa isosti läpi. Löytyihän niitä ennakkoon: esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, Faith No More, Therapy?, Nirvana, Manic Street Preachers...
Oikeastaan mikä hyvänsä hyvin laadittu musiikki käy. Rap-skeneen en kuitenkaan mennyt syvään sisälle, vaikka totta kai rap oli Suomessakin jo 1980-luvun lopulla tulossa pinnan alta, ja 1990-luku oli rapin vahvan nousun aikaa, vaikka radiosoittoa tai ruutunäkyvyyttä se ei vielä niin paljon saanutkaan. Varsinaiseen maailmanlaajuiseen pankin räjäytykseen tarvittiin tässäkin valkoista poikaa, eli Eminemiä.
Nythän on niin, että mainstreamin kannalta kapina, säpinä, pöhinä ja uho ovat räpin puolella, ja rokkimiehet ovatkin lällyjä bisnesmiehiä. Vaaraa ja kapinaa saman verran, kuin pöydälle lämpenemään unohtuneessa maitopurkissa. Ei siinä auta joku Foo Fighters tai Stereophonics - ja hekin jo setämiehiä. Ei rock kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, mutta toivoisin jo sen uutta, saatanallis-perkeleellisen kapinallista nousua.
Olen sillä tavoin tyypillinen harrastaja ja osin aikani lapsi, että tiettyihin genreihin ja bändeihin tulee kuitenkin aina palattua, vaikka välillä saattaa mennä jopa vuosia, että niitä ei kuuntele lainkaan. Onhan tutkittukin, että ihminen palaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti siihen musiikkiin, mitä kuunteli teininä ja nuorena aikuisena. Metalli (Varsinkin thrash) ja yleisellä tasolla mahtipontinen, jollain tapaa yhteiskunnallisesti kantaa ottava musiikki ovat olleet sydäntä lähellä. Thrashkin on usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa, toisinaan ei. Hyvässä metallissa sentään vielä kuuluu nuoren ja vihaisen, ulkopuolelle jättäytyneen mutta älykkään ja tarkkanäköisen kapinallisen eetos. Kantaaottavuudesta pitäminen kattaa sekin laajan kirjon, vaikkapa Bruce Springsteenistä Stam1naan. Kotimaista musiikkia en kuitenkaan ole harrastanut läheskään niin paljon, kuin suomalaiset nuoret ehkä edelleen. Toisaalta myös sitä suomalaista populaarimusiikkia on tullut kuunneltua laajemmin, kuin useimmat aikalaiseni. En vain ole lukittautunut mihinkään tiettyyn tekijään tai yhtyeeseen samalla tavoin, kuin muutamiin ulkomaisiin. Toisaalta, olen lojaali fani ja olen ostanut eräänkin bändin levyjä, vaikka en ole musiikkiaan enää hyvään toviin varsinaisesti kuunnelllutkaan. Antoivat aikoinaan niin paljon, että annan vieläkin takaisin, vaikka suurin entusiasmini on jo laantunut.
Tähän kaikkeen on vaikuttanut paljon myös se, että monet lapsuuteni kaverit ovat musiikillisesti jopa poikkeuksellisen lahjakkaita, ja monien kotona myös vanhemmat soittivat jotain instrumenttia ja/tai lauloivat. Sitä oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän musiikkikylvyissä, ja se oli pirun mukavaa. Varhaislapsuudesta asti tuntemastani ydinryhmästä viisi henkilöä on ammattimuusikoita, laajemminkin ehkä joku 25 henkilöä. Soittaneet ja soittavat sekä kansallisesti että kansainvälisesti tunnetuissa kokooonpanoissa, mutta en ryhdy tiputtelemaan mitään soittimia, nimiä tai genrejä. "Kaikki" kyllä tietäisivät, jos ryhtyisin tässä kertoilemaan.
Mut joo tosiaan, pitää olla musaa.
Aihe: Mitä jatkumo kuuntelee (Luettu 706 kertaa)