Ilmeisesti jonkinlaista kehitystä tapahtuu vaikka väkisinkin. Olen aina inhonnut juoksemista, ja tietysti sen takia että läkähdyn heti ja olo on ikävä. Muutama vuosi sitten mm. piti ottaa spurttia että ehdin bussista toiseen ja välimatkaa pysäkeillä oli jonkin verran, meinasin oksentaa kun pääsin sinne toiselle bussille asti. Tietenkin auton etuosassa istui vielä joku akka joka oli marinoinut itsensä voimakkaalla tupakan löyhkällä... Mutta kuinka ollakaan eilen kun ohjaaja alkuverryttelyksi juoksutti meitä salia ympäri ja pitkällä seinällä piti aina ottaa vauhdikkaammin askelta, ei tuntunutkaan yhtään pahalta. En läkähtynyt, jopa nautin siitä kun viiletin "kuin tuuli" salia pitkin. Tajusin ehkä himppasen siitä minkä takia jotkut tykkäävät juosta. Askel kulki...
Illan paras anti oli kuitenkin siinä että opin potkimaan. Enpäs tässä ole kuin jokusen kuukauden rampannut kraveissa... Ei me joka kerta ole potkittu, mutta sen verran mitä nyt on, en ole oikein saanut ideasta kiinni. Nytkin sitten survaisin isovarpaasta kynnen paskaksi kun potkaisin mitsiin. Mutta onneksi siihen tuli ohjaaja ja kysyin suoraan ja reippaasti että mikä osa jalkaa siihen mitsiin pitää osua. Ei todellakaan jalkaterästä mikään osa, vaan säärestä alaosa! No hitto vie. Selvästikään minä en ikinä tajua mistään mitään jos vain tuijotan liikkeitä kun niitä näytetään, vaan minun kannattaa nimenomaan kysyä tarkentavia kysymyksiä. Oleellisen tiedon saatuani aloin nimittäin potkia siihen malliin että ohjaajakin kehui. Ja minä ole luullut että olen paska potkija, ja tapaan aina inhota tai olla tykkäämättä kaikkea missä olen tosi huono. Perkules enpäs välttämättä olekaan huono. En nyt mihinkään seisovan ihmisen päähän asti saisi monotettua, kun ei se kinttu siellä tavalla nouse, mutta nyt kun tiesin millä kohdalla jalkaa pitää osua, lähti se liikekin enempi luonnostaan oikeaoppisesti lantiota kiertäen niin että potkuun tuli kunnolla voimaa. Ja se hän se pointti on, se voima.
Ikävin ilmiö eiliseltä oli, sensijaan, että matsatessa alkoi oksettaa. En tiedä riehuinko liikaa, vai olenko syönyt viimeaikoina liian vähän (osin senkin takia että on ällöttänyt alvariinsa - tämä alkoi jo ennen antibioottikuuria, että tiedä tästäkin mikä kaikki mättää, asentohuimausta olen ainakin yrittänyt hoitaa manööverein). Ikävää tämä on siinä mielessä että kumminkin kiinnostaisi mennä treeneihin joissa nimenomaan lyödään ja potkitaan. Vähän alkoi hirvittämään että vaikka hyvin innostunut lyömisestä olenkin, niin lähes 2 t treenit, mitkä ne ovat, sisältäen viisi eri settiä, ehkä ovat jo jaksamiskykyni äärirajoilla...? Aloittelijan moka on tietysti riehua heti alusta kuin mielipuoli, ja niin juuri eilen tein.
Mitsien pitäminenkin, niiden vimpainten joihin pari lyö tai potkii, ei ole ihan iisipiisi. Olin eilen ainoa nainen jolla oli miespari, ja ehkä sen takia ohjaaja tuli välillä varamieheksi ja päästi minut jäähylle. Valinnanvaraa ei kyllä kauheasti ollut kun vyölliset tykkäävät olla vyöllisten kanssa, ja meitä vyöttömiä oli neljä ja minä heistä ainoa nainen. Taidan tosiaan olla ainoa nainen joka tästä viimeisimmästä peruskurssierästä jatkoi jatkokurssille. Kumma juttu. Yksikin nyrkkeilyä aiemmin harrastanut nainen olisi ollut tosi lahjakas ja nopeasti oppiva, ja luulin että hän tosiaan jatkaisi.
Itse jos säilytän innostukseni nimenomaan lyömiseen ja innostun vielä potkimisestakin, olen tietysti himppasen potkunyrkkeilyyn päin kallellani, mutta luulen että kumminkin parempi jatkaa vaan ihan Kravin parissa. Potkunyrkkeily on raskaampaa ja yksitoikkoisempaa kuin Krav, jossa sentään on sitä vaihtelua kun on kaikkea mahdollista. Kravin ongelma (vaiko minun?) on se että kun joka kerta on eri setti, niin ei ehkä oikein opi kunnolla ja perusteellisesti mitään, kun yhtäkkiä siirrytäänkin jo ihan muuhun touhuun. Niitä pitäisi tietysti harjoitella kotona, mutta olen laiska ja toisaalta epävarma luonne, joten pelkään että teen juttuja väärin jos ei joku vahdi mitä teen. Toisaalta se juuri Kravissa viehättääkin että kattaus ON laaja ja joka kerta tehdään ERI juttuja. Eipä pääse kyllästymään, ja aina on pieni jännitys kun saa odottaa että mitä tehdään tällä kertaa.
Eli luulenpa että olen lajini tai lajikkeeni löytänyt, ja pitäydyn tässä niin kauan kuin sattuu touhu huvittamaan. En siis ole lajinvaihtajatyyppiä, sitä joka kokeilee tällä kaudella tätä ja toisella toista. Ei mitään aavistusta kuinka pitkään tai pitkälle jatkan. Voi olla että kesällä katson että kiitti jo riitti. Tai sitten katson että ei kun jatkuu.
