Mutta nykyisellään abortin kieltäminen tarkoittaa naisen pakottamista raskauteen ja synnytykseen. Ne tuovat hänelle aivan erityisen rasitteen ja rajoituksen sille, mitä voi tehdä. Raskaus ja synnytys ovat myös edelleen naisen elämän riskialtteimpia tilanteita.
Synnyttämisen voi välttää, kun ei tule raskaaksi. Ei kai raskaus teleporttaamalla ala. Vanhatpiiat ovat todiste siitä, että synnyttäminen ei ole pakollista.
Raskaus ja synnytys ovat miehillekin riskialttiita tilanteita. Ovathan miehet siihen joutuneet ainakin kerran elämässään osallistumaan.
Raskauden keskeytys on ollut ihmiskunnan keskuudessa enemmän tai vähemmän kiellettyä ja paheksuttua niin kauan kuin tiedetään. Ilmeisesti ihmiskunta siis on ollut alkuhämäristään alkaen väärässä ja valaistunut asiassa vasta 1950-1960 -luvuilla.
Vapaamielisenä liberaalina en vaadi aborttien kieltämistä. Olisin jopa valmis rangaistuksen alentamiseen "jälkiabortista" eli vauvan surmaamisesta periaatteella, että oman tuotoksensa - tai jos pitää sitä jätöksenä, niin jätöksensä - saa hävittää. Tietyissä tapauksissa rangaistus taitaa ollakin lievempi.
Edellä esittämääni ei pidä ymmärtää väärin. En missään tapauksessa hyväksy vauvojen tappamista. Pidän moraaliselta kannalta katsottuna huonona tekona myös aborttia ellei siihen ole lääketieteellisiä tai muita erittäin painavia perusteita.
Arvomaailmani on ristiriitainen. Myönnän sen. Toisaalta kannatan vapaamielisiä arvoja, mutta joissakin asioissa olen äärikonservatiivinen. Olen jälkimmäistä kuitenkin vain omassa mielessäni, enkä vaadi omien periaatteitteni olevan muita sitovia lakeja.
Konservatiivisuuteni taustalla on todennäköisesti kotikasvatus. Lestadiolaisen taustan omaavan äitini arvomaailma oli uskonnollinen, ja isäni edusti vanhanaikaisia kunniallisuuden periaatteita, joiden hän ilmeisesti katsoi liittyvän sukuumme ja sen arvoihin. Suvussanihan oli ollut muutamia (ainakin pienessä mittakaavassa arvioiden) "suurmiehiä", jotka olivat olleet järkkymättömiä moraalissaan ja periaatteissaan ja esikuvia monille.
Kun olin rippikoulussa, vierailimme kotikuntani kirkossa. Sakastin seinällä oli kehyksissä isoisäni isoisää esittävä valokuva. Kirkkoherra viittasi kuvaan ja kysyi minulta, mitä sukua tuo mies olikaan minulle. En osannut heittää vastausta suoraan lonkalta, mutta jotenkin asia saatiin selvitetyksi. Mieleeni ovat jääneet kirkkoherran sanat, kun hän sanoi, että tuo kuvassa näkyvä mies oli päätään pidempi muita. Hän ei tarkoittanut fyysistä pituutta (vaikka oli kai mies ollut aika pitkäkin) vaan henkistä mittaa. Hän oli siis henkisesti ja ehkä hengellisestikin päätään pidempi muita kuntalaisia. Minun mielestäni se oli aika hieno tunnustus. Kun on tuollainen esi-isä, se tavallaan velvoittaa pitämään suvun kilven kiiltävänä. Tätä on ehkä vaikea ymmärtää. Jotain tuollaista kasvatuksessani kuitenkin oli. Ei sitä suoraan näin sanottu, mutta tuollaiseen johtopäätökseen voi tulla.
Tuo mainittu isoisäni isoisä oli yksi varhaisia romanien asiaa ja ihmisarvoa puolustaneita suomalaisia. Pari viikkoa sitten satuin selaamaan eräitä hänen jälkeen jättämiään papereita 1800- luvun ja 1900-luvun vaihteesta. Niissä kerrottiin, kuinka mustalaisten asioita ajava yhdistys oli kustantanut ja järjestänyt nuoren romaninaisen lähettämisen koulutettavaksi Tampereelle. Yhdistys auttoi mustalaisia, piti keräyksiä heidän hyväkseen ja järjesti erilaisia tapahtumia heidän asiaansa ajaakseen. Toiminnalla oli uskonnollinen tausta mutta myös sosiaalipoliittinen. Noilta ajoilta juontuu sukumme tietynlainen myötätunto romaneja kohtaan, josta joskus olen kertonut esimerkkejä.
Miten palataanpa tuohon perinteiseen kristilliseen ajattelutapaan. Miten se käytännön tasolla ilmenee.
Perusajatus on nöyryys Jumalan edessä. Kun Jumala on antanut ihmiselle tehtävän, se on hoidettava. Kun Jumala on antanut ihmiselle taakan, se on kannettava. Jumalaa vastaan ei pidä kapinoida. On toimittava Jobin esimerkin mukaan ja otettava nöyränä vastaan se, mitä tulee, vaikka se olisi kuinka kauheaa. Tämän tyyppinen oli äitini ajattelutapa ja tämä sama ajatus käy ilmi isoisäni isoisän kirjoittamista hengellisistä kirjoista ja vihkoista ja muista jäljelle jääneistä kirjoituksissa. Tämähän on tavallaan yksi kristinuskon keskeisistä sanomista.
Kristilliseltä kannalta ajatellen abortti on Jumalan tahdon vastustamista. Jumala on antanut naiselle lapsen, kaikkein arvokkaimman lahjan, minkä voi antaa, mutta nainen ei halua lahjaa vaan tappaa sen. Hän haluaa mieluummin bilettää ja matkustella kuin vaihtaa vauvan vaippoja. Ei siis ole ihme, jos aborttia on pidetty syntinä ja vielä pahana sellaisena.
Toinen näkökulma asiaan on se, että Jumala on antanut ihmiselle tehtävän eli lapsen synnyttämisen ja kasvattamisen. Mutta ihminen kapinoi Jumalaa vastaan ja tappaa syntymättömän lapsen, jotta hänen tarvitsisi kantaa synnyttämisen ja lapsen kasvattamisen taakkaa. Kristilliseltä kannalta katsottuna tämä on hedonistista vastuun pakoilua ja oman mukavuuden asettamista etusijalle, mitä pahentaa se, että lapsi on saanut alkunsa äidin moraalittoman välinpitämättömyyden seurauksena. Eli äiti on töpeksinyt, mutta kieltäytyy kantamasta vastuuta teostaan. Kristillisempää olisi ajatella, että harmi, kun tuli vahinko, mutta se on nyt minun taakkani, ja sen aion kantaa kunnialla.
Päivi Räsänen on sanonut, että hän ei kehottaisi omaa tytärtään abortin tekemiseen edes silloin, jos lapsi olisi saanut alkunsa raiskauksesta. Tämäkin näkökulma on ymmärrettävä. Jumala antaa naiselle taakan sallimalla raiskauksen, ja nainen kantaa taakkaansa pää pystyssä Jumalaa kiittäen. Lopulta Jumala ehkä palkitsee hänet.
Kolmas periaate, mihin erityisesti Päivi Räsänen vetoaa, on tietenkin se, että abortti on alkaneen elämän tappamista ja siten kristinuskon vastaista.
Olen ulospäin näkyvältä arvomaailmaltani liberaali, joten en halua pakottaa ihmisiä tekemään sitä eikä tätä. Mutta sisimmät tunteeni asioista ovat hyvinkin kristilliskonservatiivisia. Tämä saattaa tuntua ristiriitaiselta. Miten voi olla samaan aikaan liberaali ja konservatiivi, joku ehkä ajattelee. Toivottavasti vastaus selvisi kirjoituksestani.
