Ei kyllä minustakaan itsemurhia voi mitenkään niputtaa "samaksi". Yhdenlainen itsemurhahan on myös itsetuhoinen elämä, jota taasen voi olla monenlaisin konstein. Yksi juo liikaa, yksi käyttää huumeita liikaa, yksi syö liikaa... mutta joka tapauksessa elämä on senlaatuista, että se kropalle hupaa ja jossakin vaiheessa se kroppa sitten pettääkin (tai lunastaa tahdotun, miten vaan).
Sitten taas vanhan, sairaan, jne. elämän lopettamishalua en näe itsemurhana lainkaan. Se on eutanasia, jota siihen kohtaan tahdotaan ja jonka pitäisi mielestäni olla täysin ihmisen itsensä päätettävissä. Muutoinkin kuin epäinhimillisillä hoidoista luopumisilla, jotka kai käytännössä tarkoittavat nälkään ja janoon kuolemista useissa tapauksissa.
On kai vielä eroteltava itsemurhat ja niiden yritykset, eli se, että kyllähän usein etenkin nuoren itsemurhayrityksen tarkoitus ei ole kuolla (vaikka niin ikävän usein vahingossa käy), vaan se on avun- ja huomionpyyntö.
Hän taas, joka vakaasti on jostakin syystä päättänyt elämänsä lopettaa, usein on suunnitellutkin asian niin hyvin, että väliin ei kukaan enää pääse.
Mitä tulee asian itsekkyyteen...no, se riippuu tietysti, kuten kaikki muutkin asiat, mitä ihminen tekee, motiivista, jolla hän asian tekee. Jos itsemurha on kosto läheisille ja se tehdään selväksi, tottakai se tuntuu itsekkäältä. Ja omituiselta. Ja syyllistävältä.
Aika moni itsemurhan kokenut läheinen kuitenkin on sanonut, että jossakin vaiheessa tulee se käsitys, että ei olisi voinut tehdä mitään, jos toinen on näin päättänyt. Kuinka usein me oikeastaan voimme muuttaa kenenkään päätöksiä siitä, miten tätä elämää eletään?
T: Xante