Perma Nauttinen oli taas tutulla kierroksellaan.
Tallusteli tällä kertaa pitkin talvisia teinoita, vuodenaika kun oli vaihtunut edellisestä. Joulukin oli mennyt, ja joutui askel kohden uusia latuja, kun latuja todellakin oli edessä, aivan konkreettisesti.
Niin törmättiin, yllättäen. Ei sentään pyllähdetty, konkreettisesti, mutta toisaalta aivan kuin enemmän. Mutta tätä ei Perma osannut sanoiksi pukea, eikä olisi mitenkään sopinutkaan, kun vastaan oli ilmaantunut Huja Mutelos.
Vastaantulijan nimike kyllä tuli kerrottua, hänen mielestään, tosin Perman päässä vain humisi. Ehkä meni sointuisasti, puiden latvojen kanssa, kun ei Huja kiinnittänyt erityishuomiota metsän tuttuihin ääniin.
Huomio Hujalla kyllä kiinnittyi, mutta aivan toisaalle. Mikähän lie, kasvosokeus vai mikä, vastaantulijalla. Ehkä metsä hohti ja toi loistoa juuri tässä vaiheessa, Auringon päiväkulkua.
Perma oli ylittänyt itsensä. Hän tiesi sen. Jo tähänastinen oli mennyt aivan toiseen tapaan, vaikka kyseessä oli niinkin heppoiselta vaikuttava asia, kuin päiväjotostelu. Niin paljon oli kaikenlaista sattunut. Varmaan taisi olla sattuma-aikaa, ei ollut tullut tarkistettua.
Pienen hämmentymän jälkeen alkoi loiste ilmaantua toisaallekin. Tarkemmin sanoen, hämmentymisen loistetta se oli, ja se vaihtui toiseen. Kamelentiksi hänestä ei ollut, mutta toisaalta vaikka olisi ollut, niin mikä ettei. Se tienoo, kokonaisuudessaan, ja sujut pajut, polun vieressä. Hän voi todellakin tuntea, että oli jossakin, ja se myös näkyi.
Tästä on hyvä jatkaa, todettiin kuin yhteisääneen. Sävel soi, sen tuuli vahvisti, hiljaa humisevissa puissa, ja kuiskailevissa pajuissa.
