Kirjoittaja Aihe: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)  (Luettu 30191 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #380 : to 10.05.2018, 18:31:09 »

 
Hyvää Päivää. Minun nimeni on Rene`e  Rimpisuo. Retu vaan. Vain Sinulle.
Olen ammatiltani oikeasti sorvaaja, nyttemmin uudelleenkouluksen jälkeen
Pölynimuriedustaja, Aluejohtaja  CF.

Alkoivat nuo hommelit sorvin ääressä tympimään.
Etsiskeltiin lehdessä juuri sopivasti edustavan ulkomuodon omaavia nuoria miehiä imurikauppiaiksi. Muuta vaatimusta ei sitten esitettykään, tietenkin piti supliikki olla kunnossa. Ja minähän omasin molemmat edellytykset, imureista en herttasen pöläystä tiennyt, vaan senhän koulutuksella hoideltaisiin.
Kolme viikkoa istuskelin jonninjoutavilla iltakurseilla. Siitä sitten vaan ihmisten oville, kelloa rimputtelemaan. Ovat imurini huippuluokkaa, se näkyy hinnassa tietenkin, maksaa vajaat kolmetonnia, siis euroa. Sitä ei kerrota, ovat imurit todellisuudessa teknisesti täysin halvempien imurien luokkaa, imuteholtaan sekä varustuksiltaan. Ei näissä mitään bakteerintapposuodatinta ole, on vain myyntivaltti.
Nytpä sitten myyn bakteerintappokoneita, minä, Rene`e  Rimpisuo.
Aluejohtaja CF.
Iltaisin käyn ovikelloja rimputtelemassa. Useilta listoilta olen yksinäiset mummukat muistiinmerkinnyt.

Että tätä rataa se ilta sujuu.
Ovikelloa rimpautan, avataan. Avaaja yksi niistä listaamistani mummukoista.
Tietenkin yksin kotosalla, ei siis mitään estettä onnistuneelle myyntityölleni.
Esittelen itseni, asiani, sanon tilaisuuden olevan ainutlaatuisen. Kysyn josko sopii esitellä imuria,  Superdeluxus-sellaista. Häkeltynyt mummukka ei ehdi kieltää, olen jo täyttä vauhtia imuroimassa persialaista. Siis mattoa, en sihisevää kissanronttia.
Mummukka vieressä hämmentyneenä seurailee. Tyhjennän sanomalehdelle jo valmiiksi roskilla ladatun pölypussin. Kysäisen mitä on mieltä mummukka. Eiköhän tehdä kaupat. Empii mokoma nyhverö. Ei osaa sanoa kun on niin kalliskin. Tähän minä, jotta hyvä maksaa eikä se tee kuin euron per päivä. Siis ilmainen ihan on imuri. Vielä empii, aikoo lapsosiltaan kysyä, on kuulemma vanhakin toimiva. Sen jalomielisesti lupaan pois kuljettaa. Ilmaisin. Lisäksi valehtelen naapurin missiksen juuri samanlaisen hankkineen.
Salamannopeasti kaivan paperit, mummukka jo kypsä, ei estele, nimi alle.
Kauppa tehty. Osamaksu. Kolmekymppiä per kuukausi.

Seuraavalla viikolla ohjataan huoneeseeni pääkallonpaikalla tuntematon mies.
Vihainen ja haukkuva, karjuva ilmestys. Koska olen myynyt heidän dementoituneelle mummolleen kalliin imurin. Kauppa purettava, karjuu mies. Tai mennään oikeuteen.
Katson parhaimmaksi kaupan purkamisen. Nyt olen viisastunut, otan selville ettei mummukoilla ole kovin läheisiä sukulaisia, perillisiä ainakaan lähistöllä. Jos vaikka Ameriikan mantereella ovat, ei haittaa. Vaan ei ihan naapurissa.
Joka tapauksessa kauppa käy kuin vettä vaan. Riittää näitä, hyväuskoisia mummukoita.
Riittää imureita. Siitä vaan, ostamaan.
jk. Valitettavasti olen  joutunut kieltämään kasvokuvieni
julkistamisen minua kohtaan tehdyn  ilkeän, totuudenvastaisen toiminnan johdosta.

Teidän



Rene`e Rimpisuo
Aluejohtaja CF

Suomi
Fi


juuli
« Viimeksi muokattu: su 13.05.2018, 23:24:37 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #381 : pe 11.05.2018, 17:51:07 »
...Päivää vaa, kaikil. Minä olen Wilhelmiina Mäki-Tervakko, leski, 83 v., tuttavien kesken Miina vaan. Asustelin punaisessa mökissäni kera pelakuitteni, ruusujeni, kissani ja kanojeni kaikessa rauhassa pitäjän syrjäkulmalla. Ei ollut hätää mitään. Hyvin viihdyin. Hevosen "pullista" oli puute ruusun juurille.
Siihen päivään asti, jona sosiaalitantat kunnasta tekivät äkkirynnäkön luokseni, totesivat mökkini asumiskelvottomaksi, ehdottivat siirtymistä kunnan rakentamaan ryhmäkotiin. Olisi sitten seuraakin.
Eipä minua ajatus ollenkaan viehättänyt, kuinka nyt kävisi kissan ja kanojen. Niitä sinne ei huolittaisi. Alkoivat lapsetkin painostaa, -sinne, -sinne, oli nyt ihanuuteen mummun muutettava.
Ja mummu muutti. Muutti  pitäjän syrjäkulmilta kirkonkylän syrjäkulmille. Niin kauas keskustasta joka tapauksessa, etten kauppaan kuin taksipiilillä pääse. Siis ei muuttunut se asia mihinkään suuntaan.
Asuminen täällä on kerrassaan erikoista, siispä teille, tulevat käyttäjät vähän tietoa jakelen :

Meitä on täällä nyt neljä vanhusta. On jokaisella oma huone. On dementikkokin, joka ei tiedä, mitä oma huone tarkoittaa. Tuppaa kärhämää tulemaan, missä dementikko milloinkin haluaa asustaa. Ateriat tuodaan neljästi päivässä, haluan kuitenkin laittaa ainakin aamupalani itse, omatoimisuuteen täällä kannustetaan. Meillä on kuitenkin vain yksi hella ja yksi suihku ja vessa. Siinä rollaattorillla köpsytellen, kahvihammas kolotellen, odottelen aamusella kahvinkeitto- sekä suihkuvuoroani. On kova pissihätäkin.
Voin joutessani rupatella mukavia siitä taas vessassa, suihkussa kuhnailevasta naapuristani.
Aamu-, väli-, iltapalat on tarkoitukseni itse rakentaa yhteisistä ruokavaroista. Pääateriakin, mikäli hellalla on tilaa. Ovat suunnitelleet ruokavarat yhteisiksi. Mitenkähän minulle tuli jotain itämaita mieleen, joku järjestelmä... en nyt muista. Olkoon.

Sitten, vihdoin pääsen suihkuun. Suihkun on tarkoitus riittää mainiosti neljälle. Olkoonkin että osa käyttää vaippoja. Pikkupyyykin huuhtaisee äkkiä viereisessä rakennuksessa, missä on myös sauna. Saunassa käydään vahvemman asuintoverin avustuksella. Saunominen onnistuu talvipakkasellakin. Pyykkitupa on myös eri rakennus. Huoneissa ei saa pöksyjään pestä, eikä vessassa, aina varatussa, voi.
Sujuvasti sujuvat myös vierailut. Vieraat keittävät kahvin yhteisistä ruokavaroista, joista silpaistaan pullat ja kakkuviipaleet. Se toki suodaan, järjestäväthän perillisemme meille joulu- ja muut juhlat, ainakin naapurikunnassa järjestävät. Miksei meilläkin.
Tosin on yhden mummelin jälkikasvu alkanut päivittäin vierailemaan mummoa katsomassa, aina päiväkahviaikaan. On yllättänyt äkillinen huoli mummon hyvinvoinnista. Silpaisevat melkoisen tukevat pulla-, kakkusiivut. Yhteisistä ruokavaroista, itse maksamistamme. Se vähän närää aiheuttaa. Ounaillaan, jospa alkavat kohta syömä-aikoinakin käväisemään.

Ainoa huvituksemme on sitten ilmeisesti yhteinen televisio, jota sitten sopusoinnussa katsellaan. Ohjelmathan ovat nykyisin kaikki kaikille sopivia. Ääni säädetään pysyvästi kovalle, on huonokuuloisia, pitää ainakin enklantia kuulla. Lukea kun ei tekstiä monikaan ehdi. Voi sitä ressua, joka uskaltaa enklanninkielisen puheen viissiosta hiljentää.
Voi sentään, voi, voi.
Kirkkoherran vierailuja ja iäisyyspuheita ei voitane virkistyksenä pitää. Näitä vierailuja tapahtuu kylläkin kiitettävän usein. Minä en niitä jaksa, alkaa niin riivatusti väsyttämään. En ymmärrä näitä uusia virsiäkään, joten jään pois kun nämä lystit alkavat.
Tottakai minä huolehdin dementoituneesta kohtalotoverista, ei jää hellanlevy päälle ja niin edelleen. Kotiapu käy vain tarvittaessa, tilattaessa.
Yöaikaan vallitsee hiljaisuus.
Mitä nyt joku erehtyy vuorokaudenajoista, veisaa virsiä, tai tinkaa peräti kotiin. Joku lähtee kävelylle, unohtaa avaimet, ilomielin kömmimme vuoteestamme avaamaan oven kun rynkytykseen heräämme. Mitään kuppikuntia ei selän taakse muodostu, olemmehan rauhaa rakastavia, hyväntahtoisia vanhuksia.
Rahapuoli onkin sitten luku sinänsä. Koska eläkkeeni on pieni, menee kaikki asumis-, ruoka-, saniteetti- eli vessapapereihin. Eikä minulle tarvitse jättää taskurahaa, sitä lakisääteistä 15 % eläkkeestä, koska en ole laitos- tai hoivakodissa. Niissä sen saisin.
Olen siis aina, niinkuin sanotaan p.a. Mitä nyt lapset antaa käyttörahaa.
Tehdyn remontin kustannamme me asukit vuokrissamme.

Niistä huvituspuolista vielä. Menisihän siinä mukavasti pari vaariakin. Se ei vaan ole sopivaa, vaikka me olemme ukko-kultiemme kanssa asuneet vuosikymmenet. Varjellaan siveyttämme nyt. Solidaarisia kun olemme, työllistetään porukalla pari maahanmuuttaja-urosta iloksi vanhoille silmillemme, ulkoiluttamaan. Ja oppisihan siinä sitä televiission enklantiakin. Tai somaliaa ehkä enempi. Opiskellaan kieliä, kotiutetaan muumaalaisia. Opetetaan suomea puhumaan. Pitäjällehän, kunnalle tämä sopii kuin nyrkki silmään.
"Kaks kärbest yhel hodasul" kuten sanotaan naapurismaassa Virossa niin somasti. Tässä tapauksessa kärbesiä on jopa neljä.
Tämä on vain minun käsitykseni, viissioni, tästä ryhmäkodista.

Voi Hyvät Hyssykät.

Olisipa ollut vielä muutama vuosi sitä omaehtoista, itsenäistä,
vapaata elämää.
Mutta kun ei.

Terveisin


Wilhelmiina Mäki-Tervakko

Ryhmäkoti Syyspuoli
SYYSKORPI 001001


juuli
.
.
« Viimeksi muokattu: ma 14.05.2018, 14:23:07 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #382 : la 12.05.2018, 11:11:56 »
..Hyvää Päivää.Nimeni on Marjatta Gelligtorius - Shurosboku. Olen vanhapiika. Tosin olin avioliitossa pari viikkoa nigerialaisen miehen, Josipu Shurosbokun kanssa. Liitto oli vain miehen maahantulon edistämiseksi solmittu. Luvattiin korvata suuri summa, mutta korvaamatta se on, edelleen. Aikaa on ja kolmisenkymmentä vuotta. En usko, että saan rahojani, korvausta, koskaan. Päätin tässä minäkin vähän minästäni kirjoittaa.
Tosin minuja on minulla kaksi.
Olen ammatiltani toimistotyöläinen, konekirjoittaja. Päivisin kirjoitan puhtaaksi
uudella acerillani kymmeniä pöytäkirjoja, lähetyslistoja sekä lukemattoman määrän mitääntekämättömiä luetteloita. Työni on pitkästyttävää, väsyttävää. Olen yksin huoneessa joten ei ole puhekaveriakaan.
Mutta iltasin, iltaisin minä muutun.Silloin esiin astuu estradille täysin erilainen minä, numero kaksi. Iltaisin herään eloon.
Iltaisin muuttuu konttorin harmaa hiirulainen, sukiutuu hiirulaisesta puuma.
Valkoinen puuma. Minä kukoistan. Kokonaan toisen minäni läpikäyn. Päälaelta varpaisiin.
Esiin astuu blondi, joka takuuvarmasti saa miesten päät sekä kääntymään että  pyörälle.Täysin pyörälle. Mikä onkaan helpompi käsiteltävä kuin rakastunut mies. Paitsi kolme rakastunutta miestä.
Siinä samassa sumpussa menevät. Ja minä olen vaativa, makuni on kallis. Tarjoillaan hienoja illallisia. Auto käyttöön, kauniita asuja, hajuvesiä jne. Sekä sataa ruusuja minulle, - - konttorirotalle. Illat ovat yhtä kimallusta. Loistavat kalliit korut, hehkuu tulipunaruusut.
Näin minä elän, iltaisin. Miehiä ympärillä kuin mehiläisiä hunajassa.
Valitettavasti en voi toista minääni julkituoda, sukuni tietooon ainakaan. Vanha rovasti-isäni saisi luultavimmin sydänkohtauksen. Sitä minä en sentään halua.
Siis olen yöperho, vampyyri, miten vain.
Se, olenko onnellinen, onkin sitten kokonaan eri asia. Sitä en pahemmin edes ajattele. En uskalla. Konttorirotan elämä ei kuitenkaan ole minua varten. Joten molempi parempi.
En myöskään osaa sanoa kuinka kauan jatkan. Olen kuitenkin, toisen minäni avulla, kerännyt joltisenmoisen pesämunan, sanoisinko jopa omaisuuden, vanhuuteni varalle. Joten toistaiseksi näin jatketaan. Tämä sopii minulle, oltiin siitä mitä mieltä hyvänsä. Vaan minähän elän elämäni niinkuin itse parhaakseni minuuksilleni näen.
Tämän minä olen parhaaksi nähnyt.
Minäni eivät kumpikaan kadu tippaakaan.
Minäni elävät ja voivat hyvin.
Kumpikin.

Terveisin


Marjatta.
« Viimeksi muokattu: ti 15.05.2018, 19:35:37 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #383 : su 13.05.2018, 10:23:54 »


Äiti

Taivaan erikois-osasto

Äiti rakas. Tiedän hyvin, niinkuin Sinäkin, etten ollut mikään erikoisen kiltti tyttö. En viihtynyt pahemmin prinsessahameessa, mihin halusit minut nätisti pukea. Puolustuksena, kellohameessa kylläkin. Se taisikin olla huonoista puolista paras. En pystynyt olemaan kikattelematta ruokapyödässä. En tehnyt kunnolla läksyjä. En halunnut sovinnolla ainakaan kitkeä porkkanamaata, haravoida heinäpellolla. Vahtia pikkuveikkaa. Päinvastoin. Olin veikalle hirvittävän kade. Ja ilkeä. Vuosikausia.
Sinä kärsit.

Kiusasin Mirkkukollia vaikka Sinä monesti kielsit. Monesti kielsit kiukuttelun, vaatimiset, oikut milloin minkin tavaran haluamiseen. Ei ole puolustus etten minä ymmärtänyt että raha ei kasva puussa. Minä ymmärsin kyllä oikein hyvin. Silti oikkusin.
Kaikki sinä siedit . Sinä rakastit minua.
Rakas Äiti. Voisitko sieltä taivaassa erikois-osastolla antaa minulle anteeksi.
Siksi kun minä, kaikista tuhmuuksista huolimatta rakastan Sinua, Äiti, äärettömän paljon.

Sinä olet minun koko maailmani.
Nyt olet pois ja minulla on kova ikävä.

tyttäresi Juuli

pss. Kerrothan Isällekin terveiset. Älä ahmi sitä taivaan hyvää täytekakkua. Tulee massu pipiksi. Lähetän tämän pikkuenkelikuriirin mukana. Kävi kyselemässä onko postia.

https://www.youtube.com/watch?v=eLV5ZA8OZ-4
Sinulle, Äiti
Kielon jäähyväiset

Juuli
.
« Viimeksi muokattu: su 13.05.2018, 23:05:53 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #384 : ma 14.05.2018, 13:10:43 »



Dias.

Tässä minä olen. Minä, Luojan lahja maailman, ainakin Suomen naisille.
Tai ainakin sellaisena itseäni pidin siihen saakka kunnes...
Olen Marko Konttiaislainen. Tunnetaan piireissä paremmin Salvadore Buerasina. Brasiliasta.
Heti alkuun sanon että olen syytön. En ole syyllinen siihen mistä minua syytetään eli kavallukseen.
Näin alkoi kaikki :

Olin erään keskisuuren siivousalan yrityksen toimitusjohtaja. Firmalla pyyhki hyvin, siivottavaa kun aina riittää ja lisää tuli. Alaisinani luonnollisesti oli paljon naispuolisia työntekijöitä. Eivät miehet ole alasta niinkään kiinnostuneita. Sitten eräänä päivänä huomasin olevani rakastunut yhteen alaisistani. Seuraavana päivänä toiseen. Ei tämä vielä mitään, seuraavalla viikolla kolmanteen. Oli siis minulla trio kasassa.
Tavattoman hankalaa oli järjestellä tapaamisaikoja niin etteivät vahingossakaan toisiinsa törmännnet. Kun eivät toisistaan mitään edes aavistaneetkaan. Se sujui, vaan sitten iski hillitön rahapuute. Naiseni vaativat hienoja illallisia ravintoloissa, turkkeja, autoja, muuta pientä palkkioksi vaitiolostaan.
Minä olin nimittän jo naimisissa. Tämä ei luonnollisestikaan ollut mikään salaisuus, kaikki sen firmassa tiesivät. Kaikki tiesivät myös kolmesta rakastajattaresta noin puoliuskottavana tietona. Osa kun epäili jotten minä kolmea naista sentään, siis neljää, pystyisi hoitelemaan.
Vaan pystyin minä.

Huutava oli rahapuute. Hetken vain mietin, lainaisin firman rahoista. Siis vain lainaisin. Minä lainasin suurehkon summan. Varustin naiseni viimeisen päälle, tein etelänmatkoja, elin kaikin puolin luxus-elämää. Vaimoni toisin ihmetteli elintapojani, en hänellekään muuta kertonut kuin sen jotta firmalla menee tosi lujaa. Tosiasiassa firmalla meni tavattoman heikosti. Yrittäjiä tällä alalla kun piisasi.Kilpailu oli kovaa.Ja minä sen kilpailun hävisin. Komeasti konkkaan karahdettiin. Se tosin oli ollut nähtävänä jo pidemmän aikaa. Sen huomasi jo alinkin luutunheiluttaja. Sen mukana tuli tetysti pesänselvitys, huomattiin huomattavan summan, noin 2 miljoonaa euroa, tililtä puuttuvan. Mistä minä ne käyttööni otin. Olin huolella lisännyt pari nollaa erään suorituksen loppuun, vaan huomattiinhan se. Ei kukaan, ei niin hölmöä olekaan, joka maksaa miljoonan siivouksesta. Pienen toimiston siivouksesta.
Ja tässä minä nyt olen.
Pyhäpuvussa, liituraidassa.

Vaan olen minä edelleen sitä mieltä jotta minun ne rahat olivat. Vaikkakin oli firma osakeyhtiö. Kolme muuta osakasta oli. Mutta niiin meni luottotiedot loppuiäksi, meni maat ja mannut, huvilat, autot. Kolmelta muultakin. En uskalla kaikilla tienoilla liikuskella. Voi tulla turpiin.
Lujaa.

Ja naiset.
Meni kaikki.
Tuli tämä. Tuli 5 vuotta kavalluksesta. Naiseni löysivät uudet miehet. Niin otti myös vaimoni eron, on nyt naimisissa entisen firmani kirjanpitäjän kanssa. Sen joka ensiksi minua epäilemään alkoi.
Sen hyypiön. Olkoon vaan naimisissa. Täällä Sörkassa olen kirjeenvaihdossa lukuisten, varakkaiden naisten  kanssa. Tulista on kirjoittelu. Olen suunnitellut elämäni vapaudessa kokonaan uusiksi. Perustan pukutehtaan. Ei nimittäin ne miljoonat kaikki menneet. Osa on Buenos Airesissa piilossa. Siis uusi nimi ja uusi liikeyritys. Lainailen rahaa Pukutehtaalta, vaan olen nyt läksyni lukenut. kiinni en jää.
Naiseni, lukuisat, huolehtivat kyllä toimeentulostani. Mielellään. Jotta kuullan minusta vielä.
Siihen asti

Adeus


Salvadore Bueras

Pukutehtailija, tuleva
Sörkan vankila

Suomi
FINLAND


juuli
« Viimeksi muokattu: ma 14.05.2018, 17:45:26 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #385 : ti 15.05.2018, 14:01:15 »
  Hyvää Päivää. Minun nimeni on Edith Kola - Huistonen. Eläkettä saan, ikää karttunut. Aikoinani olin postifröökynä.
Eläkkeellä ollessani asuin omassa pikkumökissäni kera kissojeni, kolme viliskanttia minulla oli.
Nyt kävi kuitenkin, jotta tuli tämä hyyskäpömpelilaki. Oli se minunkin hankittava. Ensinnäkin se oli hirvittävän kallis, ei riittäneet säästöni, otettava lainaa pankista. Ottaessani sen, tiesin, etten koskaan sitä pystyisi maksamaan.

Vaan minä olin viisas. Olin saanut lainana säästöjäni vastaavan summan eläkettäni vastaan. Mökkiäni ei kiinnitetty. Olin ovela, otin ja myin pojalleni mökkini näennäisestä summasta. Kahdenkymmenen vuoden maksuajalla. Mökki siirtyy pojalle kun koko summa on maksettu. Minulta otettiin laina-erät eläkkeestäni, vaan mökkiin ei koskettu. Säästyi suvulla.
Asua en voinut siellä mökissäni, en enää päivän askareista selvinnyt ilman apua. Ehkä muutoin, vaan oli kantovesi. Niinpä sai poikani päähänsä,  heillehän jäi yksi tyhjä huone, kun vanhin mukula lähti muualle opiskelemaan. Kotona oli enää vain nuorin, hemmoteltu pojanmäntti, sällinalku, pahatapainen lisäksi.

No, mikäs siinä, minä otin ja muutin. "Meidän uusi sisäkkö" , laski poika leikkiä.
En olisi tullut jos olisin tiennyt. Oli melkoinen komento ja elo tässä perheessä. Oli miniä kiukkuinen, hienosteleva, ruotsia puhuva, bättre folket. Komensi koko huushollin valtikkansa alle. Ei ollut vastaansanomista pojallani eikä pahemmin tällä nuorella sällinalulla, jota pojakseen kutsuivat.
Miniä kiukkusi, vaati minua hoitamaan ruuanlaiton, tiskit, perheen lellityn villakoira Tutun ulkoiluttamisen. Tutu ulkoili. Ei tullut mitään ulos Tutusta ulkona, vaan tuli välittömästi sisällä eteisen parketille. Kummatkin asiat. Olen varma jotta Tutu virnisteli pahailkisesti.
Sällinalku  humusi kaikeniltaa  sekä yötä kera kavareiden, samaa maata, kotiin kolisteltiin kolmen maissa yöllä. Jokaikinen yö. Josko voisi harventaa, tai ainakin hiljaa tulla, sain vastauksen frouvalta, jotta nuoren pitää toki saada  toteuttaa itseään. Ei siis muutosta. Aamuherätykset jatkuivat, melkein aina tasan kello kolme.
Hoidin lopulta koko talouden. Siivosin, buunasin, pesin pyykin, ikkunat.

Lainasin sällinalulle lisäksi rahaa. Jota en koskaan takaisin saisi.
Olin piika. Kesti tätä kauan ennenkuin älysin nämä palvelutalot. Kerroin muuttavani sellaiseen, nousi hirvittävä metakka. Miniä huusi ja kirkui, jotta onko tämä nyt palkka kaikesta huolenpidosta ja hellyydestä mitä on isoäiti saanut. Eikö minulla ole sydäntä.
" On. On minulla sydän. Se vaan ei kauaa tätä rumbaa kestä. Joten kiitän huolenpidostanne, kiintymyksestä sekä kaikesta hyvästä, minkä olen saanut. Mutta minä lähden."
Miniä itki kiukun kyyneleitä, sällinalku virnisteli. Poika oli nolon näköinen. Osasi edes poika hävetä. Tutu istui vieressäni remmi suussa. Mutta tälläkertaa eteisen parketin siivoaisi joku muu kuin minä.

Seuraavana päivänä lähdin. Hetkeäkään en ole katunut. Ei ole mikään ryhmäkoti tämä, tämä on hotelli. Ihanaa, ah... ihanaa, on nyt elo mallissaan. Joka ilta muistan Taivaan Isää kiittää tästä Paratiista. Harvoin käy pojan perhe, ei siedä frouvan hienostoklyyvari vanhusten ummehtunutta hajua, kuulemma. Hyvinpä heillä sen sieti sisäköllään. Vaan ei heitä ole suuremmin ikäväkään.
Nyt on minulla, Edith Kola- Huistosella, kerrankin taivaallinen olo.
Pois en lähde ennenkuin jalat edellä.

Kiitos, Taivaan Isä.
Edithin on hyvä olla.

Iloisin Terveisin


Edith.


juuli
     


« Viimeksi muokattu: ti 15.05.2018, 19:50:35 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #386 : ke 16.05.2018, 09:45:22 »
  Hejsan. Olen Göran. Olen rantapoika. Rantaleijona paremminkin. Tavallisesta suomenruotsinkielisestä perheestä olen lähtöisin. Sekatyömies rakennuksilla oli isä. Äiti kotia hoiteli, yksi sisar minulla oli. Siis oli, liikenneonnettomuudessa siskolikka menehtyi. Ajoi juoppokuski päälle, suojatiellä. Kouluni, tavallisen peruskoulun kävin täällä Hesassa, senjälkeen menin autoasentajaoppiin. Ei maittanut, ei alkuunkaan, kello seitsemästä neljään  risoja autoja raplata.

Kaverini pyynnöstä lähdin ensikertaa Etelään, Kanariansaarille. Siellä sitä urkeni uusi ura.
Olen varustettu erittäin edukkaalla ulkomuodolla, naiset luoneet pitkiä silmäyksiä . Huokailleet. Rannalla huomasin paikallisten rantapoikien toimintatavat. Niitä sitten menestyksekkäästi aloin jäljittelemään. Ensin siellä Kanarialla, sitten muissa turistipaikoissa Etelässä, nyt jopa Hietalahden rannalla Hesassa. Paras paikka Suomessa on Hesan naapuripitäjän kuuluisa Ranta, jonka nimi tässä jääköön sanomatta. Siellä käy kala pyydykseen. Atraimeen tarttuu.

Menetelmä on varsin yksinkertainen. Vaan aina, ihan aina pettämätön.
Katsastan sopivan uhrin. Tavallisesti vanhempi naishenkilö. Nuoret naiset eivät sorru kuvioihini, ei ainakaan fiksummat. Majoitun hietikolle rantapalloineni naisen lähistölle. Kuinkas sattuukaan, pompsahtaa palloni erehdyksessä frouvan filtille, hyvä ettei masun päälle osu. Osuukin joskus. Palloani menen noutamaan, juttelu voi alkaa.
Asetun rouvan viereen hietikolle viltteineni, levitän aurinkovoidetta ihraiseen selkään, hieron suonikohjuisia jalkoja.Ja aurinko paistaa. Meri sinisenä lainehtii.

Saapuu ilta. Rantaravintola kutsuu. Sekä rouva minut ravintolaan. Ilta tanssien, shamppakaljaa nauttien. Treffit samalle paikalle seuraavana päivänä ja sitä seuraavana.
Ainoa haitta on se etteivät uhrit useinkaan suostu ensialkuun kotiinsa kutsumaan. Vie ainakin viikon ennenkuin kutsu kuuluu. Senjälkeen onkin kaikki kypsää kauraa. Rouva kaiken kustantaa. Kunnes loppuu rouvan loma.
Syksyllä kerron jotten voi romanssia jatkaa, on lähdettävä työasoissa, minulla on oma firma, ulkomaille. Niinhän minä teenkin, lähden lomakohteisiin Etelään.

On lyhyt tämä Suomen suvi, ei kovin montaa rouvaa täällä ehdi kesän mittaan ratsata.
Vaan jatkuu etelässä hommat samaan malliin. Pari kertaa on meinannut turpiin tulla paikallisilta rantayrittäjiltä. Olen säästynyt lupaamalla ei - tulevani enää samalle rannalle. Enkä ole mennyt, en ole uskaltanut. Vaan kyllä löytyy etelästä rantoja, jolla turismi vielä alkutekijöissään. Rantapoika on melko tuntematon käsite.

Näin minä elän, jatkan niin kaun kuin Luoja ulkomuotoani jaksaa ylläpitää.
Siihen mennessä olekin jo omaosakkeeni naisteni varoilla hankkinut. Odottavat aurinkoiset, leppoisat eläkepäivät etelässä.

Hyvää lomaa.


Göran.

Palma de Menorca
Espana


juuli
.
« Viimeksi muokattu: ke 16.05.2018, 18:33:45 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #387 : to 17.05.2018, 16:00:20 »
   Oli muuttunut Juulin elämä kertaheitolla. Eläke koitti piirusteluarpeetista metropolitanissa. Metropolitanista siirtyi pikkukaupunkiin asumisharjoittelijaksi, Harjoitteli elämistä ja oleilua pienemmissä ympyröissä. Eipä paljon olemisenlaatua muutto parantanut, Kaupunkivinkeet oli tälläkin .
Ratikat ei sentään jyristelleet ikkunan alla. Ei jyristelleet metropolitanin lokerolähiössäkään. Vaan oli jyristelyöihin nuorena keskustassa asuessaan perusteellisesti tutustunut. Kaikkeen tottui, vaan ikuna ei tottunut aamuyöstä kolisteleviin ratikkarattaisiin.

Nyt asusti kirkonkylässä maalaispitäjässä, samassa missä poika kera vaimon sekä Juulimammon pikkuenkulin  Jeremiaan, 3 v.   Asusti nyt lokerossaan, yksiössään, synnyinpitäjässään. Pikkuenkuli, 3 v. mammoksi ristinyt. Hyvä kun ei kammoksi tai kalmoksi sentään.
Aika oli varsin pitkää. Oli iskenyt jalkaan vielä invakin. Kipsauksen, väärien hoitojen seuraamuksena luutui jalka väärin, oli inva todettu. Ei pystynyt ulkona kuin rollaattimersulla liikkumaan, silläkin melko huterasti. Luki, haaveili viulun soitannasta, telkkaa tuijotti iltakaudet.
Pitkää ja tympäisevää oli elo.

Vaan loppui tympyys. Tuttavat alkoivat vihjailla oudosta, Juulille oudosta vempelestä , tietokoneesta. Vähitellen suli Juulin umpijää, tiekkari eräänä päivänä ilmestyi talouteen.
Oli se laite. Kauan sai tehdä Juuli töitä ennenkuin pikkurikkiisen osan vempeleestä tajusi.
Vaan sitten löysi skypen, kamerapuhelimen. Löysi luonnollisesti myös kameran. Alkoi hyödyntää melkoista olkihattukokoelmaansa, vanhaa.
Kuvata. Pitkät päivät kuluivat nyt huristellen. Ei ollut enää aika pitkää. Sovitteli, asetteli, mallaili näitä vanhoja olkihattuja kameran edessä, hymyili, ja hymyili. Yritti olla Vintsin Mona-Lisa. Heikko oli tulos. Oikein suupielet kipeytyivät Leonardon Monalisan-hymyä harjoitellessansa. Välillä askaroi nytkin lokerossaan päiväaskareensa. Useinkin joku hatuista päälaella. Ei raaskinut pois ottaa, oli juuri sen prikulleen oikeaan asentoon, sopivasti kallelleen, saanut. ja siihen sen päähänsä unohti.
Siispä tiskattiin, imuroitiin ja toimellettiin yleensä jonkinnäköinen hattuviritys päälaella keikkuen. Ketä se nyt haittasi. Ei ketään päiväkausiin käynyt kahvittelemassa. Eikä muutoinkaan ketään poikkeillut.

Ei käynyt ketään, ei käynyt Juulikaan missään, ei käynyt kun ei päässyt. Tiekkarikamerastaan oli saanut uuden seurustelukaverin. Pitkiä aikoja kameraa skypessä räpsytteli. Ei ollut luotu seurustelukameraa kuin naamavärkin kuvaamiseen.
Päiviä kului. Juuli kuvasi. Hajamielinen kun oli, käveleksi ympäri lokeroaan milloin minkin näköinen hattuhirvitys päässään keikkuen.

Soi eräänä päivänä ovikello, Juulin suureksi hämmästykseksi. Mietti josko avaisi. Oli käytäntö jotta soitetaan etukäteen koska tullaan. Tietää Juuli ovensa avata. Nykyään kun liikkui kaikensortin hipsijää . Hyvinkin Juulimammo vielä vaikkapa orjaksi tai haareminaiseksi kelpaisi. Viimeksimainittua ajatusta ei Juuli niinkään pahana pitänyt. Olisi sheikin huomassa varmaankin leppoisat oleskelut.
Vaan toistamiseen klinkutteli ovikello, nyt melko vaativaan sävyyn. Ei auttanut kuin yrittää ovisilmästä klinkuttelijasta selvää saada, tihrustella, vaan eipä saanut.
Oli siis riski orjaksi joutumisesta otettava, ovi avattava.  Avasi Juuli ovensa. Seisoi ovella huoltomies, kiinteistönhoitaja.
Se uusi.
Seisoi ja tuijotti. Ei sanaakaan suustaan saanut, tuijotti ja tuijotti. Juuli ehti jo ajatella muuttuneensa vähintäänkin avaruusolioksi tai kasvaneet päähän sarvet, niin kiinteää ja epäuskoista oli tämä huoltomiehen tuijotus.
Sitten välähti.

Oli Juuli, hajamielinen kun nykyisin tuppasi olemaan, päähänsä yhden hattuhirvityksen, sen vinon ja tulipunaisen huopahatun, rusettisen, kukkasilla varustetu kammotuksen unohtanut, mitä ei edes kuvaamaan suostunut. Lisäksi Juulin senhetkinen muu asustus oli kirkkaanpunaisen hattukammotuksen kanssa osapuilleen samaa luokkaa. Oli yöpaita ruusukuvioinen, aamutakki keltainen sekä reinot. Pojan vanhat, rikkinäiset. Viisi numeroa liian suuret. Naama oli, silmät, kajalisoitu pikimustiksi, luomet vihreiksi, suuvärkki kirkkaanpunaisina loimotti. Ja yläpäässä hattukammotus. Oli huoltsikka uusi ja komea, vasta äskeittäin arpeetinsa vastaanottanut.
Hetkeen ei lausuttu sanaakaan,
Ei puolin eikä toisin.
Sai huoltsikka suunsa, jo valmiiksi auki olleen, kautta sanojakin muodostettua. Peruuttaneena selkä tiukasti kiinni vastapäiseen naapurin oveen, piipitti, sai Juuli juuri ja juuri selvää, silmät viiruina  Juulia tuijottaen:
" Päivää. Minä tulin laittamaan se vuotavan lavuaaritiivisteen. Taisin tulla pahalla hetkellä, tuntuu rouva olevan jonnekin lähdössä. Minä taidankin lähteä, tulen paremmalla ajalla, Muuten, onko rouvalla kaikki nyt yleensäkin hyvin. Ei särje päätä ja muutassemmoista pääoiretta ilmene. Ei näy harhoja ja muuta erikoista."
VoiVoivoi ja voivoi. Ei sentään tiedustellut, näkyykö sarvipäisiä, hännällisiä pikkuelukoita.

Vaan ei särkenyt rouvan päätä, ei näkynyt harhoja. Ei, ei ollut oireita. Ei minkäänlaisia. Sopi oikein hyvin, passasi mainiosti huoltsikan tulla. Ja niin tupaan astui, ympärilleen vilkkuillen, tämä komistus - huoltsikka. Vaihtoi lavuaarin tiivisteen ennätysajassa. Työtä haittasi vain jatkuva Juuliin-vilkuilu. Varuillaan, valmiina pakoon pinkaisemaan, mikäli Juuli vaikkapa leipäpuukon kanssa keittokomerosta äkisti ilmaantuisi. Ties vaikka silpaisisi. Juuli.
Ei ilmaantunut Juuli edes kahvikupin kera. Työ tehtiin kireässä, vakavassa äänettömyydessä. Ovella sentään muisti kauhultaan Näkemiin - Hyvää päivänjatkoa komistus-huoltsikka toivotella.
Huhuhuhuhuh. Kiikkustuliin Juuli istahti, naurattikin jo.

Voi pojat , mikä huoltomies. Voi pojat , mikä komistus. Olisipa Juuli parikymmentä vuotta nuorempi. vaan kun ei ollut. Eikä nuorru. Alkoi juuli suunnitella huushollinsa remontointia, aluksi vaikkapa kattokruunun lamppujen vaihtoa, energiaystävällisiksi. Eihän niistä yksinäinen naispolo mitään käsittänyt. Huoltomiestä ehdottomasti tarvittaisiin.
Vaan ei tarvittaisi minkäänvaltakunnan pääkappaletta.
Ei.

Asia ei tähän jäänyt. Miten voisikaan. Törmäsi Juuli lähipuodissa, vaivalla sinne könyttyään, tähän huoltsikkakomistukseen.
Kauppa oli väkeä täynnään.
"Hyvää Päivää. Jaahas, rouva ei sitten sitä ihanaa ovenavaushattua nyt laittanutkaan. Vaan mitäpä sitä näin kauppareissulle. Oli muuten erittäin pukeva se hattu. Se punainen ihanuus."
Päitä kääntyi. Ei kommentoinut Juuli.
Juuli poistui puodista.
Tämä huoltsikka ei Juulin kattokruunun lamppuja vaihda.
Ei.
.
« Viimeksi muokattu: ma 21.05.2018, 20:35:09 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #388 : pe 18.05.2018, 16:48:44 »


LATUR

Sattui niin mukavasti Juulille, jolle ei usein uloskutsuja sadellut, töistä eräs itsensä likoon laittava kaksilahkeinen kutsui daamikseen olutta ryypiskelemään soittoruokalaan ihan.
Siitäkös intoutui Juuli. Alkoi vimmattu puunaaminen. Amarien saumat suoraan, pari tuntia kestävä naama-, tukkaoperaatio. Tuli valmista, linjapiilissa keskustaan.
Ravinteliin sisään, istuttiin pöytään, jukeboxiin alkuun musiikkia. Olutta tilattiin.
Orkesteri tunnelmamusiikia pelasi, parketti kiilsi. Kristallikin taisi kimallella.
Siis täydellistä oli.

Ilta kului, tanssattiin, olutta hörpittiin. Alkoi Masa, se oli itsensä uhranneen kaksilahkeisen nimi, jo pikku pöpperöön tulla. Oli Juuli hissukseen, varoen oluttaan maistellut. Ei huomiseksi aikonut päänkivistystä hankkia. Vaan Masalla taisi edessä olla.
Ympärilleen ravintelisalissa katseli. Toisten naisten pukeutumista arvioi, kuinkas muutenkaan.

Huomasi kun alkoi toisesta pöydästä, toisesta päästä salia, mies, vieras, suunnistaa kohti Masan ja Juulin valtaamaa pöytää. Oli eri heimoa kokonaan tämä suunnistaja. Nappasi tarjoilijan näkemättä ruusun maljakosta vapaana olevasta pöydästä. Jatkoi matkaa kohti Juulin, herraseuransa istumapaikkaa.
Heimonsa täydellinen, mallikas edustaja. Saappaista sai kuvaansa katsella. Kultahampaat golgate-hymyssä välkehti, Brut tuoksui. Seisahti komistus Masan  ja Juulin pöydän viereen. Ruusun sulavasti kumartaen Juulille ojensi. Välittömästi Masan puoleen kääntyi.
Aloitti :
"Hai sie, kivitalon omistaja Raumalt, rahakas olija. Ostaha sie miult kännykkä. Helpol saaaat. Kuuluu mere yli Ruotshiiii saakkaaa. Varma o tää peliiii ."
Ei Masa Raumalla ollut käynytkään. Kesti hetken ennenkuin selveni, varakkuuttahan mies tarkoitti. Oli Juuli jo sanomassa, eikö pitäisi hieman useamman meren yli kuulua, piti suunsa kuitenkin kiinni. varmuudeksi. Ties vaikka kimpaantuisi komistus.
Ja Masahan otti ja innostui:
"Jaha,.. Paljonks ? "
"Sanoit sie kuuleha et paljonkooo? Ei,  kuuleha sie, ooo paljooo, satase jos viskaaa, o siun, pääset soittelemmaaa..." . Hetken epäili Juuli kuuloaan. Satanen. Aika tyyris oli. Toisaalta ei silloin kännykkää jokapojalla ollut. Uutuuksia olivat vielä.
Kaupat tehtiin. Ei saanut heivuuta, ei nyt kärsinyt, satanen vilahti povitaskuun muiden samanlaisten seuraksi, epäili Juuli.
" Juu, mut missä laturi, ? Enhän mä tee mitää tällä, jos ei ole laturia ."
Tähän oli vastaus myyjällä valmis: "Hai, kuuleha sie, se on eri kauppaaa seee. Puheli ommaaa. Latur eri kauppaaa..."
"Ei, prrr...., - tana, paljonks nyt ?"
"Se saturaineee, sama hintsuuu, mie en kiskooo...."
Se olikin nyt sitten oikein kauppaedustaja , raju, asialla. Joko maksoit eri hinnan laturista,
tai tahdoit kaupan purkuun. Eikä  käynyt purku, joten oli pakko ostaa laturikin sillä toisella satasella. Hartaasti manasi Masa. Myyjä vilautteli golgattejaan.
Oli kuitenkin Masalla nyt meren yli Ruotshiiin kuuluva kännykkä

Ketään  mitenkään arvioimatta, siinähän olisi voinut olla myyjänä kuka tahansa.
Nyt vain sattui näin.
Kauppa se on mikä kannattaa.

Jo vaiiiin..
 
juuliii...
     


« Viimeksi muokattu: ma 21.05.2018, 20:37:23 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #389 : la 19.05.2018, 17:12:57 »


SISÄKKÖ

Nautittiin suvesta täysin rinnoin me Metropolitanin lokero-asukit mummolassa
Kaikki suloisessa sopusoinnussa. Marjamania menneitä marjoja jo.
Onnellisesti taasen ohi oli marjojen perässä rämpiminen tältä syksyltä.
Tavallinen oli taas päivä,

Paitsi tuli puhelu äidille. Soittaja oli taitelijarouva Viola. Oli äidin ystäviä .
Viola-taiteilijarouva oli varsin värikäs, voimakas persoona joka maalasi erittäin vahvoja kuvia arkielämästä torppariaikaan, erikoisin vedoin, naivisti. Syntyivät Violalta kissa-, kauniit herkät kukkataulutkin. Maalasipa Viola-rouva pirunkin , miespuolisen kelteisillään. Sarvet päässä sojottivat, Yksi sarvi sojotteli mahtavana melkein polviin.
Kauniita olivat taulut, mieleen painuvia, niin oli itse taitelijakin, varsin mieleenjäävä. Ensinnäkin oli Viola melko rempseä, kaihtamaton puheissaan. Kirosana sanottiin niinkuin se on. Kaikki ihmisen elimet nimettiin kaihtamatta.
Tästä ei kukaan itseensä ottanut, se oli Violaa se.
Ei katsonut aikaa eikä paikkaa, ei sanojaan sääästellyt, -eikä ketään. Puketuminen, varsinkin kaupunkiin, maalikylään lähtiessä oli vertaansa vailla. Hattu, lieri kallellaan, aito turkki, korkokengät, kultakorut ranteessa, monikertaiset, sormuksia, korvakoruja kuormaaan asti oli rouvalla. Kultaa tietenkin. Tulipunaiset huulet hehkuivat, musta tukka killteli.
Tumma iho hohti.
Oli Viola upea ilmestys..

Kovan kuoren alle kätki Viola herkän itsensä, joka paljastui näissä maalauksissa, orvokki, kissa tauluissa. Niitä kissoja sitten Violan pikkuisessa punaisessa mökissä riitti. Kuin Vilkkilässä niitä vilisteli mökissä, pihamaalla.Tuskinpa Violakaan oli enää lukumäärästä selvillä.

Nyt soitti tämä värikkyyys. Pyysi äitiä kuskiksi kaupunkiin alkopuotiin. Tietenkin. Ilmanmuuta suostui äiti. Nyt pääsi tämä liikenteen naispuolinen rattitarzan, äiti, mummo, taas himohommaansa. Ohittelemaan, kauhisuttamaan liikenneviidakon toisia autoilijoita. Niinpä Viola kotimökiltä noudettiin, kauhumatka viinakauppaan kaupunkiin alkoi.
Oli Isotartsan, Pikkutartsan, Numat ja Shitat jätetty rattitartsanin, mummon, toimesta kotiin, huolimatta pojan lähes kiritysuhkauksista mukaan pääsemiseksi. Ei auttaneet intiaaniksi Meksikoon muutto-uhkaukset, marjaskarhun pihaan ilmestymiset, ei mikään. Kotimieheksi oli papan kanssa jäätävä.

Saavuttiin ehjinä, onnen kantamoisina, viinapuodin eteen. Sisälle Viola tyylikkäänä, seurueineen. Tiskille asettautui koko komeudessaan. Kaiveli ostoslistansa krokonahkaisen käsilukkunsa uumenista. Eikä ollut alkuunkaan lyhyt tämä lista, eivätkä ostokset lainkaan halvemmasta päästä.
Ei kelvannut kossu. Konjakkia W.S.O.P, monta putelia likööriä, kallista, kantoi myyjäneiti tiskille. Näitä ei Viola itse nauttinut lainkaan, lahjoitti maksuksi lumi-, ym muista töistä, naapureilleen, jotka eivät rahaa avustamisistaan huolineet. Siinä kantoi viinamyyjä pulloa poikineen Violan eteen.
Välähti Juulilla,  voisi avuksi lastata näitä puteleita Violan kassiin. Olisi edistystä pitkälliseen tuote-esittelyyn sekin. Violalla oli itselleen tarkoin selvilla nämä kalliit ostoksensa, kunhan juoksutti myyjäneitiä esittelemään viinaksia.
Juuli nappasi konjakkipullon, kassiin, oli toista tavoitttelemassa, kun arvonsa tunteva viinamyyjätär puuttui asiaan." Mitä se rouva siinä toisen ostoksia kassiinsa latelee. Mennäänpäs tuonne sivuhuoneeseen selvittelemään. "

Nyt pääsi Violassa itse piru irti.
" Kuules, korpirojupuotipuksu. On tämä rouva minun sisäkköni. Kuinka sinä kehtaat varastamista syyttää. Missäs on sinun esimiehesi, nyt heti kuin olis jo, paikalle. "
Violan äänenvoimakkuus oli tavallisestikin kuuluva. Nyt kiukku , oiva tilaisuus, antoi lisää kaikuvuutta.
Kääntyili päitä. Muuttui myyjätär kasvoiltaan tulipalopunaiseksi.
Ei esimiestä hakenut, oli kuulemma lomalla. Tarjoutui kantamaan melkoisen viinalastin autoon.
" Ja sitähän sinä, viinapuksu, et viimeksikään tee. Karkaat vielä kassit kainalossa ties minne laitakaupungille. Etkös sinä siltä laitapuolelta kotoisinkin ole. Minulla on yksityissaffööri autossa. Saffööri kantaa. Sinuun en luota kissankusen vertaa. " VioIla entistä kuuluvammalla äänellä jatkoi kailotustaan.
Lisää kääntyili päitä.

Puodin ovesta asteli sillä hetkellä sisään nuori, ujontuntuinen mies.
Viola empimättä miehen kimppuun.
"Jospa ystävällisesti voisit kantaa nämä konjakkikassit autolle. En tuohon myyjäkutaleeseen luota kissanpieremän vertaa. Minun safföörini taitaa olla lounastamassa.""
Hölmistynyt mies teki työtä käskettyä. Korpirojukauppias melkein itkua tiskin takana väänsi. Viola kehoitti viinamyyjää vielä kuuuluvin sanoin vaihtamaan alaa ajoissa, ennenkuin potkittaisiin pellolle. Kerjuulle kuulemma.
Huuteli Viola vielä lähtiessään muille asikkaille oikein s...tanan hyvää syksyä.
Kultakourut kilisten, lieri elegantisti toisella silmällä, purjehti Viola tyylikkäästi viinapuodista.

Mummolaan sai rattitartsan, äiti kyytiläisensä ehjin nahoin. Ilman muita hämminkejä kuin tavalliset nyrkin heristelyt, keskisormen näytöt sekä irvistelyt. Niihin oli Juuli jo tottunut.
Viola konjakkilasteineen punaiselle mökilleen, kissojensa seuraksi palautettiin. Violaa nauratti, pääsipä sanomaan suorat sanat koppavalle neidille, puotipuksulle. Viola nautti, oli niin tyly tämä myyjä Violan mielestä. Näkyipä Viola pari kallista konjamiinipulloa salaa äidin kassiin suojauttavan.
Nämä vasta kotona äiti huomasi. Mikäpä siinä, reissu tehty, Viola elementissään taas kerran. Palkkakin, aikamoinen, salaa maksettu.

Kauan sai Juuli äidin jutuissa sisäkön titteliä kantaa. Siitä viis, olihan se arvokas, taiteilija-Viola- rouvan antama arvonimi. Oikein taiteilijan Sisäkkö.
Rinta rottingilla Juuli titteliä kantoi. Unohtui sekin sittemmin. Viola-rouvankin tie vei Taivaan ateljeihin kissoja, orvokkeja taiteilemaan. Aina kuulessaan, lukiessaan sisäköstä, muistuu Juulin mieleen kilttiluontoinen Viola-rouva, taitelija Luojan armosta, isolla T : llä. Violan työt ovat nyt näytillä useammassakin museosssa, Ateneumissa, Kiasmassa.
Ei unohdu Viola.

Violaa muistellen se Sisäkkö- juuli
.
« Viimeksi muokattu: la 19.05.2018, 19:52:56 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #390 : su 20.05.2018, 13:07:33 »


 KANTA-ASIAKAS

Kaunis, kirkas pakkasaamu availi silmiään nukkumalähiössä.
Niin heräili Juulikin. Oli myöhään nukkunut, lauantai-päivä, ei kutsunut arkinen aherrus. Ei herätelleet Haukku eikä Poika. Olivat maalle matkanneet Mummolaan talvilomaa viettämään, sielläpä sitten suksittelivat, Haukkukin pitkin latuja säntäili, vapaudestaan riemastuneena. Rottavaari Miu-Mingin oli häkkiinsä tyytyminen. Siellä Perun Andeista uneksi.
Niinpä sai Juuli herroiksi oikein nukkua, harvinaista herkkua.
Lähiöpuotiin oli kuitenkin suunnistettava pikapuoliin, oli jääkaapissa taas vain valot. Ei tuota ruoka-huoltoa nyt niin ajantasalla ollut pitänytkään, lomalaiset eivät nyt muonavahvuuteen kuuluneet.

Joten lämpimästi kampetta niskaan , kori käsivarrelle ja menoksi. Ihaili Juuli auringossa kimaltelevia talvihankia, niitä kun vielä lähiöpelloilla oli säätynyt kolhoosirakennusvimman tieltä.
Hitaasti tallusteli, hiljainen oli kylätie. Lauleskeli ritirati... rallaa, taisi pakkasrunojakin viritellä. Yhtäkkiä huomasi Juuli niitä ääneen lausahdeeensa, ympärille pikavilkaisu. Tietenkin talviaamun ainoat liikkujat, poika, mukula-iivonen sekä isänsä, ruokinta-automaatti, astelivat kiireettä perässä, kuuloetäisyydellä. Runoilu kuultiin, koska osoitteli mukula naureskellen päätään, Juulia, pyöritti etusormeaan. Isä hyssytteli, mutta ei malttanut olla sanomatta :
“Hyvää Huomenta, Polkunen.”
Selitettäköön nuorisolle, Mirjam Polkunen laususkeli aikoinaan, ennenmuinoin, runoja Asa -merkkisessä kuulolaatikossa. Yritti Juuli olla kuin en olisi huomannutkaan.Tiedä onnistumisesta. Pääsi lähiömarkettiin matkan varrella enempiä lauleksimatta.

Suunnisti, aika hiljaista oli näin aamuvarhaisella, lihatiskille makkaraosastolle. Kenties silakoita paistelisi. Kauppias , hyvin ystävällinen nuorimies auliisti palveli. Silakat kuitenkin haihtuivat tyystin taka-alalle. Makkaratiskin edessä, asiakkaana, parin metrin päässä, istui
koira.
Iso ja musta, luminen. Istui liikahtamatta kuin egyptiläinen patsas, istui ja tuijotti vuoroin Juulia, vuoroin kauppiasta, lihatiskiä, kuola vain valui kahtapuolta suupieliä. Lattialle kertynyt jo havaittava kuolalätäkkö.
Katsoi Juuli  kerran, katsoin toisen, ei haihtunut harha. Kutsuikin hiljaa varmuudeksi, “Haukku, mitä ihmettä…”. Ei ollut tämä koiruus Haukku ei, ei myöskään harha. Kauppias ei ollut koiraa vielä huomannut, tiski oli korkea. Nyt vieraan olion huomasi:
“Mitä, ei tänne saa koiria tuoda, eikö rouva tuota vertaa tiedä, ulos se ja heti, hopihopi."
Juuli, kiukustuneena moisista epäilyistä : “Eipä ole tuo hurtta minun, ei ollenkaan ole. En tunne.” Kauppias vihaisena jo ,  violetinkukertava väri naamalla:
“Teidänhän se selvästi on , Teitä tuijottaa, vieressänne istuu. Heti ulos, niin kuin olis jo.”
Ei ehditty Hoota huokaista, kun Haukun serkkupoika vihaisia ilmeitä ja ääniä säikähtäneenä tuijottelun lihatiskien antimien perään turhaksi ilmeisesti huomasi. Pinkaisi  juoksuun, yritti pois kaupasta.
Se olikin helpommin sanottu kun tehty.

Koira pinkoi, kaikki irtain lakosi.  Lattialle vyöryi tomaattisosepyramiidit, hernekeittorakennelmat, kierivät hyllyjen alle, asiakkaiden jalkoihin, mikä minnekin. Alahyllyt hännällä huiskaistiin lattiatasoon, oli sekasorto vallan hurja. Koira painalsi hädissään tuhattasataa. Kassat kiljuivat , käsiään läiskyttivät, koirapolo entisestään vain säikähti. Kaikki irtain lakosi lattiaan. Ihmiset väistelivät ulospääsyä hädissään haeskelevaa koiraa.
Kaaos oli valtava.
Musta rakettiohjus syöksähteli ammuttuna hyllyjen välissä. Vihdoin joku älysi ulko-oven, joka, talvi kun oli, oli suljettuna. Koira pinkaisi salamana ulko-ovesta, nyt avoimesta , musta vana vain jäi ilmaan värjymään. Sekä sekasorto. Koiran vierailua hartaasti taivasteltiin, ihmeteltiin ja päiviteltiin. Juulia oli jo lakattu tuijottelemasta ja syyttelemästä.

Koiratuholaisen pääsemiseen kauppaan  paljastuivat lähiön pikkupojat.  Oli koiruus siististi seinärenkaaseen kytkettynä, omistajaansa viereisestä kukkakaupasta tulevaksi odotellut, kun pojat hoksasivat sen markettiin, isohkoon päästää. Toinen irrotti remmin, toinen kyttäsi hiljaisen hetken, piteli ovea auki ja komensi koiran sisään puotiin.
Koira ei kahta käskeä tarvinnut. Lihatiskille hipsutteli koiruus, houkuttelevien hajujen vetämänä. Kohtalokin selvsi, omistaja tavoitti koiruuden kotipihastaan. Oli säikähtyneenäkin kotiin osannut.

Näin se on, uusia ystäviä löytyy yhtäkkisesti yllättävistäkin paikoista. Oli Juuli jo ennestäänkin kaikenlaisiin sattumuksiin varautunut, nyt uutta tuulta purjeisiin puhalsi.
Kaikkea sitä.
Asiakas se on koiruuskin.


juuli
    .
 
« Viimeksi muokattu: ti 22.05.2018, 18:46:32 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #391 : ma 21.05.2018, 12:55:54 »
  Mie oon  Varvara Akimoff...kreikauskone. Siel mie veisaamas käyn teiä vääräuskoste kirkos. Ei ole ortotokseil ommaa pyhättöö tääl. Kyl miu Jumala sen hyväksyy. Sotan melskeistä mie pakeni. Vennäinmaalt. Oliks Tsaar viel. Mie en muista. Sota vei miul miehe ja kaks ´poikaa. Vaa en mie enää muistele.
Mänt mikä mänt.

Vaan miun piti haastaa tästä uuvest tynnyrlaist., täst pissatynnyrist.
Nyt ko pittää pissa varastoita sin tynnyrii. Miksihä, ei se nii arvokast oo. Ko en mie sitä ymmärrä. Nyt miu pittää kantaa kaik pelakuu lannotteet puotist. Supstraalit ja kemirat.
Kun en lehmäkantturaa enää hoitamaa pysty. Pitäskö senkii lanta varstoia sinne tynnyrii.
Niinku meiä muittenkii. Ja miun pissa seisoo siin tynnyris. Tyhjäpanttin.
Eihä tää tynnyrlaki koske minnuu, oon mie nii ikäihmine, vaa ko tässä assuu miu pojapoika, jol ei oo työtä, minnuu täs auttelee. Sitähä tää laki koskoo, ko o täss kirjoil.
Meil o hyyskä pihaperäl, hyvin toimint. Miu eläke ei tähä tynnyrii riitä, ei riitä poja työtttömänolemisrahakaa. Mie mänin sosiaallikonttuurii. Siel hyö haastoit, jot ei ala miul vanhal akal puhistammoo rakentammaa. Viel vähemmä miu pojapojal.
Pittää männä vaivaistalloo. Tai uusmuotisee ryhmäkottii.

Mie en mäne.
En mäne kumpaankaa. Mie en mäne ko jalat etel miun mökist. Tervako Wilhelmiina on hyyryl siel ryhmäkotis. Ei oo ollekaa mieleine. Yhe hoitoki perkunta ko käyp heiä yhteisil kahvil ylenaikaa. Ja nytte aterioilkii.
Yhteisil ruokavaroil.

En mie mäne.
Meil tehtii naapurii kansa avunantolitviikki. Miul on muoviämpär, kannelline. Mie sen naapuri losetist vetäsen. Tää onnistuu kesäaikan hyvinii, vaan talvel on lunta ja pakkasta. Kesäl mie en nii tarviiskaa. Mie käyn hyyskäs ja jurttimaan laial pissil.
Mie oon päättänt jos he miut vie väkisii. Mie karkaa nii monest ko miut vietää.
Karkaan mie. Tynnyrii mie ne hanki.

Kunnioittavasti
Teitän



Варвара акимофф

Varvara Akimoff
eläkeläinen

Kailankorpi
Suomi
Finland


juuli
« Viimeksi muokattu: ma 21.05.2018, 20:40:37 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #392 : ti 22.05.2018, 11:57:29 »


TAITEILIJA - VIOLAN SAHTI

Taas mummolassa, missäpäs muuallakaan, pääkaupungin, metropolitanin lähiölokeroasukit, Juulin kattilakunta, viikonloppuaan, syksypuolessa kesää, viettivät.
Samat olivat ohjelmanumerot. poika kiireellä, ensitöikseen, hyvä kun lakin päästä hyllylle nakkasi, valjasti heppansa, pappa - Huimannin sinisten pikkurattaiden eteen.
Taas käytiin rajuun taistoon verenhimoisia kannipaaleja vastaan saunatauspajupuskissa, yhä tihenevissä. Taas ehdotti poika papalle pidettäväksi lohikäärmelentonäytöksiä, maksua vastaan tietysti, Miu-Mingin, rottavaarin, syntyperältään marsun, lentoharjoituksia, pappa siepparina. Eipä heltynyt pappa vieläkään. Suostui tosin vanhassa pyykkipaljussa vankina, keitettävänä, istumaan, mutta tulta ei saanut poika alle viritellä.
Joku roti sentään.

Haukku-koiruus tapansa mukaan myyräkaivuuseen kukkapenkin laitaan suuntasi. Rottavaari MiuMing kohtalooonsa tyytyen häkissään unia veteli, ei tiennyt lohikäärmeeksi, lentotaitoiseksi, opettelustaan tuon taivaallista. Uneksi, vikinästä päätellen, joutuvansa juuri vinosilmä- kiinalaisukkojen pataan.
Kaikki hyvin , Mirkku- olli jossain retkillään, kehtasikin vanha kolli. Pikkuveikkakin oli jo aikainen mies. Retkillään samaten Veikkakin jossain. Kehtasi sekin.
Hiljaista, rauhallista, sunnuntaiehtoota kulutettiin.
Kukin millläkin tavallaan. Oli Juulin kontolle sattumoisin tietenkin, ihan vahingossa, porkkanoiden nosto osunut.

Vaan poikkesi mummolaan vieras.
Poikkesi tuttu mies maalikyliltä, Jorma , sunnuntaita viettämään, tarinoimaan.
Tai ei tarinoinnista oikein Jorman kohdalla voinut puhua, melkolailla hiljainen, ujohko, oli tämä nuorimies. Jotain juttua syntyi kuitenkin, kunhan asia oli tarpeeksi merkityksellinen.
Nyt oli.
Vietti kesiään Jorman naapurina taiteenharrastaja, asiantuntija, metropolitanilainen. Tätä Jorma tarpeen vaatiessa kyyditteli ympäri pitäjää, paikasta toiseen uudenkarhealla autollaan. Mieluusti ajoi Jorma, mieluusti taiteentuntija kyydissä istui.
Oli siis asia oordingissa kaikin tavoin.Oli kyseinen Taidemies taas Jormaa kyytimieheksi kysäissyt.  Oli kyseessä tärkeän taiteilijan tapaaminen, ihan ostoaikeissa.
Ihan oli kysymyksessä suuri naivisti-taitelija, orvokkien, issojen kuningatar, taiteilijarouva Viola.
Suostuihan Jorma. Oli joskus kuullut Violasta puhuttavankin, senverran että juuri ja juuri tämän tiesi, kovin arvostettu rouva oli taiteilijapiireissä.
Matkaan siis, oli kaunis, sunnuntaipäivä silloinkin. Aurinko helotti sinisellä pilvettömällä taivalla, hiukan jo ruska väritti maisemaa.
Hyvin sujui matka, järvien rantoja ihailtiin, kaunista rantamaisemaa yleensäkin, niissä lepäsi taidetuntijan, Arvo oli tämä nimeltään, silmä.
Baarissa poikettiin välillä tupakin haussa, oli tupakkimiehiä tämä Arvo.
Perille saavuttiin valkeaan portinpieleen, punaisen satumökin eteen auto parkkeerattiin.

Oli, sunnuntaista ilmeisesti johtuen , väkeä kertynyt Violan pihaan sekä pikkuiseen tupaan melkolailla. Olihan Violan maine taiteilijana jo ottanut tulta alleen. Sana kiersi.
Osa ostaakseen, osa muuten vain katseli todella kauniita kissa-, orvokkitauluja. Kyseiset kissat olivat nyt todellisessa kissojen paratiisissa , istuksivat millloin kenenkin taulukatselijan sylissä siliteltävänä. Ja niitä siliteltäviä riitti tässä mökissä. Ei tiennyt Viola itsekään kissojensa, malliensa, tarkkaa lukumäärää.
Niitä joka tapauksessa oli kymmeniä vilistelemässä  kukkien, marjapensaiseden lomassa.

Arvo autosta nousemaan, Jormaa valistamaan. "Minä vain käväse. Taulu jo paketissa pitäisi olla. Oota  täällä, eihän tuonne pikkumökkiin mahdukkaan, on niin suurilukuisesti kansaa liikkeellä. Istu vaikka pihamaalla. Kauniita kukkii vaikka katsele, niitähän näkkyy oleva kun kukkakaupassa Violalla. "
Arvo tupaan nousemaan, pihamaalla vitkasteli juttelemassa, pitihän sitä arvoita sisällä olevista lukemattomista Violan tauluista kyselijöille antaa. Asiantuntija kun oli. Vihdoin tupaan sisälle jouti astumaan tämä arviomies. Jorma jäi autoon odottelemaan, pihaa, perin kaunista katseli. Oli Jorma ollut edellisen yön kyytimässä poikasakkia tansseihin, takaisin kunkin , joka ei saatolle päässyt, kotiinsakin avulias Jorma kyyditsi.
Lämmin oli päivä, arviomies viipyi ja viipyi, alkoi Jormaa armottomasti nukuttamaan. Tietäähän sen, nuorimies oli melkein koko edellisen yön kosiomiehiä tansseista kyydinnyt.Jätti auton ikkunan auki, sai raitista ilmaa.
Ja nukahti.

Heräsi.
Auton ikkunasta työnsi päätään tumma, kaunis, keski-ikäinen rouva, kultakorut korvissa, ranteessa kilisi. Kovin oli kaunis tämä yhtäkkinen Ilmestys. Ei tuntenut Jorma rouvaa, oli tämä ilmeisesti yksi taidevierasta.
Rouva Jormaa silmäili, kumartui maahan auton viereen, nosti, työnsi Jorman rinnuksille auton sisään avoimesta ikkunasta sahtihaarikan, vienolla äänellään, hennolla lausahti :
"Ottaa nyt kyytimieski ja maistaa, onko makua sahtii päässy veden joukkoo ollenkaa."
Jorma kaunista rouvaa katseli, hentoa, ääni kuin musiikkia, ihaili. Olipa tosiaan sointuva , lintujen lipertelyähän tuo rouvan ääni oli.
Vastasi ujo Jorma rouvalle :" En minä, Kiitos vain, voi ottaa nyt mitään väkeviä, olen kyytimehenä, ei se nyt sovi millään. Päähän vielä menee. "
Eikä ottanut sahtia Jorma.

Muuttui yhtäkkisesti, salamannopeasti, ääni rouvan kellossa.
Koveni, naama nyt retuliininkukertavana kiljaisi, suorastaan rääkäisi melkoisin äänivaroin, Jormaa edelleen, nyt kiukkuisena, silmät viiruina, tuijotti:
" Vai päähä...päähä.... " kiljui  rouva, vähääkään silmät suihtirenkaina tuijottavista vieraista pihamaalla välittämättä.  " Ei sahti mihkää päähä mene. Mulk...un se menee , ei mihkää päähä. Vai päähä, höh. Mikä mies  sinä oikee olet, kun et tuota vertaa tiedä. Päähä muka, mihkä päähä se.. . "
Jatkoi rouva muista välittämättä kiljumistaan pihamaalla.
Sydänjuuriaan myöden säikähtäneenä Jorma rouvaa tuijotti. Mitä sitä Jorma muuta olisi voinutkaan. Koko pihakunta ihmisiä kääntyi rouvan äänen voimasta, nyt korviaan myöden punastunutta Jormaa ja kiljuvaa rouvaa tuijottamaan. Ihmisiä tuntui tilanne kovinkin huvittavan, Jormaa ei naurattanut eikä huvittanut tämä asian saama käänne sekä huomio ollenkaan.
Rouva käännähti kantapäillään, kiukkuisena aikoi poistua auton luota kun avautui tuvan ovi, Arvo-taiteentuntijahan siellä rappusilla iloisena huuteli :
"Ai, te olette jo tavanneetkin. Viola, tässä on kyytimeheni Jorma. Ja Jorma , tässä on taiteilijarouva - Viola, Taitelija Luojan suuresta armosta. Kai te jo päivää sanoittekin ?"
Oltiin tosiaankin jo tervehditty, päivää sanottu, tai paremminkin Viola sanoi, Jorma korvat punaisina kuunnellut. Viola asteli selkä suorana, loukkaantuneena, kun ei sahti kyytimiehelle maullaan ollutkaan, satumökkiinsä.

Ajelemaan siitä kirkonkylää kohti lähdettiin, Arvo utelemaan, mitä nyt oikein on, kun Jorma kuin keitetty rapu punoittaa. Jorma kertoi, edelleen punoittaen, Violan ronskeja sanoja ei kehdannut ihan tarkkaan toistaakaan.
Arvo nauroi, tuumasi, ettei tuo ollut vielä yhtään mitään Violan sanomaksi.
Myöhemmin totesi saman asian henkilökohtaisesti, oikein todeksi, myös Jorma, Violaan tarkemmin tutustuttuaan. Jaksoi Viola tapauksesta muistutella. Oli sellainen kyytimies, ei ollut Viola ennen tavannutkaan miestä, joka ei tiedä, mihin se sahti miehellä menee.
Jorma vakuutti ja vannoi nyt tietävänsä, sitä ei Viola-rouvan nyt toistella hänelle uudelleen tarvitsisi. Ei missään nimessä enää. Ei mennyt siis päähän ollenkaan, vaan sinne tiettyyn ruumiinosaan, miehillä ainoastaan vaikutti sahti.
Myöhemmin jaksoi  Jormakin tapahtuneelle nauraa, mutta aikaa se hiljaiselta Jormalta vei.
Ystävykset, jos ei ihan ylimmätkään, kuitenkin tuli myöhemmin Violasta ja Jormasta.
Viola oli pohjimmiltaan kovin kiltti, huolimatta ronskista sanakäytöstään, Jorma taasen ujo ja hiljainen.
Hyvin tultiin juttuun elämässä, kumpikin keskenään.
Huolimatta siitä Jorman sahdin vaikutusalueen tietämättömyydestä.

Mutta nyt Jorma tiesi.
Hyvinkin tarkkaan.


juuli
    .
     


     

« Viimeksi muokattu: to 24.05.2018, 19:44:24 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #393 : ke 23.05.2018, 16:58:54 »



KALLEVAARIN  SULKAPALLO

Kesä.
Luonto loistli, hehkutti.
Mukavaa oli koululaisenkin, jo kolmasluokkalaisen Juulin, lomaansa viettää.
Pikkuveikalla ei ollut erillistä kesälomaa, mikä Veikkaa kiukutti. Pahasti. Ei voinut sanoa, on koulusta loma, kesäloma. Kun ei minkäännimistä lomaa ollut. Hyvityksenä oli vielä syksyyn asti, ainaista vapaata. Syksyllä se alkaisi opintie Veikallekin. Kovin kouluun oli Veikalla jo hinku.
Vaan nyt vielä vapaana sai läksyistä juoksennella, ei ne aina Juulillekaan maitteneet. Varsinkin se laskeminen, laskentopuoli. Hankalaa oli, perin hankalaa, laskento.Nyt ei sitä surtu, uitiin, hypittiin, leikitttin. Leikki Juulikin, vaikka toisinaan oli jo kovinkin Isoa Tyttöä.
Ei pahemmin, ei ollenkaan sade kastellut pieniä kesänviettäjiä. Liiankin kuiva oli aikuisten mielestä. Kaipasi luonto, kukat vettäkin joskus.Vaan paistoi aurinko, ei sadetta kuulunut.
Vaan naapuritalostapa sitä kuului. Peräti uusia ihme asioita kuului.

Oli tullut naapuritaloon uusi, mailoilla ihan pelattava pallopeli. Oli sen tuonut tullessa Jyri. Naapurin, maalaistalon kesäpoika metripolitanista. Koulupoika vielä, sukulaispoika oli Jyri. Pois isokaupungin melusta, melskeestä, aina Jyrin maalle sukulaisiin koko kesäksi lähettivät. Hyvä oli täällä viettää loma. Ei tarvinnut pelata pelejä, ei leikkiä kuumilla kivipihoilla.
Nyt oli Jyri saapunut, saapui Jyrin mukana myös tämä uusi peli. Nimeltään oli outo, oli sulkapallo.
Mitäs sulkia siinä, jotain kangasta oli, ei ollut muodoltaan mikään pallokaan, ihan äidin mehutrattia muistutti tämä. Lisäksi siinä oli pienessä pallossa, joksi sitä kuitenkin kutsuttiin, pieniä vinoja väkäsiä, kuin kampoja pystyssä. Peliin kuului lisäksi vielä mailat, varrelliset läpyskät kuin mattopiiskat. Niillä mailoilla sitä palloa pelikentälle pystytettävän ison, seipäiden varassa olevan verkon yli lyötiin. Toinen pelaaja vuorostaan yritti lyödä siten ettei toinen palloa mailallaan kiinni saisi.
Aluksi peliä oudosti katseltiin, ihmeteltiin. Vierastettiin, outo oli.

Lomatalon navetan edusta kelpuutettiin pelikentäksi. Oli edusta sopivan kovaksi tallaatunut, ei ruohotuppaisiin, kiviin, kompastuisi pelaajat.
Seipäät pystyyn, verkko viritettiin.
Pihalle olivar saapuneet aikuisetkin ihmettelemään mokomaa, kummallista peliä. Mailoja kauhistelivat, toisiaanhan näilla hosuisivat, ei tuolla pienellä osuisi pallooon, ei millään. Kovin oli mitätön se pallokin kooltaan. Olivat jo vähällä kieltää koko pelaamisen, moisen huitomisen, kunnes älysivät, eri puolella, kaukana toisistaan, olivat nämä mailanheiluttajat.
Talon tytär, Silja, ensimmäsenä mailaan uskalsi tarttua. Kentälle Jyriä, nyt opettajaa ja pelin neuvojaa vastapäätä, verkon toiselle puolen asettui.
Varovasti, epäillen, katseli Silja mailaa.

Jyri aloitti opetuksensa.
Mukulakunta ihmetellen, osa suu auki, opetusta pelikentän laidalta seurasi. Jyri kädestä pitäen Siljaa neuvoi, tähän ja tähän tartutaan, näin jä näin palloa lyödään. Juosta pelissä piti koko ajan, piti olla kovastikin vikkelä. Lyönnit olivat kovia, Jyri esitteli taitojaan, hieman taisi olla itsekehukin mukana opetuksessa.
Vaan meni kuin menikin, pelin säännöt perille mukulakunnalle. Kompasteltiin, kaaduttiin, ei osuttu palloon. Polvet ruvella melkein kaikilta oli. Sitkeästi vain pallon perässä juostiin. Kun alkuun päästiin, saavutti Peli, nyt isolla Peli mahtavan suosion. Melkein tapeltiin vuoroista. Jatkuvasti kuului,- minun vuoro, ei kun minun, älä etuile-. Oli otettava käyttöön oikein muistivihko, mihin merkttiin nämä pelivuorot, niin oli kiivasta vuoroista riitely.
Mukulakunta pelasi. Aamusta ilta viuhui sulkapallo yli verkon.
Ei syömään, ei edes uimaan nyt ehditty. Ennen asuttiin joessa, vasta kun hampaat kalisi, pois sinisinä tultiin.
Ei nyt. Tämä oli nyt Kaikki. Tämä uusi, sulkapallopeli, sivuutti kaiken muun.
Nopeasti opittiin kovia, nopeitakin lyöntejä iskemään, ei ollut vastustajan helppo tavoittaa palloa mailaansa. Aikuiset pian menettivät mielenkiintonsa. Siinähän pelaavat, ovat ainakin pois pahanteosta, tuumailivat.

Vaan eipä menettänyt mielenkiintoaan talon vanha-isäntä Kalle . Päiväkausia istui pihakeinussa vaari peliä seuraamassa. Eikä suinkaan hiljakseen. Kiljahteli, kannusti, aina voitolla olevaa. Haukkui, moitiskeli häviäjiä. Eli täysin rinnoin pelissä mukana Kalle, vanha-isäntä. Seurasi silmä kovana joka pelin, arvosteli ja neuvomaankin tuppasi.
Mukulat pelasivat, Kalle kannusti. Eräänä päivänä sitten, äkisti, kuului keinusta vaatimus :
"Vaa miepä se kanssa pellaan. Onkii tuo niin helpo näköstä, tuoho sulkaiseen palloo nyt ossuu sylilapskii. Kovi on helppoo. Mie ko pesäpalloo oon armeijas paljo pelant. Helpost tuo miul käyp. Annaha se maila. Mie näytä teil, mite pelataa. Lastenleikkii miul tää o."
Eihän mukuloila mitään sitä vastaan ollut. Tosin oli Kalle jo liki kahdeksankymmenen, oli varsin vetreä kumminkin ikäisekseen. Ties minkälainen pelihirmu Kallesta kehkeytyisi.
Hirmu Kalle omasta mielestään tosin oli jo.

Maila Kalle-vaarille, vaari vakaasti, varmana, kentälle asteli, Jyri syöttämään. Sattumalta oli juuri iltalypsyn aika, navettaan aikova naisväkikin jäi peliä seuraamaan.
"Katos vaan. Nyt innostui jo Kallekin. No, sehän mukuloille tyyliä näyttää."
Kalle valmistautui Jyrin syöttöiskun vastaanottamaan. Maila sivullaan, jalat harallaan.
Ja Jyri löi.

Löi kovan iskun. Oikein kovan. Pallo kohosi ilmaan , lyönti luja, iskeytyi vauhdilla
 - suoraan Kalle-vaarin avoimena ammottavaan suuhun. Oli vaari jännittyneenä seisonut suu auki, suuhun ampaisi nyt kivikova pallo. Maila lensi nurmikolle, Kalle palloa suustaan irroittamaan.
Mukulakunta sai jalat alleen, navetan taakse nauramaan säntäsi. Yski, kakoi Kalle, hengenhädässä oikein. Vaan ei pallo suostunutkaan noin vain irtoamaan. Pallon kampamaiset ulokkeet vastaan harasivat. Eipä irronnut ei, tämä sulkapallo vaarin suusta.
Naisväki syöksyi hätiin, koitti vakavana pysytellä, monin keinoin irroittaa, ei sentään saksia eikä puukkoa vaarin suuhun uskallettu työntää. Pallo ei irronnut. Talossa oli puhelin, taksia lääkärireissua varten yritettiin saada käsille. Kaksi oli taksia oli koko pitäjässä, ei kumpikaan vastannut soittoihin.
Autoa ei talossa ollut, ei ollut naapureissakaan.

Hevospeli valjastettiin, ei hyvinyt nyt muu. Kalle-vaari kärryille.
Läpi kirkonkylän, vieläpä juuri herrasväen iltakävelyn aikaan, joutui vaari, suu apposen auki, sulkapallo suussa istumaan. Lääkäri konsteillaan pallon vihdoin irti vaarin suusta sai. Eivät suostuneet hoitajat avustamaan, oli muualla kiireitä töitä. Olisiko ollut naurulla osuutta asiaan, mene, tiedä. Ainakaan Kalle-vaaria ei tippaakaan asia naurattanut. Eikä enää sulkapallopeliin käjonnut. Ei sietänyt katsellakaan.

Yksinään keinahteli pihakeinu, ilman innokasta kannustajaa.
Erillään, kaukana, pysytteli  sulkapallopelistä Kalle-vaari.


juuli
« Viimeksi muokattu: to 24.05.2018, 19:39:49 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 613
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #394 : to 24.05.2018, 20:01:05 »


WILJAMI- TAIMINEUVOS

Kaunista,lämmintä tulevaa suvea Kotopirtissä odoteltiin.
Vallitsi loskainen, kurainen, sulavan lumen aika. Kevät, oikeastaan kevätkesä jo. Kovin piti vielä talvi pintansa, vaan koittivat kauniit alkukesän päivät. Alkoi luonto vihertää, vuokot kukkansa näytille toivat.
Vielä oli koulua jäljllä Pikkuveikalla sekä Juulilla. Sitten alkaisi tämä Veikan unelma, tämä oikea kesäloma. Ei käsittänyt Juuli mikä kummallinen ero sillä tavalliseen kesään oli, vaan vastausta ei saanut Veikalta kysyttäessä.
Vain alta kulmain mulkaisu.

Alkoivat kohta myös peltotyöt sekä metsänistutukset, mikäli joku metsäänsä oli myydä raaskinut. Hieroja -Anni oli. Mikä oli taimia istuttaessa. Olihan Annilla istutusmies omasta takaa. Tämä Wiljami-ylkä.
Oli tehnyt talvella puukaupat, melkoiset, Anni puulaakiyhtiön kanssa . Oli Annin mökki pieni, ahdas. Vaan metsä oli Annilla melkoinen, ihan koskematon puusto, vieläpä. Oli Anni sitä mieltä, jotta elääpi hieronnallakin. Mitäpä suuremmalla talollakaan tekisi. Siivottavaa vain lisää tulisi.
Oli Hieroja-Anni kuulu siisteydestään. Kova oli komento Wiljamilla. Ei sisätiloissa kessuteltu. Ryypiskely nyt olisi ollut vihoviimeinen teko. Tiesi Anni nykyisin Korpi-paari olemassaolon. Vaan sen suvaitsi. Perusteena Wiljamin, Korpi-paarin syvemmälle metsään muutto.
Vaan nytpä alkaisi nämä istutushommat Wiljamille. Jotain leipänsä eteen tekisi nyt, yleensä makoileva ylkä.
Ei kysytty Wiljamin mielipidettä.
Annin mielipide piisasi.

Niinpä hankkiutui Wiljami istustushommiin. Oli pakko.
Vaihtoi orjanvaatteet, pukunsa henkariin ripusti, mökin komeroon. Odottamaan taas maalikyläkäyttöä, jota ei näillä näkymin luvassa ollut.
Oli taimimäärä melkoinen, hyvinkin siinä puolisen kesää vierähtäisi. Ei joutanut makoilemaan Wiljami nyt.

Kuokka, lapio, olalle. Metsään suunnisti Wiljami, istutushommiin. Kauniit päivät olivat, suosi luonto istustustointa, ei pisaraakaan vettä taivaalta ripeksinyt. Oli sadetta Wiljami suorastaan rukoillut, vaan eikun ei. Kuuma oli metsä.
Mäkärät, muut verenhimoiset inisijät Wilijamipolon melkein kuiviin kuppasivat. Tuskallista, kovin tuskallista oli tämä istutuspuuha Wiljamille.Vaan olipa siihenkin neuvokkaalla Wilijamilla konstinsa valmiina. Hätäkös noilla taimilla oli, ehtii ne vähemälläkin hosumisella. Ja pakkokos niitä oli niin laajalle alalle istutella. Kunhan maassa olisivat.
Oli turhaa käveleksimistä, kuokan, lapion raastamista ympäri Annin melkoisen laajaa metsää. Ei Anni tarkistamassa kävisi. Ainakin näin oletti Wiljami taimien kanssa tuskitellessaan.
Wiljami päästeli havukömmänänsä sivussa röhönaurujaan kuinka kaikki hyvin menisi.

Niin aloitti Wiljami oman metsänistutussuunnitelmansa toteuttamisen. Oli Korpi-paarikin sopivasti samalla puolen metsää missä istustushommakin tapahtui. Kovin kutsui paari, kovin janotti istutushomma. Vaan oikopolkua pääsi Annin näkemättä linjapiilipysäkille, sitä tietä kaupunkiin, alkopuotiin. Pääsi useinkin, Wiljami.
Ei tiennyt Hieroja-Anni mitään ylkänsä puuhista. Ei aavistustakaan ollut. Iltasella viipyili Wiljami metsässä kovasti myöhälle, saattoipa havumajassaan yöpyäkin. Siispä ei erottanut Anni kovinkaan usein viinaksien aromia ylkänsä huokumisessa. Sekä osasi Wiljami mökissä oleillessaan Annin niin kaukaa kiertää kuin pieni mökki vain salli. Paljon oleilikin Wiljami mökin pihamaalla, näin kauniina suvena.
Selitteli Wiljami.

Näin jatkui metsäistutukset. Ei käynyt Hieroja-Anni metsässään, ei siellä päinkään poikkeillut. Oli Annilla melkoisesti asiakkaita. Toukotöissään isännät kuka minkäkin paikan nitkauttaneet. Riitti toimintaa nyt hierojalla.
Omin nokkinensa sai Wiljami metsässä puuhastella. Ihan omatuntonsa mukaan. Perin oli laaja tämä Wiljamin omatunto. Todettiin tämä laajuus metsäherran tarkistuskäynnille poiketessa.
Ei tätä käyntiä, metsäherraa osannut Wiljami odottaa, ollenkaan lukuun ottaa.
Täysi yllätys oli.
Täysi yllätys oli myös Annille sekä metsäherralle Wiljamin istutussuunnitelmat. Oli puuntaimet toki istutettu. Vaan oli istutettu kaikki Korpi-paarin lähiympäristöön. Ympäristön oli Wilijami liikaa käveleksimistä vierastaessaan parhaaksi istutuspaikaksi todennut.Vaan eipä samoin todennut metsäherra.
Otti ja suuttui perusteellisesti. Täysin oli eri mieltä Wiljamin metsänhoitosuunnitelmasta. Vihainen oli metsäherra, retuliininaama, oikein herra kiroilikin, kun Wiljamin istutussunnitelmaa arvioi.
Niin kävi, oli Wiljamin alusta aloitettava, suunnitelmansa hylättävä. Niin toimiva kuin se Wiljamin mielestä oli ollutkin. Taas oli pakko.

Meni Wiljamilta koko kesä, ei auttanut rukoilutkaan. Ei auttanut sateen anelutkaan. Pari kertaa suvaitsi ukkonen jyrähdellä. Ei auttaneet anelut Anniltakaan. Ei antanut periksi Hieroja-Anni. Uusiksi meni. Ei ollut tulemista, elämistä mökissä, ellei uusiosuunnitelma, korjaustoimi, istutuksessa Wiljami-ylkälle sopisi.

Oli syksy jo alullaan, kun Wiljami seuraavan kerran jakuaarillaan maalikylään polkaisi.
Siellä kertoili puodissa :
 " Metsäherra miun ehtotuksesta hoitosuuntaa muuttel. Ol kuulemma miu suunnitelma paljokii paremp. Ehottel hää yhteistyätäkkii. Paljo harkittii tät. Enhä mie kehant parempi olla ko Iso Herra. Jo vain jätin  sillo sen ehtotukse postii. Enhä mie ite kehtant vietä. Vaik sano minnuu jot esospertti mie oon. Taimineuvokseks miut nimesikkii."
Siinä Wiljami vaatimattomasti kertoi puolelle kylää kuinka oli viisas tässäkin asiassa. Kuinka oli Wiljamin uusi suunnitelma paljon, paljon parempi.
Esospertti.

juuli
« Viimeksi muokattu: to 24.05.2018, 23:28:51 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari