Klasariketju

[Lenny]

Avataan Jatkumon virallinen klasariketju. Tänne voi kirjoitella vapaamuotoisesti klassisesta musiikista. Erityisen toivottuja ovat säveltäjäesittelyt ja teosten esittelyt höystettynä asianmukaisilla youtube-linkeillä, mutta mikä hyvänsä klassista musiikkia sivuava aihe käy. Tänne voi esimerkiksi mainostaa tulevia konsertteja tai kirjoitella konserttiarvioita.

[Lenny]

Olin kuuntelemassa reilu viikko sitten Lappeenrannassa sellisti Jukka Rautasalon johtamaa konserttia Barokkipääoma. Konserttissa esitettiin kahden Bachin orkesterisarjan lisäksi Felix Mendehlssonin teos sekä hieman vähemmän tunnetun säveltäjän Luigi Boccherinin sellokonsertto. Musiikki oli hienoa, varsinkin Bachin orkesterisarja 2 (löytyy youtubesta hakusanoilla BWV 1067) soi komeasti.

Mutta se mikä teki konsertin erityiseksi oli Jukka Rautasalon esittelyteksti, jonka kopioin tähän osittain.

Jukka Rautasalo: Onko musiikilla arvoa?

Pidämme musiikista. Ainakin suuri osa ihmisistä pitää. Joillekin se merkitsee vielä enemmän - jopa siinä määrin, että sanovat voivansa huonosti, jos eivät pääse musiikista nauttimaan. Kommentti saattaa herättää ihmetystä. Yleensä huonovointisuuden syyksi hyväksytään vaikkapa sairaus, nälkä tai unettomuus. Köyhyys ja työttömyys aiheuttavat myös huonovointisuutta. Musiikkia pidetään viihteenä, joka on kyllä ihan kiva juttu, mutta ei välttämätöntä. Siitä voi luopua, mutta silti pysyä hengissä.

1700-luvulle asti oli toisin. Musiikki oli tiede, ja sillä oli merkittävä rooli pyrkimyksessä ymmärtää maailmankaikkeuden rakennetta. Se oli välttämättömyys ja viihteestä mahdollisimman kaukana. Musiikki oli osa ns. vapaita taitoja eli yksi seitsemästä oppianeesta yliopistossa. Se kuului aineryhmään nimeltä quadrivium yhdessä aritmetiikan, geometrian ja tähtitieteen kanssa. Musiikki oli tämän aineryhmän yhteinen nimittäjä ja perusta sekä ainoa jumalallisen maailmanjärjestyksen ilmentymä maan päällä.

Maailmankaikkeutta piti kasassa antiikin Kreikasta asti vallinneen käsityksen mukaisesti ns. sfäärien harmonia. Sfäärisen musiikin, jonka mukaisten lukusuhteiden määrämiä ratoja taivaankappaleet kulkivat, oli säveltänyt itse Jumala. Tätä voitiin selittää matemaattisilla malleilla, mutta vain musiikki oli näiden lakien maanpäällinen ilmentymä.

Ihmisen yhteyttä luojaansa todisti kyky ymmärtää musiikkia. Musiikin aiheuttamat mielenliikutukset eli affektit olivat Hänen Korkeutensa aikaansaannoksia. Säveltäjät toimivat välittäjinä Jumalan ja meidän kuolevaisten välissä. Heillä oli kyky vangita pieniä hetkiä universaalisesta, ikuisesti soivasta sfäärisestä musiikista maan päälle, ja siten aikaansaada nuo jumalalliset mielenliikutukset. Säveltäjien etuoikeus oli ymmärtää edes vähän siitä kaikkivaltiaan viisaudesta, jolla Jumala oli maailmanjärjestyksen meidän siunaukseksemme luonut. Kun tietää tämän, meitä ei enää hämmästytä se, että Johann Sebastian Bach oli omasta mielestään ennen kaikkea tiedemies - ei säveltäjä. "Pelkkiä" säveltäjiä olivat esimerkiksi ne, jotka elättivät itsensä säveltämällä oopperoita ja muita spektaakkeleita. Bachin ominta alaa oli musiikillinen kontrapunkti (esim. fuuga), joka oli tutkimusmetodi. Viihdettä se ei missään tapauksessa ollut. Kristillistä alkemiaa se saattoi ehkä olla...

150 vuotta barokkia musiikissa 1600-1750 on länsimaisen musiikkihistorian tuottoisin ja tärkein ajanjakso. Epäilen, että ainakin osaksi syynä tälle oli se keskeinen asema, joka musiikilla kulttuurissa tuolloin oli. Silloin keksittiin musiikillinen perspektiivi, kaksinkertainen kirjanpito ynnä tehtiin kopernikaalinen vallankumous. Nämä otettakoon vertauskuvina. Suoraan analogiaan ympäröivän maailman kanssa puhe musiikista ei taivu.

Yhtään vallankumouksellista keksintöä musiikilliseen kieleen ei tämän jälkeen ole tehty. Wagner väänsi musiikin muotoja yhteen suuntaan ja Schönberg sitten toiseen, mutta mitään niin vallankumouksellista he eivät keksineet, että voisimme sanoa musiikillisten perusteiden muuttuneen. Näin ei tehnyt myöskään Stravinsky. Varensen, Stockhausen ja esim. Helmut Lachemannin kohdalla monet alkoivat jo kysellä ovatko heidän hengentuotteensa musiikkia enää ollenkaan. Jos toteamme, että ovat, on myönnettävä, että he ovat pääseet Monteverdista, Corellista ja Bachista todella kauas, mutta täysin eroon eivät hekään. Korkeintaan heidän voi sanoa vältelleen musiikillisia parametreja, joiden lopputulos on reaktio musiikin lainalaisuuksille. Itseriittoinen ja traditiosta vapaa ei sekään. Sen sijaan viihdemusiikki, jazz, punk, rock, rap, world music jne. hyödyntävät barokin konventioita sellaisenaan.

Tätä erittäin syvällistä tekstiä voi pohdiskella vaikka kuunnellessa Bachin The Art of Fugue, BWV 1080.

[Juha]

Kävin eilen kuuntelemassa kaupungin orkesterin joulukonserttia Kehruuhuoneella. Täytyy sanoa, että alkaa olla se vaihe, että tuosta musiikista voisi saada enemmän jotain itselle.

En halua mitenkään kertoa kokemuksistani. Tutustumisrauha on minusta paras tällaisen suhteen. Ei saa viedä mihinkään suuntaan itseä, itsensä eikä muiden johdattelemana.

Suhtautumisensa kullakin. EM tuntus nyt järkevimmältä.

[Lenny]

No nyt!

Joku hemmo on pykännyt kasaan mielenkiintoisen klasarisaitin, Bukowski, Beer & Beethoven

Sivulla esitellään 50 teosta Bukowskin, tuon rentun juoppolallin, tekstikatkelmien saattelemana. Levytykset on huolella ja maulla valittuja ja sivulla on suora linkki Spotifyn soittolistoihin.

[Juha]

Klassisesta tulee mieleen joskus suoritus. On suoriteosia ja kokonaisuuksia, joissa merkittävää on tarkkuus ja ulottuvuus joidenkin kriteereiden perusteella. Vähän kuin urheilussa mitataan metrejä, sekunteja, synkroniaa, ...

Ei paha, jos noin olisi, koska en paljoa tiedä, mutta joskus on kivaa kuunnella jotain piisiä ihan sählättynä versiona. Osat hakevat toista. Aika jänski juttu. Esim harjoittelua on kiva kuunnella, vaikka jotkin selkeät virheet vähän sattuisi. Miksi sitten virheiden täytyy sattua, eli voisiko ne ottaa vastaan kuten muunkin toteutuvan? Tuo kysymys voi olla jo hiukan hassu.

Täydellisessä kauneudessa toteutuu tarkkuus, ja tarkkuus yhdistettynä monimutkaisuuteen tuo täydellisemmäksi jotain "suurempaa", eli se täydellisyys ja kauneus kasvaa. Täydellisyys ja kauneus on suoraan taloudellisuutta ja tehoa. Heitin joskus lonkalta tämän:

kauneus = teho (la 23.12.2006, 01:46:14)

En tiedä onko järkevästi heitetty, mutten osaa ampua alaskaan. Eli vähän kuin edelleen ymmärtäisin noin. Ei turhaa, vaan täsmäosuvaa.

Mikä sitten lienee kauneuden vastakohta? Tai miten eri tavoin luokiteltuna voisi olla kaikki ne ihmisen kannalta koetut erilaiset rakenteet?

Taloudellisuus ja kauneus on vähän herkkää. Se toimii vähällä. Vaikuttavuus voidaan saada aikaan myös voimalla. Miten puhuttelee ihmistä voima, ja kauneus? Mitä ihmisen puolia herättää kokemukset noista?

[TSS]

Vinkkejä kalsariketjusta!

Mikä on kaunein klassinen kappale, jonka tiedät?

Mikä klassinen kappale kertoo surusta, jota tunnet?

Youtubelinkit olisivat tervetulleita.

[urogallus]

Mikä on kaunein klassinen kappale, jonka tiedät?

Preludi J.S.Bachin soolosellosarjasta nro 2 tulee ekana mieleen.

Tässä Mischa Maiskyn tulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=bWyrxAZCOhA

[Lenny]

No kokeillaan.. Mahdotonta sanoa tietysti muuten kuin juuri tämän päivän osalta.

Shostan 2. pianokonserton hidas osa (no comments)

Brahmsin ensimmäinen pianosonaatti (alkaa hieman räyhäkkäästi, mutta tasoittuu sopivan masentavasti pian).

Schumannin viulukonsertto (tuota kun kuuntelee keskittyneesti, on aika valmis narunjatkeeksi).

Bonuksena vielä jos ei tarpeeksi masenna:

Schubertin 20. pianosonaatti 2. osa

[TSS]

Tuosta urogalluksen linkkaamasta en saanut ensi kuuntelulla vielä kiinni. Lennyn ensimmäisen linkin lisäsin soittolistalleni. Muut kuuntelen, kun on enemmän aikaa.

Muutenkin saa laittaa kuunteluvinkkejä klassiselle idiootille. En ole siis klassiseen musiikkiin yhtään vihkiytynyt, mutta viimeisen puolen vuoden ajan olen jotenkin kokenut kaipuuta kuunnella musiikkia, jossa ei ole sanoja. En jaksa sanoja, enkä mitään renkutusta. Hommasin klassista musiikkia varten uuden kaiuttimen, josta musiikki pääseekin todella oikeuksiinsa. Olen kuunnellut sitä kautta klassisia nettiradioita maailmalta. Nyttemmin aloin etsimään YouTubesta miellyttäviä klassisia kappaleita, jotka rentouttaisivat, toisivat iloa, tai auttaisivat käsittelemään surua.

Tämä kappale erityisesti on ollut minun aloittelevaan makuuni mieleinen: https://www.youtube.com/watch?v=a0hFZPvanMs . Uskomattoman kaunis.

Huomaan tykkääväni ainakin pianomusiikista, enkä ainakaan tässä vaiheessa mistään kovin mahtipontisesta tai liian monimutkaisesta.

[Lenny]

Klassisesta tulee mieleen joskus suoritus.

No onhan se sitä kieltämättä, ja myös välttämättä. Kuinka muuten se voisi olla? Ajattele, että jotakin kappaletta on satoja vuosia hiottu, tulkittu ja kehitetty edelleen maailman parhaiden säveltaiteilijoiden toimesta. Roskaako heidän pitäisi sitten tuottaa?

Mutta tietysti tällä on toinen puoli, ja varsinkin nykyään klasari joutuu kilpailemaan urheilun, elokuvan ja ties minkä kanssa yleisöstä. Seurauksena on ollut juurikin tällainen kilpaurheilunomainen, suorituskeskeinen spektaakkeli, jossa pärjäävät erityisesti nuoret ja kauniit. Se on kummallista, miten klasarisolistit ovat nykyään niin järkyttävän hyvän näköisiä...

[urogallus]

Vinkkejä kalsariketjusta!

Onkos tämä sellainen freudilainen lispahdus?

[Juha]

Tämä kappale erityisesti on ollut minun aloittelevaan makuuni mieleinen: https://www.youtube.com/watch?v=a0hFZPvanMs . Uskomattoman kaunis.

Joskus saattanut kuulla, tai jotain lähelle tämän tapaista. Tuli mieleen Fũr Elise.

Joskus voisi keskittyä kuuntelemaan uutta, ja kertoa heti kokemastaan, kuten nyt. Kappaleen voisi loksauttaa kuvaamaan jotain konkreettisempaa. Olisiko tästä hyötyä vai vai haittaa? Jos haittaa, niin miten aiheutuneesta haitasta voisi palautua? Varmaan pöljä kysymys useimmiten, jos ei sitten aina?

Entä jos vapaa ja vahvaa sidontaa vailla oleva tulkinta onkin se, joka tuo eniten kuulijalle? Tarkoitan epäsuoraa kokemusta. Jos epäsuoria etuja on, niin onko tietoisemmat päkistelyt jotenkin esteelliseksi tulevia muita hyötyjä ajatellen? Entä muiden hakeviin rakenteluihin sotkeutuminen, tai jokin hyvä vaikutuspuoli? Miltä, ja kenen tahoilta tulevilta tietoisilta moukaroinneilta kannattaa yrittää välttyä?

Tai jos mennään tietoisemman rakentelun puolelle, niin päinvastainen kysymys olisi, että mitä kaikkea tiedostettua ja tiedostamatonta inputtiosuutta kannattaisi yrittää jättää pois, jotta saavuttaisi jotain tarvittavaa. Voiko tiedostamatonta inputtiosuutta sulkea pois, ellei tule siitä tietoiseksi, jolloin osa tiedostamattomasta tietoisemmaksi tulemisesta tarkoittaisi parempaa fokustamista (rakentelua tai vaikuttumista) kohden jotain tarpeellisemmaksi/ akuutimmaksi arveltua, tai vaikka siihen, että voisi antautua tietyn aineksen sitomisen kautta paremmin kohden jotain toista tiedostamatonta? Tulisiko osa tiedostamattomista asioista pyrkiä tajuamaan ja mahdollisesti rakentamaan esim sanalliseen muotoon, jolloin voisi löytääkkin sen, joka on ollut ehkä aina matkassa mukana, ja esteellisyyttä aiheuttavana, jolloin rajoittuneisuuspuolen heivaaminen vapauttaisi vaikutusten mukana surffailua, jos niin haluaisi tehdä?

En ole varma liittyykö eilinen konsertti-ilta jotenkin äskeiseen arveluuni, jota esittänyt muissakin yhteyksissä. Joka tapauksessa, ... keskityin konserttiin jonkin herätysidean saaneena niin, että havaintovirta kuulemastani oli mahdollisimman tauotonta. Tietoinen yritys. Kun tänään jo pohjustavasti töiden jälkeen olin jännittynyt monista eri syistä, niin aloin tehdä niin, että häivytin suoraan kuin tyynyllä pusertaen omaa sisäistä jännitystäni, ja tulin osaksi muuta ympärillä olevaa hälinää, jota oli paljon. Kun heivasin oman sisäisen jännityksen tilalle ulkoisen metelipaljouden, niin yllätyin siirtymäänlähtöreaktiotani, ja jatkoin sitä loppuun. Uusi tempaus. Liekkö klassisen illan soveltuma reaktiivisesti käyttöönotettuna, eli aivan kuin tarjoaisi ylläpitopalvelun mahdollisuutta sopivina hetkinä, näihin omiin olotiloihin.

Jospa olotiloja voi verrata ruuanlaittoon? Olotilakokemus syntyy erilaisista aineksista. Joku resepti voi olla liian kökkö sinällään, joten sutjakampi luikahtavuus (pakko)nautittavasta syntyisi jotain sopivaa ainesta lisäämällä. Jos kahvi on karvasta, voi joukkoon laittaa vaikka kermaa. Olotiloihin tulee näin klassisen maailman pohjalta rakennellen mukaan säätömahdollisempi ulottuvuus, eli tuomisia riittää tällaisen rakentelun kautta ehkä muuallekin. Kun jotain jännittävää ja esteellistä on, ja se osataan poistaa, tai vaihtaa paremmalla, niin sopasta tulee maukkaampi ja ehkä ravinteikkaampi.

[TSS]

Vinkkejä kalsariketjusta!

Onkos tämä sellainen freudilainen lispahdus?

Ajattelin, että maininta kalsareista tässä socrun vihaamassa ketjussa voisi parantaa foorumipäivän arvosanaa. Näin ei valitettavasti käynyt. Olisi ehkä pitänyt analysoida kalsareiden sisältöä tarkemmin.

[TSS]

Tämä kappale erityisesti on ollut minun aloittelevaan makuuni mieleinen: https://www.youtube.com/watch?v=a0hFZPvanMs . Uskomattoman kaunis.

Joskus saattanut kuulla, tai jotain lähelle tämän tapaista. Tuli mieleen Fũr Elise.

Joskus voisi keskittyä kuuntelemaan uutta, ja kertoa heti kokemastaan, kuten nyt. Kappaleen voisi loksauttaa kuvaamaan jotain konkreettisempaa. Olisiko tästä hyötyä vai vai haittaa? Jos haittaa, niin miten aiheutuneesta haitasta voisi palautua? Varmaan pöljä kysymys useimmiten, jos ei sitten aina?

Entä jos vapaa ja vahvaa sidontaa vailla oleva tulkinta onkin se, joka tuo eniten kuulijalle? Tarkoitan epäsuoraa kokemusta. Jos epäsuoria etuja on, niin onko tietoisemmat päkistelyt jotenkin esteelliseksi tulevia muita hyötyjä ajatellen? Entä muiden hakeviin rakenteluihin sotkeutuminen, tai jokin hyvä vaikutuspuoli? Miltä, ja kenen tahoilta tulevilta tietoisilta moukaroinneilta kannattaa yrittää välttyä?

Minä suhtaudun tunteita herättävän kokemuksen analysointiin hieman karsastavasti. Ennen kuin luin tekstisi, pelkäsin, että et kai aio analysoida tuota Chopinin Spring Walzia, uskallanko lukea koko tekstiä.. Pelkään, että liika analysointi latistaa musiikin/elokuvan/tms. ja vie siltä voiman. Musiikki on sävelten kieltä, eikä siihen ehkä pidä sotkea liikaa sanallista kieltä. Vaikka tämä analysointipuoli saattaakin kuulua klassiseen musiikkiin, ainakin teknisessä mielessä.

Toisaalta sitä tietysti itsekin miettii, miksi joku asia herättää vahvoja tunteita, mitä asioita pääsee pintaan. Ehkä musiikki voi auttaa täten myös konkretisoimaan jotain vaivaavaa, epämääräistä. Ehkä kuitenkin tärkeintä, että jotain nousee pintaan, tai että musiikilla ylipäätään on vaikutus. Suurien tunteiden sijaan se voi olla vaikka vain oman olotilan tasaantuminen, rentoutuminen, keskittymiskyvyn parantuminen. Ehä mie tiiä.

Btw, olen kuunnellut tuota sring walzia kohta jo niin paljon, että se alkaa kuulostamaan melkein jo liian yksinkertaiselta. Mutta on se kuitenkin todella kaunis.

[Juha]

Toisaalta sitä tietysti itsekin miettii, miksi joku asia herättää vahvoja tunteita, mitä asioita pääsee pintaan. Ehkä musiikki voi auttaa täten myös konkretisoimaan jotain vaivaavaa, epämääräistä. Ehkä kuitenkin tärkeintä, että jotain nousee pintaan, tai että musiikilla ylipäätään on vaikutus. Suurien tunteiden sijaan se voi olla vaikka vain oman olotilan tasaantuminen, rentoutuminen, keskittymiskyvyn parantuminen. Ehä mie tiiä.

Musiikki, etenkin klassinen(?), hakee joskus paikkaansa, kaikessa. Ilman konkreettisempaa ei ole välttämättä tunnetta. Tunne seurailee sitä, mistä musiikki voisi lähteä. Tai mitä se voisi kuvata jollekulle, jonkun tarinana. Toisaalta jokin tuntemusvivahde lienee se, joka saa kuvittelemaan jotain asiaa. Klassinen on siitä hienoa, että usein se jättää vapauksia haahuilulle. Se voi ehdotella kovastikin, mutta niihinkään ei tarvitse mennä välttämättä mukaan, tai selkeämmin tarjottuun voi suhtautua mikä tuntuu sopivalle.

[Lenny]

Aikaisemmin kirjoittelin että nämä suosikit aina hieman elävät, mutta aina löytyy tietysti myös sellaisia, jotka kestävät.

Beethoven pianosonaatti 14 ("Kuutamosonaatti")

Bachin Die Kunst der Fuge

[urogallus]

Wagner ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini. Heikon harmoniakorvani takia en saa Rikun tuotoksista täysiä tehoja irti. Mutta onhan tämä kaikessa huimassa mahtipontevuudessaan upeaa: Siegfriedin kuolema Göttendämmerungista.
https://www.youtube.com/watch?v=N0PpTPvbr-4

Partsikat putoaa kesken kaiken mutta eihän se menoa haittaa...

[Lenny]

Wagner ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini. Heikon harmoniakorvani takia en saa Rikun tuotoksista täysiä tehoja irti. Mutta onhan tämä kaikessa huimassa mahtipontevuudessaan upeaa: Siegfriedin kuolema Göttendämmerungista.
https://www.youtube.com/watch?v=N0PpTPvbr-4

Partsikat putoaa kesken kaiken mutta eihän se menoa haittaa...

Kiitos, hieno bongaus!

Oma suhtautumiseni Wagneriin on ristiriitainen. Toisaalta tunnustan hänen massiivisen merkityksensä, mutta toisaalta taas en oikein jaksa sitä varsinaista oopperaa. Onneksi niitä alkusoittoja on levytetty riittävästi, ilman häiritseviä ihmisääniä.

[Juha]

Jos klassinen musiikki on monella tapaa otettavissa, eli se voisi kuvata tai sopia moneen, voi se elävänä viedä vapaasti muuallekin. Klassinen, tai jokin vapaasti liitettävissäoleva voi olla merkityksellinen ihmisen vapautta ajatellen. Kun vain on, ja seurailee, eikä oikein voi takertua, tai sen jälkeen hätyytellään hienovaraisesti jne vek, niin kai siinä asioita menee jotenkin uuteen uskoon.

Tuli mieleen asiallisempi materiaali. Esim kirjoittaminen voi olla paljon sitä, ettei mitään tavoitteellista pyritä tekemään. Kuvataan jotain, jotta joskus voisi johonkin saada parempaa otetta, jos tarpeellista. Voidaan sitoa sellaista, mikä vaivaa nimiksi ja tarinoiksi. Kun jotain on ilmaistu, on jotain liitetty yleensä laajempaan kokonaisuuteen. Näin asiallisempi kirjoittelu voi edustaa mielensiivousta siinä missä klassinen tekee samaa tiedostamattomammalla puolella.

Kun klassisella ei pyritä usein selkeään tavoitteeseen, muun kuin ehkä osin talouden osalta, niin sama vapaus tulisi olla myös asianpyörittelyssä. Ihan vain sanoja, lauseita ja näkemyksiä. Siinä missä säveliä toisensa perään. Nykyään leikittelen jonkin verran myös töissä, tosin en anna tulospuolen kärsiä. Kaavamainen suoriutuminen ei ole kiva pitemmän päälle.

Leikki luo ainesta, jota voi tarvita. Leikki tässä on sitä, millä ei haeta suoranaista hyötyä, vaan tehdään vaikka musiikkia tai asiaa kuten tuntuu kivalta. Harrastuksissa tämä puoli tulisi olla tärkeä, mutta toisin on käytännössä. No, omissa jutuissa voi sählätä miten tykkää, hyvä sekin, tosin omanlaisia rajoitteita jää sulkeutumisen jälkeen.

Voisiko klassinen musiiki olla yhteisön henkistä leikkiä? Jäi hyvä kuva kveekareiden hiljentymistilaisuudesta. Näitä voi ajatella monenlaisina. Vapaina. Joskus tarvitsee suitsia, eli vaiheita vain, kiitos.

[Juha]

Tämä kappale erityisesti on ollut minun aloittelevaan makuuni mieleinen: https://www.youtube.com/watch?v=a0hFZPvanMs . Uskomattoman kaunis.

Kyseessä siis: Frédéric Chopin - Spring Waltz

Tulin maininneeksi assiosiaativiisesti Fur Elisen: https://www.youtube.com/watch?v=_mVW8tgGY_w

Kuuntelin vähän, ja jotain samaa on. Silti nämä kappaleet ovat aika omiaan.

Fur Elise on köykänen, se leikittelee palikoilla. Ja vielä innostuneena tai sen oloisena tuosta. Kappaleen alku saa jatkoa. Olisiko silti jotain verryttelyä koko juttu.

Chopinin kappale tulee kauempaa. Siinä mennään, ja se kantautuu. Välillä harkintaa, kerrontaa. Sitten taas. Alkuun lyhyt herätys. Tai voi tuon ajatella poukkoiluna jne, siis yhtenäisemmin.

Tyhmäähän tämä tulkinta oli, mutta jos sen tärvelisi jotenkin, niin parempi olisi jatkaa, kun jatkaa kuitenkin täytyy, toistaiseksi. Näin se taitaa yleisesti mennä. Se on kyllä totta, että tärvely isommasti ei onnistu kuin silloin, jos jotain kasaa huolella. Silloin avautuu selkeä mahdollisuus romuttamisiin, mikä voi kummasti tervehdyttää.