Kirjoittaja Aihe: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)  (Luettu 48179 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #500 : su 02.09.2018, 11:01:09 »



JUULIN LENTO

Tässä aikojen , vuosien vieriessä, on tullut tuumailtua, mahtoiko alkujaan olla tarkoitus Juulista astronautti, kosmonautti, taigonautti sukiutua. Tai omistaa siivet. On hyvinkin tämä mahdollista, ainakin ahkerasti harjoiteltiin, tässäkin...

Oli Juuli ihan pikkuinen vielä, sellainen nelivuotias taapertaja. Juuliskarulla.
Järkihän tässä iässä ei pahemmin touhuja, tärkeitä askareita haittaa. Asusti yhdessä äidin, isän, ihan pienen Pikkuveikan kera maalaistalossa. Hiukan, eikä niin hiukankaan , oli Juuli kateeliinen Pikkuveikalle. Sai tämä melkein aina sylissä olla, valloitti noin vain Juulin etuoikeuden tärkeään syliin. Ei ollut tästä edes leikkikaveriksi, ei ollut kakkapyllystä hypinnarua pyörittämään. Ei alkuunkaan.
Kitisi, suorastaan ulvoi, tissiä imi ja kakkasi. Sekä haisi. Juuli oli ehdottanut, eikö sen voisi palauttaa, se ei kuulemma käynyt. Veikka oli ja pysyi. Pihassa leikkiessään, oli talossa muitakin samanikäisiä, unohti Juuli koko veikan. Olkoon, kun ei edes kävellä osaa.

Sensijaan äkkäsi Juuli tallinväliköksi kutsutusta tilassa tikapuut, jotka navetan ylisille johtivat. Ylinen oli ääriään myöden täynnä heiniä, lehmien ruokaa, joka näille maidon antajille pudotettiin suoraan soimeen lattiasta olevasta luukusta. Nämä tikarappuset nojasivat navetan ja tallin välisessa välikössä navetan seinään. Ne äkisti varastivat  koko mielenkiinnon. Miltähän tuntuisi olla navetan vintillä, kiivetä sinne ja alas  kuin rinsessa, korkealta tänne alamaisten valtakuntaan katsella. Se täytyi kokeilla. Ilman muuta ylisille kiivetä piti. Tuumasta toimeeen, oli tämä kiipeily ankarasti herra Koivuniemen kyläilyn uhalla kielletty, sattui nyt sopivasti unohtamaan.
Välikköön ja kiipeämään.

Hiukan pelotti, mutta onnellisesti pääsi pääsi ylisille, katseli alas, tuumaili ettei tämä niin erikoista, vaarallista ollenkaan ollut. Nyt muistui mieleen kieltokin, miksiköhän tämä oli oikein kiellettty, oli outo aikuisten maailma. Hyvin onnistui ylöskiipeäminen, nyt oli pakko myös alaspäin yrittää. Sovitti pienet jalat ylä-askelmalla, silloin osui jalka
harhaan , seurasi lento, huimaava, hurjalento,
jysähti  seinää vasten olevaan tukkirekeen, jossa uhkaavat metalllipiikit laidoilla, isot, sojottivat. Niin päättyi onnettomasti paluumatka tikapuilla, metallipiikki osui suoraan  leukaan. Unten maille vaipui Juuli. Päässä surisivat mehiläiset, lintu visersi, kaunis sinitaivas siellä unten maailmassa oli. Pian virkosi, tupaan taapertamaan, hoippui Juuli, hoippui pieni tyttö. Toiset lapset jo sanaa vieneet, Juuli putosi.

Isä kiireellä vastaan lentäjää pihamaalla. Kauhistui katsoessaan pientä tyttöään perinpohjin.
Kiireellä hevonen valjaisiin , verinen Juuli lennossa sairaalan, ensiapuun. Koko matkan itki  Juuli. Oli oppinut sairaalaa rokotuksilla käydessä kammoamaan. Nyt ei itku auttanut, pelottava, valkotakkinen, iso lääkärisetä otti neulan, lankaa, ommeltiin haava umpeen. Kiljuminen, jonka Juuli aikaansai, voitti palosireeninkin. Oli hoitajatartäti sitä mieltä silloin.
Sattui kamalasti.

Ohi oli ompelu viimein,  leuka täysi tikkejä. Nyt sopi niillä ylvästellä, eipä ollut joka tytöllä, ei enää kauhistunutta parkunaansa muistanut. Ei ainakaan tunnustanut. Aikansa komeilivat tikit, poisoton aika koitti. Nyt oli isä, edellisestä parkumisesta viisastuneena keksinyt oivan keinon, millä saaataisiin Juuli parkumatta olemaan.

Lupasi kaksi  kiiltokuvaa, oikein kukkakuvia Juulille, mikäli tämä olisi hiljaa.
Nyt vaikeni Juuli tyystiin. Sattui nytkin, mutta ääntäkään ei päästänyt, kangasteli kiiltokuvat mielessä. Ohi oli pian tämä kidutus. Paperipuotiin suunnattiin, Juulista tuli tuli kahden, oikein kahden, kukkakuvan omistaja. Tämähän se jo jotain oli, oikein kiiltokuvia omisti nyt.
Ei antanut toisten koskea sormellaankaan, katsella sai ainoastaan. Mutta ei parkunut ei, tässä oli palkka. Ei kukaan edellisestäkään parkumisesta mitään tiennyt, ei isä toki kertonut. Eikä Juuli sitäkään vähää.

Seurauksitta ei  kuitenkaan ilmalennostaan jäänyt, korkeanpaikankammo jäi loppuiäksi. Opetus se tämäkin , oppi etteivät aikuiset, kiellot, ehkä niin outoja olekaan.
Oppi oikein kantapään kautta.
.
« Viimeksi muokattu: la 22.09.2018, 21:28:50 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #501 : ma 03.09.2018, 09:44:14 »



HUUSHOLLERSKA

Oli saapunut syksy.
Vallan oli antanut luontoäiti pimeälle, sateiselle syksylle, vuoron siirtänyt. Peräti oli masentavaa  Juulille tämä syksyaika. Ei maittanut nyt lukeminenkaan, intohimo, ei huvittanut hypinnaru. Kouluun meni  mielellään, vaan oli sielläkin kompastuskivi, masentaja, oli tämä laskennon oppiminen. Siitä kun ei tullut yhtään sen valmiimpaa. Ei auttaneet isän jokailtaiset opetukset. Juuli ei yksinkertaisesti ymmärtänyt numeroista, laskemisesta yhtään mitään.
Pikkuveikkaa ei sensijaan tuntunut syksyntulo , talvenodotus, milläänlailla haittaavan. Ja sekin Juulia entisestään kimpaannutti. Aina oli Veikka iloinen, satoi tai paistoi, Juuli taas  kiukkuinen.
Lisänsä alakuloon toi tieto,
joutuu äiti leikkaukseen.

Äidillä oli jalassa syntymävika, oli kompura toinen jalka. Tämä nyt pitäisi korjata, oikein
keskusairaalassa leikata. Oikaista nilkka, olisi äidin kävely senjälkeen helpompaa. Varauksella, pahoin epäilyin, suhtautui Juuli tähän tietoon, mitäs jos.. Ei uskaltanut  enempää ajatella. Vaistosi äiti kuitenkin Juulinsa ajatukset. Lohdutti, kertoi tämän leikkauksen olevan hyvin helppo, ei mitään pelättävää siinä olisi. Ei vakuuttunut Juuli asiasta vieläkään. Joka tapauksessa oli äidille kutsu siihen isoon, valkeaan sairaalaan kuulunut. Mentävä äidin oli. Tästä seurasi, joutui äiti sijaisen, apulaisen, kotiin töilleen hankkimaan. Huushollerska. Apulainen löytyi, ainakin äidin sanojen mukaan oli kovin pätevä.
Huushollerskasta alkoikin ihan uusi luku...

Tuli taloon Marita.
Sekä Maritan vauva.
Marita oli kaunis. Kovin kaunis. Sen lisäksi että oli kaunis, oli Marita myös aina, aina iloinen.
Aina iloinen, sitä ei voinut Juuli käsittää alkuunkaan. Marita ihan säihkyi. Syrjäsilmin, kauneutta kadehtien, seurasi Juuli salaa Maritan askareita. Niitä riitti seurattavaksi asti.
Ei autellut kiukkuinen Juuli. Oli lehmät, lapset, isä, kaikki oli hoidettava tämän nuoren naisen, Maritan.  Ei ollut vähäpätöisin, oli tietenkin,  ihan ensimmäseillä sijalla, tämä Maritan oma vauva. Hiljaahan vauva oli, kiltti, ei öisinkään toisia itkullaan herätellyt. Tuskin olemasaoloa huomasikaan.

Sylissään vauvaa isä piteli, mokomaa. Leperteli  vielä. Juuli oli vihainen siitäkin. Perin vihainen oli, mustasukkainen ja kiukkuinen. Oli isästä, oli pikkuveikasta, oli jopa Mirkku-kollistakin, joka empimättä Maritan hyväksyi. Kaikki, han kaikki oli nyt Juulia vastaan. Mitävarten äidin pitikin sinne sairaalaan lähteä.  Juuli päätti  mielessään, ettei ikinään Maritaa hyväksyisi, kaikki mahdolliset kiusat tälle järjestäisi, poikkiteloin joka asiassa asettuisi. Niin myös toteutti aikailematta nämä päätöksensä.

Ei ollut Maritalla aavistuskaan Juulin ajatuksista, nätisti kohteli Juulia, nyt hetkellisesti äiditöntä pientä tyttöä. Kertoi tarinoita, lauloi, yrittipä apuaan, hypinnarun pyörittäjäksikin tarjoutua.  Ei kuunnellut tarinoita, satuja Juuli, tiuskaisi jotta "olen kuullut, vanha jo," lauluihin kuului kiukkuinen tokaisu "ihan huono, en tykkää". Hypinnarun pyöritysehdotus oli viimeinen pisara, sai Juulin täyteen kiukkuun, nyt peräti raivostui. Huusi, raivosi, ettei kuka tahansa siihen hommaan kelpaa. Ei ainakaan kotiapulaiset, sellaiset vieläpä, jolla jo lapskikin oli, vaikkei ollut naimisissakaan. Marita hiljeni, katseli vain kauniilla, nyt surullisilla silmillään Juulia. Ei sanonut sanan sanaa. Juuli atkoi, ikäänkuin ei edellisessä jo kylliksi olisi : "Mikä sinä kuvittelet olevasi. Olet meidän piika, meitä sinun passata kuuluu, teet kaikki mitä minä käsken."

Ei huomannut Juuli, oli isä hiljaa, Juulin raivotessa, ulkoeteiseen saapunut. Hiljaa kuunteli. Säikähti  Juuli perinpohji kun  vihainen isä karjaisi : "Vai silleen tämä meidän neiti asiat on päättänyt. Taitaa olla vähän huono päätös tämä. Piiaksi nimittely loppuu tähän paikkaan, lisäksi Juuli pyytää heti rumia sanojaan sekä käytöstään Maritalta anteeksi. Ja heti."  Ei auttanut, anteeksi oli pyydettävä. Kirvelevin, katkerin mielin tämän teki. Eikä ollut asia sillä selvä. Oli nyt  kokonaan muututtava, alettava Maritaa töissä auttelemaan. Oli tiskattava vuorollaan, oli auteltava navetassakin. Oli osat vaihtuneet, nyt käski  tai oikeammin pyysi Marita. Viikko vierähti, toinenkin, edelleen oli Juuli kiukkuinen, mustasukkainen.

Vaan sattui sitten tapaus, joka kaiken perusteellisesti muutti. Oli Marita jättänyt pikkuvauvansa sängyn päälle nukkumaan, ei aavistanut, että vauva jo osasi ympäri kääntyillä. Oli kyllä Juulia pyytänyt vauvaa toisella silmällään kumminkin vahtimaan. Tämän vahtimisen taisi Juuli ilkeyksissään unohtaa. Kun ei huvittanut, kun kiukutti. Vauva kääntyili, Juulin huomaamatta tai vahtimatta sängyllä. Putosi kierähtäessään sängyn ja seinän väliin. Oli siinä rako, sopivasti ihan onnettomuuden sattumiseen valmiina. Onneksi sänky oli matala, mekein lattialla olivat patjat. Lattialla oli  pehmeä matto.
Vauva itki, parkui tietysti rakosessa  pelästyneenä.

Tämä kuuli pirttiin Juuli, kiireesti kamariin syöksyi. Näki vauvan lattialla sängyn raossa, syliinsä pienen nosti. Heijasi ja lohdutti sylissään pientä itkijää hyssytteli.  Silloin murtui jotain Juulin sisällä. Yhdessä hetkessä Juuli ilkeytensä tajusi, sen miten paha ja inhottava oli Maritalle ollut. Navettatöistään palaava Marita kohtasi uuden Juulin, täysin muuttuneen.
Juuli kertoi hädissään  vauvan tipahtamisesta, ylös syliin ottamisesta, kaikki ilman entistä nurjaa kiukkuista äänensävyä. Ei sanonut viisas Marita, vaikka jotain aavistikin, nytkään yhtään mitään. Antoi asian olla. Huomattiin pian, kaikki tykkänään huomasivat, oli tämä Juulin mielialamuutos tullut jäädäkseen. Pois olivat kiukkupuuskat, ilkeilyt, kiusanteot.

Sopu taloon palasi, kaikki sujui nyt vallan toiseen malliin. Juuli häpesi, häpesi syvästi tekojaan, ilkeyksiään. Kukaan ei, ei  itsekään ymmärtänyt käytöstään, käytöksen äkkinäistä muutostakaan. Itsekseen Juuli myöhemmin ymmärsi vauvan unohtamisen sen aikaansaaneen. Täytyi vauvan ensin pudota, ennenkuin ilkeytensä tajusi. Hävetä osasi käytöstään.
Mutta...
parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
.
« Viimeksi muokattu: ti 04.09.2018, 17:20:33 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #502 : ti 04.09.2018, 08:31:07 »



Oli taas syksyn vuoro ilmestyä paikalla. Pihapiirin ja metsän kukat öinen halla lakaisi. Ei ollut enää hellepäiviä jolloin manattiin jotta voi kun on kuuma. Nyt sitten ei ole kuuma. Juuli töissä edelleen piirteli, Poika kasvoi silmissä. Rottavaari oli siirtynyt Taivaan marsuosaston syömämieheksi. On tosin rottavaarin inkarnaatio voinut siirtyä Perun Andeille. Koska vaarin ei tiedetty pahojaan eläissään tehneen, ei edes miettineen minkäänmoista elleskappia  niin jospa Luoja soi Andeilla vaeltelun ja vikisemisen.

Hieroja-Annin mökissä oli käynnissä suuremman luokan konferenssi. Oli  Anni  äkisti saanut silmänsä auki , suomut pudonneet. Huomasi että ei tämä Wiljami-ylkä tee yhtään mitään minkäänvaltakunnan rahantulon eteen. Seslongilla lojui ja kattoon tuijotteli. Korpi-Paariin rymysi jos Anni  rahan hankinnasta muistutteli.  Annin mielestä kun olisi Wiljami joutanut edes ihmisten perunan nostoon. Saisi talven perunat kun ei tahtoneet Annin oma potaatit piisata.  Wiljami sanojensa mukaan kovastikin ajatellut perunanostoon menoa mutta kun oli mullalle allerginen. Selkä kyllä olisi kestänyt. Anni peräti riemastui kun  selkä  kesti.
Multa vaan teki hallaa.
Keksi Anni työpaikan missä ei takuulla multa haittaisi.

Oli pitäjälle rakenteilla uusi valtatie. Miehet olivat suurin osa työttömyyskortistosta. Oli sitten mistä hyvänsä oli parakkimajoitus ja parakissa oli myös ruokala. Sinne kuulemma, oli Annille pikkulinnut visertäneet, tarvittiin työväkeä vaikkapa potaatin silmien poistoon. Tämän nyt Anni Wiljamille esitteli. Wiljamin silmät laajeni teetassin kokoisiksi kun kun äimistyneenä vastasi : "Enks mie sanont jot mie oon mullalle allerkine. Niishä o multaa niis potaattilois. Mite mie sinne mään. Joutuup lasarettii sielt.  Kuolo tulloo enneaikane miul."

Annilla oli vastaus valmiina koska hyvin tiesi mitä Wiljami tuumailee.
"Kuunteles ny kerrakii. Siellä ei oo ainuttakkaa multast pottaattii.  Ja kuorittu o. Kone ei vaa saa niit mustii silmii pois pottulois,  siihe sie oot ko valettu siihe hommaa. Jos sie et nytte mäne nii mie katso neuvotteluje tulokses nolla . Eli sie et halluu tehä muuta ko Korpi-Paaris vierailet. Miu puolest vieraile etellee mut et täst mökist käsi.  Mie oon kyllästynt ruokkimaa sinnuu. Se o lähtö sitte muual makkoilemmaa. En mie  kestä katella ennää."

Niin kävi oli Wiljamin otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä ruokalaan hommia kyselemään. Olivat keittiöihmiset muualta joten ei tunteneet Wiljamia. Wiljami palkattin keittiö-apulaiseksi. Vaan puodissa kehua reposteli  Wiljami kun hyvin tiesi ettei kukaan tulisi ruokalaan urkkimaan " Mie  het sain sielt tietyömaalt iha keittiöpäälikön vira. Mitäs ko mie Kiinas keisaril ain suunnitteli päivä  menniin, ruokalista. Sammako jalkoi ja sellasii."
Mikäli oli Anni matkassa ei kuulunut mitään päällikön virasta.
Sammakon jalkoja,,
.
« Viimeksi muokattu: la 22.09.2018, 21:25:50 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #503 : ke 05.09.2018, 10:20:48 »


Se on nyt nosteessa marjastuspuuha. Ynnä sienipuuha.
On sitä marjassa oltu, on ihan riittämiin.
Tuntuu että tämä marjavimma ilmaantui heti kun ihmistaimi jotenkin tolpillaan pysyi.
Joka syksyinen kammotus Juulille oli tämä marjastus. Samoin oli pikkuveikan laita. Kertoi Veikka estääkseen joutumisen marjametsään, syynkin : "Oravat heittelee kävyillä, - kipiästi käypi. " Oli Juuli tietty kateellinen tästä oravien käpypommitukseksesta, ei kuitenkaan äitiin mitenkään tehonnut. Muita ei oravat, jostain syystä, kävyillä heitelleet.  Juulin syy oli nokkosten pistely, ei tepsinyt sekään, eivät kasva  nokkoset metsissä,  kuulemma. Ei sekään kelvannut syyksi että Nalle söi kaikki , melkein, marjat ennenkuin itse ehti pomimaan. Sekin oli Veikan turha yritys mahdolliseen poissa-oloon. Juulin eteen ei  Nalle tullut aterioimaan.

Metsässä olivat marjat , kaikki järjestään, mahdollisimman vaikeissa paikoissa. Suon reunassa vaikkapa, missä saattoi suohetteeseen muljahtaa, hiukset vain sammalikkoon harittamaan jäivät.
Hyttyset söi, paarmat pureskelivat isoja lihakimpaleita pienestä marjastajasta. 
Ja isosta. Pahimpia oli maa-ampiaiset, jotka ampaisivat raketteina onkaloistaan viattoman uhrin kimppuun. Silloin tuli äkkilähtö, turpeeseen läheisesti tutustuttiin, marjat pitkin kanervikkoa. Ja millä niitä sieltä keräsit, puolilleen vaan enää sai kopan. Surku tuli, poru melkein, uudelleen taas puuttuva määrä kerättävä.

Tahi tuli vettä niskaan muutamia saavillisia, lisätehosteena ukkonen. Siinä seisoit kuin uitettu koira. Karhu saattoi äkisti päättää käydä  morjenstamassa, kuusen suojassa kiilusilmäinen Iso Paha Susi luihuili, pientä Punahilkkaa väijyi. Karahkoihin kompasteli. Kori ei ottanut täyttyäkseen , ei sitten millään. Kuumakin oli metsässä. Oksat tuppasivat silmiin. Kaikenmoista kiusaa , uhkaa metsässä oli vartavasten marjastajan varalle järjestetty.

Toista se on sienestys. Kokonaan toista.
Juulin valtaa nykyisin, joka ainut syksy, sienihysteria. Silloin ei tunnu suot, kalliot, hyttyset, eivätkä edes maa-ampiaiset. Ei kiusaa kuumuus, ei uhkaa karhut eikä sudet. Ukkosmyrskykään ei hysteriaan lieventävästi vaikuta. Jos tekee lähempää tuttavuutta turpeen kanssa, on sienet äkkiä takaisin koriin kerätty. Ei ole sienestäjällä kauniissa syysmetsässä huolen häivää, ei tunne susi-karhuvaaraakaan. Tosiasiassa, varsin kiitollinen  on nyt aikuisena marjametsässä rämpimisestäkin äidille vaikka se olikin silloin mukulana pakkopullaa.

Oli iso ruuanjatke, on  nytkin, nämä marjat sekä muut luonnon antimet. Mutta silloin ei asiat olleetkaan arvojärjestyksessä, leikki ja laulu elämässä päällimmäisinä. Niistä ei mitenkään paitsi jäänyt, vaikka muutaman päivän syksyisin marjastukseen uhrasikin. Oli leikkeihin aikaa koko pitkä, synkkä talvi. Oli nyt aikaa näitä hilloja, jotka sen, hirveältä vallan  tuntuneen marjastuksen tuloksena syntyivät kellariin, nautiskella suu makeana. Nyt paistettiin lettuja, hilloa päälle reilusti.
Näin makoisalla tavalla palkittiin  marjastaja.
Maittoi  letut hillolla, - maittoi  hyvin.
Niin pienille kuin isommillekin marjastajille.
.
« Viimeksi muokattu: pe 07.09.2018, 20:23:04 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #504 : to 06.09.2018, 12:07:41 »



SAHDIN VOIMAA

Oli  sahti ja on edelleen vanha hämäläinen juhlajuoma, vanha tapa sahdinteko.
Niin tehtiin Juulikin kotona sahti aina juhlapyhiksi. Olisi   miesväki nostanut melkoisen äläkän ellei sahtia olisi juhlapyhinä ollut. Ties vaikka työnsä kokonaan lopettaneet olisi. Tätä sitten isä naapurissa jossa sahtia oli, isäntien kanssa juhlapyhät  nauttinut.  Eikä se ollut ollenkaan sopivaa, pahasti sääntöä rikottiin jos ei kotonaan sahtia saanut. Siis juopottelivat koko pyhät nämä isännät, isä mukaan lukien. Yhtään juhlapyhää ei Juuli muista ilman sahtia vietetyn. Miehet raskaiden maatöiden vastapainoksi juhlivat pitkinä pyhinä. Siinä ei olllut mieltä väärää, eivät ukot kenellekään harmia sahditellessaan aiheuttaneet, eivät edes liiemmin tapelleet. Mitä nyt painia leikillään, koetettiin kumpi on kumpi.

Hyvissä ajoin ennen pyhiä  pantiin sahti käymään. Tämä olikin aikaa ja huolellisuutta vaativa puuha, sitä ei osanneet likikään kaikki talojen emännätkään. Eivät varsinkaan vallasväen frouvat. Tilasivat sahtinsa valmiiksi pantuna. Siten se kyllä kelpasi herrojenkin nauttia.
Taito, sahdinteko, periytyi äidiltä tyttärelle, vaan kyllä sen useimmat talojen miesväestäkin hallitsivat. Enimmäkseen valmistus jäi kuitenkin naisväen tehtäväksi. Oli aikaa, vaivaa vaativa puuha tämä sahdinteko. Hyvinkin koko päivä, aamusta iltamyöhälle siinä vierähti. Eikä sahtia tehty pikkumääriä, yhdestä sahdintekokerrasta tuli valmista juotavaa noin nelisenkymmentä litraa. Kelpasi sitä sitten juhlapyhät ryypiskellä, ei helposti kesken loppunut. Jos loppui, poikettiin naapuriin kyläilemään, aina jossakin vielä oli.

Valmistus alkoi aikaisin aamulla, saunan padan alle tuli, vettä pataan. Kaikki astiat, tynnyri, kuurna, ämpärit, kauhat, mela, kaikki sahtikuurnassa käytettävät puupulikat "varitettiin" kiehuvalla katajanoksavedellä, muutoin saaattoi käydä ohraisesti, sahti happani. Meni harakoille koko sahdinteko sekä aineet, maltaat.
Kun astiat olivat taatusti puhtaat, varitettu, kaadettiin mallassäkin sisältö veteen saunapataan. Sitä sitten hitaasti, harkiten imellytettiin hiljaisella tulella padan alla. Puisella pitkävartisella melalla välillä hitaasti pohjia myöden padassa "mäskiä" sekoiteltiin. Kun kunnolla oli hautunut, useitakin tunteja, ryhdyttiin sitä kauhomaan pieni määrä, kuupallinen kerrallaan saunan penkillä olevalle, puolikuunmuotoiselle, pitkillä rukiinoljilla puupulikoiden päälle pohjalle huolella aseteltuina, pitkään, puiseen sahtikuurnaan. Pieni määrä kerrallaan. Oli asetettu kuurna hieman toinen pää ylemmäs, joten vierre, eli vielä käymätön sahti, lirutteli puusaaviin kuurnan toisessa päässä pohjasta olevasta reiästä.

Tämä oli aikaavievää, hidasta puuhaa, piti varoa itsensä polttamista kiehuvalla "mäskillä", varoa ettei kuurna tukkeudu. Kun koko padallinen mäskiä oli kuurnan läpi lirutettu hiljakseen, annettiin sahdin jäähtyä. Nyt erotettiin sahdista ns. naisten sahti, sahti jota ei käytetty, makea sahti. Käymään tarkoitettu osa tynnyriin, pieni ripaus hiivaa, tynnyrin kansi tiiviisti paikoilleen, tiivistettiin vielä ilmatiiviiksi hapanleipätaikinalla, joka kannen saumoihin kuivuttuaan oli todella tiivis. Jotkut laittoivat myös letkun ennen tiivistystä tynnyristä vesilasiin, ilmakuplat sitten kertoivat tekijälle sahdin käyvän, sitä kuuluisaa sahdinvoimaa hakevan.
Vierre sai käydä ainakin pari viikkoa.

Oli valmiissa, käyneessä sahdissa voimaa, ytyä. Helposti meni äkkinäiseltä  ennenkuin huomasikaan jalat alta. Oli sahti niin hyvänmakuista, outo sitä tuli ahneuksissaan maistelluksi liikaa, edellämainituin seurauksin. Yleensä ukot istuksivat kesäisin pihanurmikolla, ei pudonnut korkealta, jos sattuikin sahti huimaamaan päänupissa. Sillä päähän sahti meni. Talvella sitten sahditeltiin pirtissä. Sahti oli tosiaankin vahvaa juotavaa, oli alkoprosentteja. Pian syntyi laulukuoro, hoilattiin sekä nuotilleen että nuotin vierestä. Kuinka kukin osasi. Sanat tuppasivat unohtumaan, ei se niin nopo nuukaa ollut. Kävi se laulanta muutenkin, laulaa jurrattiin vain yksillä ja samoilla sanoilla kaikki säkeistöt läpi.

Mukulakunta seurasi, usein naureskellen, ukkojen jutuille silmä kovana vieressä. Vaimoväkikään ei tätä sahdin nauttimista vinosti katsellut, tiedossahan tämä oli laulunloilotuksineen, sylipaineineen, kaikkine asiaankuuluvine tapoineen. Sekä usein kuulumattomineenkin. Usein kesäaikaan löytyi näitä liikaa sahtia nauttineita urhoja kuka mihinkin hyttysten syötäväksi, kesken juhlinnan väsähtäneinä.

Oli sahdissa tuhti voima. Ja niin kuului olla. Naisten makeaan sahtiin eivät miehet kajonneet, janojuomaksi korkeintaan heinätöissä pellonlaidalla. Juhlat paranivat iltamyöhään , aamuun mennesssä kuorsaili sahdinjuojia mitä kummallisimmissa paikoissa, puimalan, ladon heinäkasassa, saunan lauteilla,  marjapensaitten alla,  pihapusikoissakin yönsä jokunen sahdin nauttija vietti. Aamulla, kuka mistäkin heräiltiin, krapula oli kaamea. Vaan ei ollut hätää, juomaton sahti tynnyrissään kummasti paransi. Pari haarikallista, oli olo toinen.

Loppui pyhät, loppui sahti. Krapulaa potevia äijiä käpsehti nyt pirtissä, pihamaalla. Olisikohan sahtia vielä siellä tai siellä. Useimmin tyydyttiin oman sahdin loppumiseen, alkoivat välttämättömät arkityötkin tekijäänsä kutsumaan. Pari päivää meni oloa parannellessa isältäkin. Sitten sopikin jo alkaa seuraavia juhlapyhiä odottelemaan. Siinä välissä kertailtiin, naureskeltiin jutuille mitä kukin oli sanonut tai tehnyt. Sahdin voima toisin sanoen teetättänyt itsekullakin. Päättyi juhlinta, alkoi arki. Vaan oli taas kunnolla ilo otettu irti elämästä.
Se oli paikallaan ollut,
poikaa se
Hämäläinen Sahti.
.
« Viimeksi muokattu: to 06.09.2018, 18:09:22 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #505 : pe 07.09.2018, 10:27:40 »



ENOVEIKKA KATOAA

Kesä oli taas, kesä.
Mummolaan oli käynyt Juulin sekä joukkionsa tie loman viettoon.
Olihan tämä se paras paikka maailmassa. Mielipide, johon joukkiokin täysin yhtyi.
Tosin rottavaari Miu Mingin asuinolot eivät muuttuneet yhtään miksikään, häkissään tämä alkuperäinen inkojen valtakunnan kuninkaallinen jälkeläinen sai asustaa, oltiin sitten mummolasssa tai lähiölokerossa. Syy oli perin yksinkertainen. Vaikka oli ulkomuodoltaan pyöreä lylleröinen tämä rottavaari Miuming, oli salamannopea käänteissään mikäli vapaaksi pääsi. Naapurikunnan puolelle huideltaisiin vilauksessa.
Haukku sensijaan sai mennä pompotella mielensä mukaan, lukuunottamatta äidin kukkapenkkien kaivelua, valitettavaa intoaan. Monet, monet hätistelyt varsiluudan voimin koki Haukkupolo. Turhaan äiti luutaa heilutteli, heti Haukku unohti. Unohti yhtä perusteellisesti kuin Juulin läsnäolon.

Poika harrasti edelleen ratsastusta pappahuimanilla. Saunantauspajupuskan talven jäljiltä katsastanut ensitöikseen, kuuleman mukaaan pientä tihentymistä oli pusikossa havaittavissa. Papan ihmettelyyn, miten siellä enää taistella kannippaaleja vastaan voisi, oli vastaus yksiselitteinen, likistetään vähän. Ei saatu selville, mitä nyt likistettäisiin. Pappahuimanni-ratsusta ei ainakaan minkään likistäjäksi ollut. Iloisena touhuili tämä  poppoo kesälaitumella.
Kesä, kesä.

Pikkuveikkakin jo isoksi kasvanut, Veikan kyydissä oli metropotanista mummolaan ajeltukin. Nyt ilman minkäänvaltakunnan lintuja ja jätkiä. Oli Poika jo sanat unohtanut. Juuli ei, epäili niiden sekä lukemattomien muiden epäkelpojen lausumien vielä ajanmittaan sanavarastoon Pojalle palailevan. Oli uudelleen nimitetty Pikkuveikka, oli nyt eno, Enoveikka. Kesä kukoisti, kaikki hyvin oli.
Paitsi että lähti Veikka kaupunkiin autoilemaan...

Oli mummolan naapuriin noussut kesämökki, tuttu isokaupungin mies, Urho frouvineen, oli pienen mökin kesäasunnokseen rakennellut. Melkein joen rannalle, pitkä ei matka kastautumaan ollut kesäkuumalla. Joessa oli silläkohdin juuri sopivasti syvännekin, missä ei pää enää veden pinnalle ylettynyt aikuiseltakaan. Kylmää se joen vesi aina oli, jäistä, virtasi jostain takamaan suurilta järviltä, korvesta. Mutta hyvin virkistykseksi se jäinen vesi kävi.
Oli sama joki, mitä pitkin seilasivat uimarenkaalla merirosvoina Pikkuveikka sekä hiljiainen  Taneli. Pikku-Pentti koskenlaskua harjoitteli.

Otti tämä Urho silloin tällöin napanderin. Oikein mielellään. Oli siihen nyt oivallinen tilaisuus, loma, pitkä vielä. Vaan puuttui juotava. Ei ollut paikkakunnalla Alkopuotia, piti matkustaa juotavia hakemaan pikkukaupunkiin. Linjurissa matka kesti tuntitolkulla, joka maitolaiturin kiersi linjuri. Päätti Urho Enoveikan kyytimään pyytää. Ja sehän hyvin luonnisti, Veikka oli innokas automies, lisäksi oli Veikalla omaakin asiaa nyt kaupunkiin. Lähti toverukset kaupunkiin ajelemaan.
Kaunis oli kesäpäivä, aurinko paisteli täysillä, ei sateesta tietoakaan. Luonto viheriöi, valtatietä koristelivat, tienvarsia, lukemattomat komeat, kukkivat lupiinit.
Kaupungissa Alkopuodin lähelle parkkeerattiin, lähti Urho sekä nyt Veikkakin Puotiin janojuomaa hakemaan. Vekka ei liiemmin alkoa vljellyt, mutta silloin tällöin kupin teki Veikkakin. Virkitysjuomat saatiin, läheiseen baariin kahville pistäydyttiin. Veikka asiaansa toimittamaan varaosaliikkeeseen, sijaitsi ihan tässä lähistöllä . Auto entiseen parkkiin, ei viitsi Veikka kaupungissa ajella pieniä matkoja. Jäi Urho baariin odottelemaan, mitäpä mukana tekisi.
Veikka lähti. Urho jää baariin kahville, odottamaan.

Menee tunti, menee toinen.
Urho kahviaan nautiskelee, ties monesko kupillinen jo. Kuluu kolmas tunti, ei näy, ei kuuulu Enoveikkaa. Liikkeetkin jo ajat sitten ovensa sulkeneet. Urho autolle suuntaamaan, jospa meni tapaamispaikat sekaisin. Ei, auto on paikoillaan, Veikka ei. Nyt tulee jo Urholle hätä, ei voi kaupunkiin yöksi jäädä, alkaa jo ilta pimenemään eikä Veikkaa kuulu. Pakosti on mentävä mökille viimeisellä linjurivuorolla, ei tänne katuja mittaamaan, odottelemaan voi jäädä. Niin Urho viimeisellä linjurilla mökilleen saapuu, ei ole Veikkaa tavannut. On maa Veikan niellyt.
Mummolaan tätä uutista Veikan katomisesta kertomaan lähti Urho. Mummolassa hätä käteen, soittelemaan läpi kaikki, poliisi ja sairaalat. Ei löydy. On maa niellyt. Yö kuluu valvoessa, ei nukuta ketään, uni tipoteissään, Veikkaa hätäillään.

Koittaa aamu. Yhtäkkiä kuuluu auton ääni tupaan, Enoveikkahan se sieltä pihamaalle autoineen porhaltaa. Sisällä alkaa melkoinen kysely. Tämmöistä sellä kaupungissa  oli tapahtunut:
Veikka oli rauhassa varaosaliikkeestä, jo asiansa hoideltuaan, baaria kohti suunnistanut.
Vaan oli eräässä kadunkulmassa pari virvokkeita liikaa kaiketi nauttinutta miekkosta saanut kunnon nyrkkirysyn, tappelun aikaiseksi. Veikka siitä ohitse käveli, osui juuri silloin sopivasti toisen nyrkki toisen nenään. Vertahan sieltä ilmoille suihkusi, runsaasti vielä. On  Veikalla  heikkous olemassa, ei siedä Veikka nähdä verta. Pyörtyy välittömästi, ottaa heti lukua, niJa niin se kävi, auttamattomasti nytkin. Veikka pyörtyi. Kaverit säikähtivät tätä Veikan pyörtymistä, jäi tappelu kesken. Alkoivat pyörtynyttä hoivamaan, eipä vironnut. Hankittiin paikalle ambulanssi joka sairaalaan Veikan kuljetti. Sieltä ei Veikkaa heti pois laitettu, aamuun tarkkailussa pitivät.
Näin oli asian laita.

Ei ollut Enoveikka rosmojen kynsiin joutunut, ei merille pestautunut. Hyvin nyt oli taas asiat. Vaan Urhonyt vakaan lupauksen teki. Kun tulee, ja varmasti Urhon tuntien, Alkopuotiin asiaa seuraavan kerran, kävelee Urho Enoveikan kantapaillä tiukasti koko ajan, seuraa kuin hai laivaa. Ei hetkeksikään silmistään hellitä.
Ties missä taas tapeltaisiin, veri lentäisi.
Varmuus parasta.
.
« Viimeksi muokattu: su 09.09.2018, 23:45:17 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #506 : la 08.09.2018, 16:28:57 »



Jatkui pikkuisen Juulin isona tyttönä olo, koululaisena. Tai pienenä, riippui asian laadusta.
Oppi vähitellen Pikkuveikkaakin ymmärtämään, pienihän se, tosiaankin oli vielä. Pahimmat karikot tuli näin välteltyä.Tosin irvisteli Veikka vieläkin, nyt Juuli ei siitä enää pahemmin piitannut, olankohautuksella kuittasi. Ei enää Veikan tukkaan tarrannut, irvisteli vain kahta rumemmin takaisin. Tietenkin seurasi, äiti huomasi vain Juulin irvistelyt, ei Veikan. Juuli torut sai, ankarat nuhteet. Tyttölapsi , vielä irvistelee, iso tyttö. Juuli oli  nyt iso tyttö, omasta mielestään perin pieni oli vielä, mutta aikuisten aatoksista ja mittapuista ei kukaan selvää ottanut.
Nukkumaan komennettiin pienenä tyttönä, muutoin askareissa, läksyissä muuttui kummallisesti iso. Tämä oli Juulin mielestä kummallinen asia, ei mitään tälle kuitenkaan mahtanut.

Tässä on, kaninpojan  isä-Jussin tarina.
Nyt oli Juulilla kesäloma, oli kaunis, kukkiva aurinkosuvi. Kaikkialla viheriöi, kukat kukkivat kilpaa, aurinko helotti taivaan täydeltä. Uimaankin jokeen nyt ilman vahtijaa sai mennä.
Kaninpoikasia oli elätiksi hankittu, sekä iloksi pihamaalle että myös eineeeksi. Viimeksi mainittua ei Juuli millään muotoa hyväksynyt. Ei sietänyt pieni mieli edes ajatella, pienet pupujussikat  paistiksi uuniin laitettaisiin.

Kaneille, tyttöpuolisille rakennettiin tarha, jossa ne visusti pihamaalla pompottelevasta kanipojasta, joka sekin pieni vielä, erossa pidettiin. Ei halunnut äiti kanipoikasia lisää, talvikin tulisi, eivät navetassa kuulemma viihtyisi. Pieni, orpo ja yksinäinen poikakani, senhän omi  Juuli välittömästi holhotiksi.  Nyhti parhaat apilat pellolta, vieräili salaa äidin salaattipenkissä. Syötti kanipojalleen leivänkannat, joskus salaa keksejäkin, joita tosin itsensäkin teki mieli. Mutta oli kanipoika, orpo, nyt tärkeämpi.
Poikakanille pidettiin ristiäiset niinkuin Sylvi-kukollekin. Hienosteleva Juuli nimen valitsi, Johannes ehdottomasti. Yhtä ehdottomasti väännettiin nimi isä- Jussiksi.  Sitä ei tykännyt mukuloitten eno joka oli  nimeltään myös Jussi. Mukulat pihassa huutelivat: " Isä -Jussi, pois sieltä kasvimaalta kaivelemasta niinkuin olis jo."

Jussi kasvoi, varttui Juulin sitä erikoisruokavaliollaan ravitessa melkomoiseksi kanigoljatiksi.
Lisäksi kehittyi Jussista Juulin paapoessa omapäinen, itsekäs, joskus ilkeä kani. Olipa Jussi pihan diktaattori, jota Mirkku-Kolli ei mennyt lähellekään.  Oli yrittänyt, Jussi suuttui, käpälien kuuluva tömistely pihanurmikkoon, kova-ääninen, uhkaava puputus. Siististi ja hiljaa vetäytyi Mirkku-Kolli takavasemmalle.  Antoi isä-Jussin aivan rauhassa nurmikolla pompotella.
Syivi-Kukon isä-Jussi sensijaan välittömästi valtakuntaansa hyväksyi. Olisiko syynä ollut molempien himo, kananmunat, kanat kun tuppasivat puimalan, navetan alle etenkin pesiään väkertämään. Sylvi-Kukko oli mestariskukko näitä salapesiä löytämään. Sulassa sovussa nämä kaksi sitten kanapesällä ateroivat, mikä sai äidin kiukusta kiehumaan. Uhkaili välittömällä hengenlähdöllä molempia.

Ei uhkailu minkäänvaltakunnan tulosta tuottanut, sama peli jatkui koko kesän. Sattui sitten pieni  serkkutyttö isokaupungista kyläilemään. Jättivät vanhemmat Sirun maalle kesää viettämään Juulin seuraksi. Ja osasihan Siru hypinnarua pyörittää, mihin tärkeään toimeen Veikasta ei ollenkaan vielä ollut. Siru oitis ihastui välittömästi kaninpoikasiin, nyt tosin isoihin . Ei kuulemma isous haitannut Sirua ollenkaan.
Kauppaan sitten äiti taas elintärkeää kahviaan ostamaan lähti, muutakin tuotavaa oli. Tietenkin ne Juulin ja nyt Sirunkin karkit, nehän nyt kaikkkein tärkeimpiä olivat. Juuli  noteerattiin nyt Isotytöksi, jäi pientä Sirua kotiin vahtimaan. Juuli omia käpylehmiään ruokki, askarteli.  Siru näkyi kanikopin luona erinomaisesti yksinkin viihtyvän. Meni viikko, toinen ja kolmaskin.

Yhtenä  aamuna tulla touhotti äiti ihmeissään kanikopilta,  isälle mekastamaan:
"Mitäs tämä nyt on oikein. Siellä on kanilla poikaset kopissa. Eihän se ole mahdollista, koppiverkon silmästäkö isä-Jussi on nämä aikaan saanut. Ei ole nyt asiat kohdallaan."
Pienen Sirun naama alkoi uhkaavasti vääntymään, parku meinasi väkisinkin tytöltä päästä. Äiti taivastelemaan : "Mikä sinulle, Siru, nyt tuli, eihän se sinun syysi ole, kaninpojat ilmeisesti sitten siitä Pyhästä Hengestä..."  Silloin parkaisi Siru ihan hengen hädässä : "Minä ku..., minä ku... nostin isä -Jussin vähäksi aikaa sinne koppiin kyläilemään, kun se oli niin yksinäinen pihamaalla. "
Siinäpä se sitten oli se selitys. Ei ollut Pyhä Henki asialla. Ei, selitys mitä luonnollisin. Sirua ei tästä moitiskeltu, naureskeltiin : "Vai kylään isä-Jussi. Nyt on kyläilyn tulokset sitten nähtävillä." Siru tuskin asian laitaa   käsitti. Isä-Jussia ei ruokkomaksuilla uhkailtu, rauhassa sai Sylvi-Kukon seurassa pihamaalla edelleen pompotella. Sirua sensijaan vahdittiin entistä tarkemmin, varsinkin tytön kanikopin liepeillä oleskellessa. Jottei toistu Isä Jussin kyläreissu.
Olkoon miten yksinäinen tahansa.

Isä-Jussi saattoi Juulin koulumatkalle, kosken yli ei loikkinut. Jäi toiselle puolen odottelemaan. Sieltä äiti sen eräänkin kerran haki,  ei luottanut kanipojan suunnistustaitoihin. Siellä joen rantapusikossa viimeiset loikkaansa otti. Ei joutunut paistiksi. Hautajaiset pidettiin, Juuli järjesti veisuun. Pikkuveikka ei suostunut, ei  virsiä  osannutkaan, vaati välttämättä  Suutarintyttäret.
Menihän se niinkin.
.
« Viimeksi muokattu: ti 11.09.2018, 11:53:36 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #507 : su 09.09.2018, 12:15:52 »



Olen Saara, Satutäti.
Maailmani on satujen, tarinoiden maailma.
Myös valheiden.
Ei satujen valheiden, vaan oikeiden , tosien valheiden. Aina olen valehdellut. Ihan pikkukakarasta lähtien. Kun kynnelle kykenin, varastin äidin seurassa kaupan hyllyltä karkkipussin.
Sen jonka minä tienvarresta löysin. Näitä löytöjä, milloin minkäkinlaisia, oli ja on jatkuvasti. Eikä kukaan, ihmeekseni ihmetellyt, ei aavistanut mitään. Rippikoulussa varastin papilta Raamatun. Se oli jo melko synnillinen teko, huvikseni vain sen tein. Ja oli papilla Raamattuja. Kavereilta katosi lompakosta rahaa, tytöiltä eritoten meikkipusseista meikkejä.

Yhteistä näille oli, kaikki luulivat ne hukanneensa. Ja minä tirskuin kämmenniini. Vanhemmilta en koskaan pyytänyt rahaa enkä vaatteita. Molemmat varastin. Jatkuu varkaudet vieläkin.
Olen erikoistunut myymälä-alalle, monesti huomaan varastaneeni sellaista joilla en tee yhtään mitään. Mutta palauttamaankaan en lähde. Lopettamista en  edes  harkitse. On kuulemma tällä jokin nimikin, lisäksi on tämä myöskin kuuleman mukaan sairaus, on joku klemania.
Te minua säälitte, ei ole aihetta. Minulla on yleisö, hyvin kiinnostunut, kiitollinen. Lapset. Jaksavat tuntikausia kuunnella tarinoitani, satujani. Heille ne ovat tosia. Silmät suurina kuunnellaan, uskotaan joka sana. Heille minä en ole valehtelija, olen satujen kertoja, Saara Satutäti.

Olen suunnitellut tekeväni opintomatkan Marrakeshiin Sadunkertojien torille. Ihan vain lapsia ajatellen. Eivät jaksa Jaakko Herneenvarresta, Punahilkasta ja Lumikista, pahoista noita-akoista, aina kuunnella uusintoina.

Tämä on minun tarinani.


Saara Satutäti
.
« Viimeksi muokattu: ma 10.09.2018, 12:20:23 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #508 : ma 10.09.2018, 12:15:24 »



Oli Juuli muuttanut pikkukaupunkiin.
Ikuisena voikukankitkijänä ei erityisemmin täällä, pikkukaupungissa, viihtynyt mutta oli rahantienuun vuoksi jotenkin olonsa siedettäväksi tehtävä. Työ oli  pääasiallinen ajanvientipaikka. Kaikki lomat ja viikonloput kuluivat maalla, syntymäkodissa. Kaupunkiasunto oli vain välttämätön paha, luukku. Kodikseen  ei sitä mitenkään tuntenut.
Niin oli asianlaita, tälle nyt ei kuitenkaan mitään voinut.

Palaili Juuli  iltamyöhällä alkusyksystä  ansiopaikalta , oli taas kertynyt  ylityötä. Ei  ollut oikeastaan mitään näitä ylitöitä vastaan. Hankkihan niistä tarpeeseen olevia penninkejä, eikä senhetkisessä elämäntilanteessa ollut vielä Poikaa, Haukkua eikä rottavaari Miu-Mingiä. Joten hyvin sopi ylityöt, eipä tarvinnut  luukussaan yksinäisenä pitkää iltaa tylsistyneenä istuskella. Iankaikkista telkkaria tuijotella.
Oli pimeä syysilta. Tuuli repi, lennätti syysinnollaan lehtiä, riepotteli, satoi, oikein syyssää. Päätti  oikaista suurehkon puiston läpi, hiukan lyhentäisi kastelevaa matkaa.

Hiekka rahisi jalkojen alla kun puistokäytävää pitkin asteli. Satoi edelleen, pimeni  jo, puut niiailivat tuulen niitä taivutellessa. Runsaspuustoinen oli tämä puisto, joten näitä niiailijoita riitti.
Juulin huomion kiinnitti kauenpana hämärästi erottuva, puun runkoa , oksistoa vasten riippuva, tuulessa heilahteleva möhkäle, muodoton hahmo. Ainakin näin pimeässä tiiraillessa ei selvää,  tunnistettavaa puussa heilahtelevalle möhkäleelle erottanut. Osasyynä edestakaisin heiluvat oksat. Myös sadetta urakalla niskaan kaatavat, yhä lisääntyvät pilvet puistossa vielä pimensivät näkyvyyttä. Siirtyi Juuli uteliaisuuttaan, sisäistä käskyä noudattaen, pahimpia lätäköitä väistellen kohti tätä outoa kummajaista. Lähelle pääsi, siinä samassa leimahtavassa sekunnissa jäykistyi suolapatsaaksi.
Ei heti ehtinyt edes pelästyä.  Kammotti, kammotti hirvittävästi.  Tärisi,  tärinä yltyi, jalat tuntuivat kadonneen,
puussa roikkui
ihminen,
hirttäytynyt ihminen. Kauhukseen huomasi jonkin matkan päässä vielä toisenkin onnettoman, samaan ratkaisuun päätyneen, matkansa lopettaneen. Syksyisessä sateessa, tuulessa, puun oksalla keinahtelivat nämä maisen vaelluksensa äkisti, hirveällä tavalla päättäneet. Juulin pikaisella silmäyksellä erottamasta vaatetuksesta päätellen, laitapuolen kulkijat.

Mitä oikein oli tämä, puistostako oli ollut keskiaikainen teloituspaikka. Nyt kalmot esiin pyrkivät.  Pakokauhu, paniikki iski hirveällä voimalla. Poliisi, poliisi, takoi aivoissa, poliisiasemalle ja pian . Jalat löytyivät  äkkiä alle, pinkaisu poispäin. Irti kummajaisista tapahtui mustalla, synkeällä taivaalla nyt välähtelevien, kammottavan maiseman hetkeksi kirkastavien salamien kanssa kilpaa.
Juoksi Juuli pakokauhun yhä lisääntyessä,  henki kurkussa pihisten kuin  olisi mestaaja kintereillä, kantapäillä juuri saavuttamaisillaan, säntäsi  kohti onneksi lähellä sijaitsevaa poliisiasemaa.
Likimärkänä, vauhkona pelosta, naama valkoisena, täristen ryntäsi asemalle sisään, suoraan päivystävän poliisin pöydän eteen, huohotukselta sai henkäistyä : "Hirtettyjä, puistossa on hirtettyjä ihmisiä, kaksi. En minä harhoja nähnyt, siellä roikkuvat, puistossa."

Päivystäjä katseli Juulia, tärisevää, uitettua koiraa muistuttavaa naisihmistä . Hetken kuluttua tokaisi : " Neiti hyvä, oikein Te kyllä näitte. Nyt sattuu asia olemaan sillälailla, puistoon ovat Taidekoulun oppilaat rakentaneet "Tuho" -nimisen näyttelyn johon tuo näkemänne liittyy. Jos olisitte katsellut enemmän ympärillenne, olisitte havainneet siitä kertovan julisteen puun alla. Lisäksi puussa roikkui kirkkaita erivärisiä nauhoja, kangassuikaleita. Niitä tuskin kukaan henkensä riistoa suunnitteleva edeltäkäsin hirttopaikkaansa ripustelee."
Siinä se sitten.

Selitys oli siinä. Ilmoitti konstaapelille ettei siellä pimeässä puistossa mitään nauhoja voinut havaita, saati pimeässä kylttejä lukea.  Joku vielä saa sydänhalvauksen nuo roikkujat nähdessään. Löytyy puun alta vielä todellisiakin ruumiita. Olivat niin täydelleen ihmisen muotoisia ja näköisiä. Ilmoitti  Juuli vielä, jotta hänen  ymmärtääkseen nämä tulevat äkkijyrkät, oivatoikat voisivat hiukan katsoa, mihin nämä näyttelynsä, "Tuhonsa", taiteena pitämänsä ihmiskammotukset, hirttoesityksensä ripustavat, mieluiten Kainuun korpeen kuin tänne ihmisten ilmoille säikyttelemään iltamyöhällä, päivälläkin, viattomia ihmispoloja.

Konstaapeli totesi kuivasti näyttelystä tulleen jokseenkin runsaasti valituksia, joten se poistetaan pikimmiten, jo huomispäivänä. Mitä siihen lisäämään, kiitti Juuli ja poistui.
On  ehkä täysin ymmärrettävää, ettei  tuota nykytaidetta käsitä, ymmärrä alkuunkaan. Juulista eivät mesenaattiaan nämä tulevat picassot saa, ei kirveelläkään, se päätös tässä synkeässä tapahtumassa vain vahvistui.
Se päätös pitää.
.
.
« Viimeksi muokattu: ke 12.09.2018, 00:16:39 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #509 : ti 11.09.2018, 11:49:49 »


PUOLUKKAHOUKUTUS

Syksy oli eittämättä tullut. Luonto hehkui upeassa väriloistossaan
Puut, lehdet, keltaisia, punaisia, täynnään kauniita syksyn värejä.
Juulin koulumatka kulki läpi Taivaallisen Taiteilijan luoman syyskuulaan maiseman.Tätä tuskin niin tarkkaan merkille pani, oli paljon tärkeämpää tämä kouluun meneminen, lukemaan oppiminen. Seurana matkalla yhtämatkaa taivalsi  lähitalon serkku, Marja.
Koitti taas aamu, koulumatkalle lähtö taasen edessä. Aamupuuro syöty , ilman rutinoita.
Ei katsonut Juuli aamupuurosta kiukuttelun enää koululaisen arvolle sopivan. Vihreä, pieni koulureppu koululaisen selkään ja taipaleelle. Mielellään Juuli koulua kävi, ainoastaan laskento ei niin mukavaa ollut.
Marja jo pihamaallaan, portinpielessä odotteli. 

Tasajalkaa melkeinpä  koulumatkaansa taivalsivat. Huomioivat  nyt syksyn lehdet, värikkäät, niitä pysähtyivät tuon tuostakin poimimaan ja ihailemaan Koulutaival kulki metsätietä, sielläpä se tyttöjen suuri houkutus , kiusaus piileskeli. Puolukkaiset mättäät, punaiset, juuri kypsyneet. Tämä oli pienille koululaisille ja ylitsepääsemätön, vastustamaton kiusaus. Houkutus, josta ei voinut kieltäytyä, vaikka kello miten eteenpäin kiiruhti.  Ei näitä puolukkapoikkeamisia mukaan matkaan oltu huomoitu.Tämä puolukoiden mättäillään aikaansaama punaisena kutsuva houkutus oli pienille koululaisille liikaa.

Siispä tieltä poikettiin, puolukkamättäille askeleet veivät aivan väkisin. Pääteltiin, koulun pihalla jäi aina aikaa aamuisin leikkeihin, hyppinnarun hyppimiseenkin, ei tässä nytkään kiire olisi.
Tytöt ahtoivat suuhunsa puolukoita, aina vain lisää mättäitä, suuria punaisia puolukoita näkyvissä, loppumattomiin, syömään kutsuvina. Aika kului huomaamatta, tytöt söivät, ahmivat suorastaan. Vihdoin tuntui, ettei yhtään ainutta puolukkaa enää mahtuisi, tielle palattiin, kouluun riennettiin.
Tyttöjen paha aavistus oli toteen käynyt.

Koulun, tavallisesti kavereita täynnä oleva piha oli autio ja tyhjä. Keinut ainoastaan yksinäisinä tuulessa hiljaa keinahtelivat. Ei muu hyvinyt, sisään oli mentävä, luokan eteen, koputettava ja ovella noloina, koko luokan silmien edessä nämä puolukan syöntiin hairahtuneet seisoivat. Luokan poikien salaa naureksiessa, virnuilessa, tytöt saivat jonkinlaiset anteeksipyynnön aikaan. Vaikeaa se oli, mutta pakko oli.
Opettaja katseli tyttöjä, vihoin pitkän miettimisen jälkeen totesi:"Saatte tämä kerran nyt anteeksi, mutta toistua tämä ei saa. Tulee aresti  jos vielä myöhästelette. " Tytöt noloina pulpettiin paikoilleen istumaan. Hävetti.

Eivät tytöt, niinkuin kuvittelivat, tästä näin vähällä kuitenkaan selvinneet. Luokan kiusanhenget, pojat, muistivat joka välitunti kysyä tytöiltä, josko nämä puolukkaan lähtisivät. Oli koko välitunti kuulemma aikaa. Tätä tyttöjen kiusaamista kesti koko syksyn, melkeinpä talven tuloon saakka. Vähitellen saivat nämä kiusanhenget kuitenkin muuta ajattelemista, tuli urheilukilpailut, muut tärkeämmät tilalle.

Tietenkin asia tuli myös vanhempien tietoon, siellä olikin kotona vähän pitempi neuvottelu edessä. Pienten ensiluokkalaisten mieliin tämä kuitenkin pysyvästi jäi, tämä puolukkaretki koulumatkalla. Eikä ilmeisesti koskaan unohdukaan. Juuli myöhästelee edelleen. Siitä riesasta ei eroon pääse.
Ei niin millään.
Ei koulusta enää kumminkaan. Puolukat sai rauhassa olla.
.
« Viimeksi muokattu: ke 12.09.2018, 00:20:34 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #510 : ke 12.09.2018, 13:20:42 »



KAA

Juuli kodin turvassa ja suojassa kasvoi.
Tuli väistämättä eteen aika jolloin pojat, ennen välttämättömät kiusankappaleet ja irvailijat, juuri ja juuri siedettävät, alkoivat yhtäkkiä tuntua ihan mukiinmeneviltä jopa kiinnostavilta.
Niin se kävi Juulinkin.
Äkisti pojat muuttuivatkin ihan katseltaviksi, mukaviksi. Mitähän päässä oikein aiemmin liikuskeli.  Alkoi paljon tyttöjen kesken pohdittu ja arvailtu riiuuaika. Riiaamiseksi sitä ei sentään  vanhanaikaisesti  kukaan kutsunut, käytettiin tyylikästä nykymuotoa, se on sen ja sen kaa. Seurustelu-sanaa käytettiin vain silloin jos saman pojan kanssa vakituiseen kuljettiin pitkään, esimerkiksi kuukausi peräti, silloin sitä seurusteltiin. Surkea, kovin surkea oli tytöllä olo jollei ollenkaan ollut tätä Kaa - kaveria.
Ei niitä Juulillekaan joka sormelle riittänyt, joskus tuo Kaa-kaakattaminen jopa suivaannutti. Kun ei ollut Kaata, niin ei ollut Kaata, pitikö siitä nyt maankaatava numero tehdä. Juuli tajusi hyvin tämän vain kateudesta johtuvan niitä onnekkaita kohtaan joilla tämä Kaa-oleminen oli kohdalle osunut.

Tyttöjen mielikuvitus oli rajaton. Jos ei näkyvää Kaata ollut se keksittiin jostain kaukaisesta kaupungista, mieluiten Heisingistä. Joku uskalsi Tukholmastakin saada kirjeitä. Tämän Kaan kanssa kovin innokkaasti sitten kirjoiteltiin, vähintäänkin kerran viikossa. Kirjeitä ei saanut, ei missään nimessä toisille esitellä, ei edes kirjekuorta vilauttaa. Johan Kaa perinpohjin suuttuisi, kirjeiden kulku tyssäisi. Ihmeelliselta tuntui tässä Kaa-olemisessa se ettei tätä Kaata koskaan nähty. Kovin oli Kaa kiireinen, lomillakin matkusti vanhempien mukana Sveitsiin hiihtämään.
Sitten löytyi Juulille se oma Kaa.

Tahtoi kerrassaan unohtua läksyt, kotityöt, nukkuminenkin tuotti vaikeuksia tästä puolijumalasta yö- ja päiväkaudet haaveillessa. Jutut olivat luokkaa Kaa sitä ja Kaa tätä. Kaa oli sitä mieltä, Kaa ei tykkää tai tykkää tästä ja tästä asiasta. Kaa sanoi niin ja niin. Kaa täytti päivät sekä yöt, muuta ei maailmaan nyt sopinut. Oli vain Kaa.
Maailman polut ja tiet eivät aina ole niin sileitä ja silkoisia sen sai Juulikin Kaa-unelmissaan  karvaasti kokea. Luokan eliittiin kuuluva, juorukellona tunnettu Miri sen Juulille ensimmäisenä, selvästi vahingoniloisena  kertoi. Kaalla oli, arvoituksellinen, kohtalokas toinen nainen. Nyt suuttui Juuli perinpohjin, kovetti sydänraukan, otti Kaansa  asian tienoilta puhutteluun.
Totta se oli.

Kaalla oli toinen nainen, kaukana. Kaa ei suostunut enenpää kertomaan joten jäi paikkakunta salaisuudeksi. Mitä olisi Juuli sillä tiedolla tehnytkään. Ihmeekseen  ei tuntenut minkäänlaista, paljonpuhuttua kaipuuta tämän suuren rakkauden tällä tavalla päättymisestä. Ei itkettänyt, ei tuntenut halua junan alle heittäytymiseen. Päinvastoin valtasi mielen helpotus. Nyt sai taas mennä ja tehdä asiat niinkuin itse tahtoi ja parhaaksi näki. Ei ollut enää selitysvelvollinen kenellekään. Vähiten tälle Casanova - Kaalle.

Tuli vielä  elämään monta näitä Kaa-merkkisiä mutta senverran tästä lähtien varoi ettei kuka tahansa Kaa enää kelvannut.
Juuli oli avannut Rakkaus-nimisen kirjan, siitä ensimmäisen luvun lukenut ja jotain oppinutkin.
Niinkuin elämässä tahtoo käydä, saapui Juulin elämään se oikea Kaa.
Aikanaan.
.
« Viimeksi muokattu: to 13.09.2018, 20:18:44 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #511 : to 13.09.2018, 14:57:40 »



HEH !

Tauno minä olen.
Taka-Huuhtilan Tauno vaan.
Minut kastetttiin oikeasti Davidiksi. Halusivat nuo vanhemmat erikoisemman nimen. Ja saivat. Niin sain minä sitten kouluaikaan ja ennemminkin nimen Koljatti. Tästä en erityisemmin pitänyt, sellainen laiha, hintelä pojanluiru kun olin. "Koljatti, Koljatti, missä on sun linkosi. Koljattii, Koljatti..." Koljatilla mitään linkoa ollut. Taavetilla oli. Koljatiksi sanottiin, kun heiveröinen olin. Kaikuu korvissa vieläkin.

Minä olen se josta sanotaan peräkammarinpoika.
Oli meitä viisi sisarusta, muut maailmalla , vaan tähän kototaloon jäin minä. On vielä vetreässä kunnossa äitimuori. Isä on maanilmaisissa. Mutta en tästä minnekään, kototalosta ole älynnyt lähteä. Aikalailla pelottaa ajatus. Tässä minä kamarissa asustelen.  Illat telkkaria tuijottelen. Oikeastaan en ole mikään poika enää ja oikeutta myöten minun kuuluisi olla isäntä tässä mutta muori ei emännyydestä luovu ennenkuin maanilmaisissa eli taivaan porteilla. Enkä minä suostu  isännäksi koska en mitään ehdotuksiani saa kuitenkaan läpi.
Muori tietää paremmin. Kaikki.
Laitoin minä kerran ilmoituksen lehteen, jossa haeskelin maahenkistä naista.

Tuli , ihme,  parisataa vastausta. Suurin osa yksinhuoltajilta, kaupunkilaisnaisilta. Oliko kaupunkin naiset joukolla herenneet maahenkisiksi, en aiemmin viitteitä moisesta ollut havainnut. Niinä harvoinä ravintola-kertoina olin saanut rukkasia heti kun asemani olin julkistanut. Edes tanssimaan ei lähdetty.
No, yksi  kaupunkilaisnainen tyttärineen tänne kotitaloon kokeeksi tulikin.
Aamuisin  kömpi haukotellen kahvipöytään siinä kello kymmenen maissa. Äitimuori vähän ilkeään sävyyn huomautti  jotta meillä pruukataan nousta navettaan kello viisi, oli sunnuntai tai arki. Aina. Nainen suuttui, otti ja lähti tyttöineen. Ei silti, joutikin. Kaiket päivät makoili viltillä pihamaalla, veteli aurinkorasvaa kroppaansa, hoki hokemistaan miten ihana oli palata äitiluonnon syliin takaisin. Tämän kokemuksen jälkeen olen yksin kammarissani asustellut. Vaikka niinhän minä aina. Naisia kartan ja oikeastaan pelkäänkin.
Vaan oisihan se mukava tuo oma kulta, niin olisi mukava illalla kainalossa lämmittää.

Vaan kun ei ole. Eikä taida tullakkaan.
Ei ainakaan niin kauaan aikaan kun äitimuori elää. On se niin vihoviimeisen mustasukkainen ainoasta, vielä kotona asustavasta pikkupojastaan. Joten kai minä ilman omaa kultaa, vaimoa jään. Ellen sitten ota jä lähde, mene kaupunkiin töihin tehtaaseen liukuhihnalle. Vaan siihen ei minusta ole.
En näitä kotokontujani pysty jättämään. Olen tänne niin liimaantunut. Täällä kasvanut . Yksinäisenä täällä minusta täällä aikakin aikanaan jättää. En ole kuitenkaan kokonaan toivoani menettänyt, on tuossa naapurissa sellainen viisitoistakesäinen tytönhupakko kasvamassa, jos siitä,,, aikanaan. No, se on,,, tiedä häntä. Mutta niin minä haaveilen. Minä edelleen navetassa askartelen, luon lantaa, teen heinää ja eloa.
Minä, peräkammarinpoika Tauno.
Onnea minulle toivotelkaa.

Näkemiin
Tauno
.
« Viimeksi muokattu: ke 19.09.2018, 16:01:31 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #512 : pe 14.09.2018, 12:55:31 »



Oli Juuli  jo ihan oikea koululainen, vaikkakin vasta ekaluokalla. Mielellään kouluun meni,  oli innoissaan lukemaan oppimisesta. Ei olisi sitten aikaisten, tämän salataidon hallitsevien armoilla.
Tämän tarinan tapahtuma-aika oli ensimmäinen oikea loma koulusta. Kesäloma. Monilla on kissa, koira, kaloja, rottavaarin serkkupoikia lemmikkeinään, harvalla sattuu olemaan siipikarjan, kanarodun edustajaa.
Juulillapa oli.

Oli oikein hyvin  Juulin elämänlaita. Ihan mallillaan.
Paitsi Pikkuveikka, jolle Juuli oli, ilmeisen aiheetta ihan hirvittävän kade. Ensin meni syli, sitten tuntui menneen kaikki äidin ja isän mielenkiinto Juulin puuhasteluja kohtaan. Ihan tunsi tuuliajolla olevansa Juuli. Tämä näkyi tietysti joka päiväisessä arjessa tämä  suunnaton mustasukkaisuus. Tasapuoluisuuden nimissä on sanottava, kyllä Pikkuveikkakin härnätä osasi. Varsinkin irvistellä äidin selän takana. Tästäpä kimpaantui Juuli, syöksähti kiinni Veikan tukkaan josta pitkästä, paksusta hiuspehkosta varsin pitävän tukistusotteen sai.
Ja ote piti. Tästä seurasi Pikkuveikan  tukistukseen nähden Juulin mielestä kohtuuton ulvonta. Ei niin kovaa kiskonut, kunhan vähän tukisti. Syntyi välittömästi ketjureaktio, ampaisi vuorostaan äiti nyt , tapahtuman huomatessaan kiinni Juulin  tukkaan. Ja se ei ollutkaan mikään hellävarainen tukistus, ei alkuunkaan. Nyt parkui täyttä kurkkua Juulikin ja tosissaan.

Aiti torui isoa tyttöä Pikkuveikan tukistelusta. Eikö Juuli ymmärrä, Veikka oli pieni vielä.
Olihan sen Juuli todennut, ei osannut hypinnarua pyörittää, ei ruutua hypätä. Ei Veikalla siihen ollut mitään kiinnostustakaan. Mutta irvistellä osasi vallan mainiosta. Taito oli Veikalla täysin hallinnassa.
Kukaan ei Juulin selittäessä puolustukseen Veikan irvistelevän, uskonut. Äiti vain totesi ettei moinen tukistelu käynyt laatuun ollenkaan. Seuraisi Tupenrapina-Herran vierailu. Tästä päätteli Juuli olevan vielä muutamia tukistelukertoja jäljellä Veikkaan kohdistuen, ei mainittu sanallakaan vielä Herra Koivuniemeä.

Alkoi tämä kanatarina siitä, äiti oli haudottanut kanaemolla tipupoikueen. Tätä harvoin tapahtui. Nyt onnistui kanaemo salapiiloon pesänsä puimalan alle väsäämään. Kanaparvessa oli luonnolllisesti kukkokin, Kiekuli.
Poikaset kuoriutuivat aikanaan.  Siirrettiin nyt kesällä ulkotiloihin, kanatarhaan navetan seinustalle, tämä tipilauma. Mirkku-kollille tämä oli ankara itsekurin koitos. Tarhan ulkopulella aluksi, kiilto silmissä käpäliään verkonsilmukoista tarhaan sujautteli. Saatuaan muutaman kerran kiukkuisen kanaemon terävästä nokasta tassuilleen  lopetti turhaksi toteamansa tipipaistin haikailun. Juulia sekä Pikkuveikkaa oli kielletty ankarasti menemästä kanatarhaan. Kanaemo oli hirmuisen kiukkuinen, vihainen. Silmille tuppasi lennähtämään. Tarhan ulkopuolelta Juuli pieniä, keltisia untuvikkoja sitten ihaili, ihaili ja haikaili. Saisipa ottaa käteensä, varmaan kovin oli pehmeä tämä keltainen pallero.
Ja mikäs sitä oikeastaan nytkään esti.

Vilkaisi Juuli varoen ympärillään, ketään ei näköetäisyydellä aietta estämässä, luikahti  kiellettyyn kanatarhaan kapeasta verkko-ovesta. Vihainen kanaemo kaakatti hurjasti , huitoi ilmaa siivillään ,yritti Juulin jalkoja nokkia  terävällä nokallaan. Juuli nappasi tipupoikasen , kanaemo nyt suunnassa erehtyi,  isku osui suoraan tipun kaulaan. Nyt säikähti perin juurin Juuli, parku pääsi. Mirkku-Kolli pakeni ulkopuolelta pelästyneenä sekin hurjistunutta kanaemoa, välittömästi sisätiloihin. Sinne pirttiin myös oli Juulinkin nyt suunnattava, kurkku- aukinen tipi käsissään.
Äiti vuorostaan säikähti, mietti, Juuli kun välttämättä halusi poikasen hoitaa terveeksi.

Äiti kovin epäillen asiaan suhtautui, antoi  innon nähdessään periksi. Kananpoika kenkälaatikkoon, pumpuliin, isän villasukan päälle tipi sijoitettiin haavastaan paranemaan.  Ihme tapahtui, poikanen virkosi. Juuli pyydysti ahkerasti tipille kärpäset sekä muut ötökät ruuaksi ulkoeteisen ikkkunalta, johon niitä pilvinpimein kesä-aikaan kerääntyi.
Poikanen kasvoi, voimistui. Piti sille sitten nimikin, Juuln mielestä keksiä, vaikkakin vain väliaikaisesti pirtissä asusti. Vietettiin hartaan toiveen mukaan oikein ristiäiset, poikanen kastetttiin juhlavin menoin, oikein limpsan ja pullatarjoilun kera Sylfridiksi. Mistä nimi keksittiin, se lienee Juulin salaisuus. Laulettiin, - Ystävä sä lapsien , toiseksi valittiin mukuloiden oppima laulu Suutarintyttäristä. Väinö-Merenkävijän opettama oli tämä.

Miten nämä yhteen luontuivat, ei ollut lainkaan sillä väliä. Nyt oli poikasella nimi, joka vierasperäisyydestä, Juulin hienostelusta johtui, vääntäytyi arkiseksi Sylviksi. Sylvi kasvoi, yhtäkkisesti huomattiin yllättävä seikka, olikin tämä Sylvi ihan oikea kukkopoika, kukko peräti.
Komeine helttoineen, kaikkineen. Nyt oli talossa siis Mirrku-Kolli että Sylvi -Kukko.
Paha pulma vain nyt ilmeni Sylvissä, vika oikeastaan, se ei osannut lainkaan, minkäänvertaa kiekua.

Se  oli kukolle, Sylvillekin, ihan välttämätön taito osata.
Juuli päätti tämän Sylvi- Kukon kiekumaan opettaa. Kulki kukonpoika käsivarrella istuen pitkin pirttiä, pihamaata ja kiekui, kiekui kiekumasta päästyäänkin. Nyt Sylvi-Kukko osasi jo Juulin käsivarrelta ikkunasta eteisestä kärpäsiä nokkaista. Sekä oppi kuin oppikin Juulin kiekuessa kukko-kiekuuta päivät pitkät, aamusta iltaan. Oppi Sylvi-Kukko kiekumisen jalon taidon. Komeasti kävi kieunta nyt Sylviltä. Ei ollutkaan kurkku lopullisesti emon nokkaistessa vahingoittunut.
Nyt kiekui Sylvi-Kukko, kiekui Juuli, molemmat yhtáikaa , erikseen.

Äiti ei kiekunut.  Kehoitti Juulia sijoittamaan Sylvin takaisin kanapoikueeseen siitä alati kiekumasta ja välittömästi vieläpä. Ei halunnut kuulemma yhtään, ainuttakaan kiekaisua enää kuulla. Sylvi kun kiekumisen opittuaan kiekui aamusta iltaan, lakkaamatta. Lisäksi Sylvi muistutti äidin mielestä korppikotkaa, höyhenet kun eivät kasvaneet kurkun nokkaistuun kohtaan.
Juuli kirvelevin sydämin luovutti Sylvin takaisin kanaemon hoivaan, tämä ihme kyllä pitkään poissa olleen poikueeseensa takaisin hyväksyi. Vaan ei päättynyt Juulin sekä Sylvin yhteiselo. Kun poikaset aikanaan tarhasta pihaaan kuopsuttamaan päästettiin, lennähti Sylvi Juulin käsivarrelle, nyt jo iso kukko-komistus. Ja kiekui, kiekui kuin kiitokseksi hellästä hoivasta.

Sylvi-Kukkokin vanheni, kanapaistia siitä ei tehty, eli pitkä elämänsä parvensa todellisen diktaattorina. Siirtyi sitten Sylvikin pois matoisesta maailmastaan Taivaan Kanatarhaan kuopsuttelemaan, komeasti kiekumaan. Juulin opettama taito säilyi kukkoelon loppuun asti.
On todettava tässäkin, minkä nuorena oppii...
Noinhan se on nähtävä, näiden kukkopoikienkin kohdalla.
.
« Viimeksi muokattu: pe 14.09.2018, 20:20:08 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #513 : la 15.09.2018, 14:24:22 »



Bonsoirne

Olen Nina.
Niin sanottu toinen nainen.
Kolmekymppinen, naimaton. Lapseton. On ollut seurustelusuhteita, vakaviakin minulla. Jostain syystä ne kuitenkaan eivät avioliittoon ole johtaneet. Hyvä onkin. Olisin tällä hetkellä kenties neljän pahatapaisen kakaran äiti, mies raksalla hanttihommissa, itse kotona villasukissa vaeltelisin, kakaroita komentelisin.
Vaan en nyt. Olen sihteeri suuressa maahantuontiyrityksessä. Pääjohtajan sihteeri.
En istu johtajan polvella.  Polvi on varattu. Varattu muualle. On avioliitossa polven omistaja. Onnellisessa, kuulemma.

Minä olen se toinen nainen, kuuluisa femme fatale, madam Pompadour, cherie, petit Mini, bucu, darling, honey.  Miksi nyt kukin haluaa kutsua. Minä elän avioliiton omaisessa suhteessa, paitsi ei ole minulla vaimonvelvollisuuksia, rasitteita. On vain ilot. Ei tarvitse huolehtia arjen sujumisesta. Minä juhlin, minä pukeudun turkikseen, kultakoruihin, joita antelias rakastajani minulle sylikaupalla kanniskelee. Pelkkää juhlaa on elämäni.
En pyykkää, en silitä. Mitkään avioliiton velvoitteet eivät minua sido, ei rasita.
Ei ole kakaroita itkemässä, vaatimassa huomiota.

Mieheni, huom. mieheni on uskollinen vain minulle. Vaimo on vain hoitaja kodille, lapsille. Minun kanssani vietetään kauneimmat hetket. Vaan on omat murheensa tässä. Kaikki juhlapyhät, nimi, - syntymäpäivät minä istun yksin asunnossani, loistolukaalissa. Nyt olen todella se toinen.

Mies tietenkin viettää pyhät ja muut juhlat perheensä parissa. En tätä kuitenkaan kovin sure, en masennu. Moninkertaisesti korvaa mieheni minulle menetetyt hetket. Juhlaillalliset kalliissa ravintolassa seuraavat toistaan. Saan ehkä himoitsemani platinarannerenkaan. Ei mahdotonta ollenkaan. Joten kaikki hyvin siinä kohdin. Turkiskiintiöni on jo täysi. Kuitenkin joskus, aika useinkin  kadehdin tätä oikeaa, vihittyä vaimoa. Saa miestään , lapsiaan  hoitaa ja hoivata. Täysin on minusta tietämätön. Olen vain paratiisilintu, juhlakalu, arvoesine.
En arkeen kuuluva.
Joskus itken iltaisin itseni uneen.

Tilanne on mahdoton. Ei minun kannata edes haaveilla avioliitosta. Mies on naimisissa ja pysyy. Tässä tapauksessa on rahalla, omaisuudella minua tärkeämpi asema. Pelkään, on kiintymyksellä sekä rakkaudella jotain tekemistä tässä avioliitossa. Minunkin aikani on rajattu, vanhenen, rypistyn. Kuinka käy sitten minun, paratiisilinnun, juhlakalun. Heitetäänkö nurkkaan käytöstä poistettuna, vanhentuneena. Tätä kohtaloa ei koe oikea, vihitty vaimo. Jakaa vanhuutensa, elämänsä iltaa mieheni kanssa.
Siis omansa, mutta minun mieheni.

Vai onkohan se näin. Siis oikeasti yhteisen miehemme.
Vai kummanko, - loppupelissä.
Jään takuuvarmasti toiseksi,
minä,
- toinen nainen.

Nina
.
« Viimeksi muokattu: su 23.09.2018, 22:21:30 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #514 : su 16.09.2018, 09:21:24 »



Värihehkuista syksyä luontoäiti edelleen runsain mitoin lahjoitteli. Oli saatu Mummolassa elot korjuun, oli talveen jo osittain varustauduttu. Ei tarjennut mukulakunta enää joessa pulikoida, niin oli jäistä jo virtaava vesi.
Ratsureiman viidakkosotimiset aina vain tihenevässä pajupusikossa saunan takana olivat huomattavasti laantuneet. Johtuen tietenkin sateisista syksysäistä. Olisi Poika viidakon valloitusta jatkanutkin, mutta ei pappa enää suostunut, ei  sateessa sentään laukkomaan. Joku roti se sentään olla piti,  viidakonkin lainsäädännössä.

Sensijaan pitkiä päiviään kuluttelemaan oli tämä sulhomies-Wiljami alkanut poikkeilemaan.
Nyt ei enää oikein Korpi-Paarissakaan tarjennut istuksia, kylmässä maassa kauan viihtynyt. Sitäpaitsi oli Hieroja-Anni otettaan huomattavasti kiristänyt. Hädin tuskin uskalsi Wilijami nyt ryypin hätäisesti sivuilleen vilkuillen Korpi-Paarissaan kumota.
Oli kuulemma edessä mierontie, ja äkäiseen vieläpä, Annin sanoissa "tuli persiissä." Aikuiset olivat jo Wiljamin juttuihin kyllästyneet. Isä niille virnuili, äiti hymähteli.
Mukulakunnasta löysi Wiljami sensijaan oivan, silmät ymmyrkäisenä kuuntelevan kuulijakunnan. Kaiken uskovan, hämmästelevän, ylenmäärin kiinnostuneen.

Ja mikäs sen mukavampaa.
Wiljami satuili, mukulat kuunteli.
Jos oli tarinat Väinö-Merenkulkijalla pilviä hipovia, Wiljami pisti vieläkin paremmaksi. Olivat uskomattomia, ihmeellisiä, nämä Wiljamin Suuren Maailman Seikkailut, vaan ihmetyksestä huokaileva, silmät suurina kuunteleva mukulajoukko uskoi empimättä kaiken.
Ei ollut aikuisillekaan, edes kylän juoru-akoillekaan selvinnyt, lukuisista uteluluyrityksistä huolimatta ylkä-Wiljamin menneisyys. Se miten oli Anniin tutustunut, sitä ei Wiljami koskaan kellekään kertoillut. Oli epäilemättä Anni kiellon asettanut Wiljamin mökissä elämisen ehdoksi. Omasta elämästään sensijaan tarinaa riitti ja riitti, loputtomiin.

Oli syntyperältään meitä tavallisia Maan tallaajia jo  paljon ylhäisempiosainen tämä Wiljami.
Oli Selekian kuninkaan ja hovineidon poika. Selekian kuningatar oli kuitenkin luvattoman suhteen, poikalapsen syntymän selville saanut. Mieronteille hovineitonsa heitti. Vaan pelasti neidon kyyhkymetsällä hoveineen samoillut rinssi.
Siitä alkoikin Wiljamin elämä rinssin paassipoikana  hovissa. "Vaan eipä sitä onnee kauan kestäny, hovineito-äit otti ja kuol, miu uusi äetpuol ol ilikiä ämmä, ei pruukannu ylmääräisistä paassipoijista tykätä." Niinpä taivalsi Wiljami-orpopolo taasen pitkin maantietä, vaan taas onni poloista Wilijamia suosi. Vastaan saapui kiertävä sirkusseurue. "Sirkukseen leijonankesyttäjäksi pestautuin. Ol iso, äkäne se jalopeura, vaan minnuu uso, par kertaa kuonolle räpsäyti. Jo tottel, hurjimus." Tässä  kohdassa Wiljami irvisteli pahasti.
Sirkuskin matkansa päähän tuli, Wiljamillekin litterat kouraan luettiin.

Tästä jatkui miehen matka seilaten merimiehena valtamerikyntäjässä, olipa oikein alakapteenina toiminut. Saapui Jaappaniin, jossa heti keisarin palatsiin kutsu kuului. Menihän Wiljami, tottakai. Ylimmäisen palatsiratsumestarin paikkaa tarjottiin. Siinäpä hommassa sitä vuosia, hienoja kimoja hoidellessa vierähti. Hoitelipa myös arapialaisia. Sitä miten arapialaiset kimot olivat Jaappanin keisarin palatsiin joutuneet ei Wiljami selitellyt.
Kunnes alkoi koti-ikävä kovasti Wiljamin rinnassa, sydänalassa kaikertamaan. Laivaan sitten salaa pesti. Ei olisi Jaappanin keisari ratsumestaristaan, oivasta halunnut millään ilvellä luopua.

Vaan Wiljami  koti-Suomeen valtamerihöyryllä seilasi. Isokaupungin pormestarin tyttären nai. Vaan oli, sattuikin tytär olemaan kovin pahapäinen, kiukkuluontoinen. Karkuun lähti Wiljami syöjätärtä. Tässä nyt sitten Hieroja-Annin sulhona, Annin mökissä asusteli.
Tämä oli lyhykäisyydessään Wiljami-sulhon elämänkerta  Wiljamin itsensä tarinoimana.

Mukulakunta ihastuksesta huokaili, ihmeellinen, kovin ihmeellinen oli tämä Wiljami seikkailuineen. Paljon kuuli mukulakunta selkäpiitä karmivia kauhutarinoita Wiljamin kertomina. Yöllä näki Pikkuveikka painajaisia, oli äiti jo vähällä lopun tehdä moisten satujen kertomisesta mutta Wiljami lupasi tarinoitaan siistiä.
Kauhutarinat unholaan heittää.
Näin kului syksy, Wiljamin ansiosta hyvinkin nopeaan, saapui pakkastalvi   lumineen, harvenivat Wiljamin tarinakäynnit kunnes pahimmilla pakkasilla kokonaan loppuivat.

Kesä kesän jälkeen sai mukulakunta kuulla nämä Wiljamin uskomattomat seikkailut Isomaailmassa. Nyt oli Wiljami lisännyt tarinavarastoonsa myöskin seikkailut Menninkäis-vuorelle Noitamaassa, jossa ei moni käynyt ole, ei ole kuullut puhuttavankaan.
On Juuli hyvin kiitollinen Wiljami-tarinankertojalle. Moni asia sai  satumuodon. Monet, monet menninkäistarinat pienen tytön mieleen jäivät.
Kiitos, Wiljami.
.
« Viimeksi muokattu: la 22.09.2018, 18:00:47 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #515 : ma 17.09.2018, 11:14:53 »



WÄINÖ- MERENKULKIJA

Ei Juuli kunnolla osannut vielä lukea merenkulkijan, Wäinö - tarinan tapahtuma - aikaan. Pikkukylässä, kototalossa, asusti kuin Herran kukkarossa, ei  murheet painaneet, ei sen enempää pikkuveikkaakaan. Ainainen oli satuinen, aurinkoinen, satakielen laulu-aika, oli kesä tai talvi.

Seisoi sitten eräänä syysaamuna kotokynnyksellä muukalainen, vieras mies. Äiti pitkään katseli , päästä jalkoihin, koitti muistutella, ei tuntenut. Ajatteli, isän tuttuja, vaikkapa sota-kavereita. Vieras esitteli itsensä, sanoi olevansa, aivan oikein sodassa isän vanhoja kavereita, Karjalasta. Nosteli tämä Wäinöksi itsensä esitellyt, keski-ikäinen lyhyenläntä mies, pakaasinsa eteisen puolelta pirttiin ja puusohvalle istahti.
Juttua alkoi tulla.

Tämä oli  Wäinö, oikein merimies. Pitkin vieraita maita seikkaillut, maailman suuria meriä purjehtinut. Oli irtimaksun laivasta ottanut, vanhaa kaveriaan morjenstamaan tullut. Siis isää, jota Olliksi kutsui. Äiti vähän äimisteli, ei isää noin paitsi Wiljami, yleensä kukaan kutsunut vaan Olavi.
No, se oli pieni haitta. Sumeilematta kysyi Wäinö josko olisi rouvalla hänelle töitä järjestää talosta. Juu, äiti innostui, puun pilkkomisia meillä on alituiseen. Liiterissä saha ja kirves. Wäinö lähti. Moni tunti, toinen, kolmas. Ei kuulu. Lähti äiti puurolle pyytämään, hämmästys suuri, valtaisan kasan oli Wäinö muutamassa tunnissa pieninyt.

Wäinö puurolle, nyt oli tilaisuus lähemmin tätä , oikein meriä seilannutta tarkastella. Osoittautui että tämä Wäinö-merimies oli sangen lapsirakas. Pikkuveikka sai oitis kutsumanimen Pikkuherra, Juuli oli Magdalena-neito. Hetkessä kasvoi Juuli ainakin kymmenisen senttiä, sehän oli kuin sen vierasmaalaisen Ropiinin Maria- neito. Hienoa oli kerrassaan.
Se että pikkuveikka oli Herra  kutistui ihan näkymättömiin tämän rinnalla.

Tuli isä kotiin, kas kummaa, ei tuntenut miestä isäkään. Outo oli, outo.
Isä päätteli kuitenkin, vieras ei monimurhaajalta vaikuttanut, oli kova pula nyt apumiehestä, Isä päivät oli muuala töissä tahtoi jäädä omat viljat sekä elot yöllä tehtäviksi. Joten Wäinö majoitettiin saunakamariin, vakituiseksi työmieheksi, - ainakin toistaiseksi.
Oli tämä Wäinö ihmemies.

Jaksoi kertoa tuntikausia mukuloille satuja, tarinoita vieraista maista. Milloin joutui ompelemaan räätälinä Kiinan keisarille uuden kimonon.  Milloin Uuten Kiinean kanninpaalit pataan uhkasivat laittaa. Kertoi lemmikkinään laivalla olleen kilpikonnan, joka oli lajia punajääräkilpikonna, laji jota ei Juuli hakemisista huolimatta elikkokirjasta löytänyt. Luottamus Wäinöön säilyi huolimatta ei-löytymisestä. Konnan kuori oli Wäinöllä kuitenkin tallessa, vähän haalistunut tosin. Meille lapsille lahjoitti. Oli konnan kuori kova valuttaa pihakaupassa.

Wäinö rakensi keinun, hiekkalaatikon, leikkipuuauton, nukenrattaat joita Juuli suunnitteli
vuokraavansa  naapurin mukuloille tuntiveloituksella. Äiti nipin napin ehti hätiin, jyrkästi kielsi. Teki Wäinö pallomailoja, veisti puusta lampaita, poroja.
Kertoi Juulin olevan Kalumeetin  maasta ryöstetty rinsessa. Juuli keekoili pihassa selkä kenossa, nokka taivasta kohti. Ei mitään totellut kun ei rinsessan tarvi. Äiti palautti rinsessan melko kovakoraisesti tämän Telluksen pinnalle. Ei tuntunut  tämä palautus Juulista yhtään mukavalta.
Pelasi korttiakin, jopa koitti Magdalena-neidolle sököä opettaa, Wäinö pelirahat lainasi, 5-penniset. Sen sattui kuitenkin huomaamaan äiti, kortit pantiin uunin päälle jäähylle. Siispä palattiin Hullunkurisiin perheisiin. Wäinöllä oli myös taito pyörittää hyppynarua, taito joka sai syvän halveksunnan Pikkuherralta, akkojen touhua. Magdalena-neidon syvän ihailun sai sen sijaan.
Wäinö pyöritti, Magdalena-neito hyppi.

Monet viisut opetti Wäinö  mukuloille. Ei ollenkaan mitään lastenlauluja Wäinö lauleskellut vaan aloitti Suutarintyttärestä. Jonka Pikkuherra oppi välittömästi vaikka lukutaito oli kiven takana. Näissä renkutusosioissa oli mukuloilla oikeastaan kaksi opettajaa. Wiljami alotti Rovaniemen markkinoista. Viisuja ei sopinut äidin kuullen esittää. Isästä ei ollut niin väliä.

Lapsuudestaan ei Wäinö paljon tarinoinut. Senverran saatiin  kuulla, oli  piikatytön lehtolapsi, kerjuupussiakin kantanut. Sekä alkanut laukkuryssien tapaan laukkua kantamaan, kulkukauppiaaksi nuoruusvuosinaan. Työt pellolla hoituivat  leikiten. Wäinö oli armoton työmies. Lauloi ja niitti, aamusta yömyöhään ahkeroi. Sitten alkoi kuulua vähän toisentyyppistäkin huhua.
Väinö oli linnankundi.

Oli istunut linnassa jäätyään kiinni useita kertoja viinankeitosta. Viimeisimmän keittopaikan poliisit löysivät metsäpuron rannalta kaukana salomailta. Kuuleman mukaan olivat niin hienoa työtä ne keittovehkeet, poliisit toimittivat ne Rikosmuseoon jossa tänäkin päivänä Wäinön muistomerkkinä seisoksivat,
Tästä korpirojun tiputtelusta ei ole varma etteikö sitä olisi harrastettu isänkin kanssa jossain kuusen juurella. Ainakin iloisista laulunloilotuksista, äidin synkeistä silmäyksistä päätellen. Taitaahan se taidon kun sen kerran on oppinut.
Epäili äiti Wäinön hankkineen tällä myös lisätuloja.

Sitten otti sairastui tämä iloinen velikulta. Kerrassaan kipeäksi tuli. Ei lähtenyt lääkäriin, ei piitannut äidin motkotuksista, isän komennuksista. Sairaalaa sekä lääkäriä Wäinö suorastaan vihasi. Tauti ei ottanut toetakseen, lääkäriin, sitä myöden sairaalaan oli lähdettävä parhaan leikkikaverin. Kovin pitkäksi kävi lasten aika. Ei oikein mikään huvittanut eikä hotsittanut.

Kului aikaa, Wäinö sairaalassa sairasti.
Tuli sitten isä kotiin eräänä iltana, --kertoi suru-uutisen. “Wäinö lähti. Siirtyi Taivaan
heinämaille niittelemään.” Tämä oli  pieneen mieleen kova järkytys. Wäinöhän juuri narua pyöritti, hiekkalaatikon rakensi. Wäinö oli ja pysyi poissa. Poissa oli , mutta ei Wäinö Pikkuherran eikä Magdalena-neidon mielistä koskaan unohdu.
Kiitos, Wäinö.
.
« Viimeksi muokattu: ke 19.09.2018, 22:20:02 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #516 : ti 18.09.2018, 12:05:04 »



ELBATAR

Saapui vieras tai tuttuvieras, Juulille pikkukaupungista.
Täti, joka oli saksiniekoille serenadin falsetissa, kylppärissä muinaisuudessa esittänyt. Tästä episodista ei enää puhuttu, nyt puhuttiin Tädin ehdottamasta ja tarjoamasta syntymäpäivälahjasta, Elbatar-laivan Päijänne-ristelystä. Risteily lähtisi Juulin pitäjän satamasta. Täti saapui jo edellisenä päivänä, yön vietti Juulin divaanilla.

Tädin saapuessa muuttui Juuli  oitis pikku-Juuliksi, nauraa kihertäväksi pikkutytöksi. Ei ollut täti, jota kutsuttiiin Liseksi, paljonkaan Juulia vanhempi, joten taisi nuortua Tätikin vuosikymmeniä. Kuluneet vuodet kaikkosivat taivaan tuuliin, oltiin pikkutyttöjä taas. Yö piti nukkuman, mutta myöhään valvomiseksihan se tietenkin venyi.
Nauraa kiherrettiin, kuviteltiin kuinka kuuluisat Päijänteen komistusjärvimerirosvot alukseen rynnisivät, meidät panttivangeiksi autioon saareen Tehinselälle raijaisivat. Tahi laiva karille ajaisi, vähintäinkin yhtä komeat järvipelastajat, helikopterilentäjäluutnantit meidät kuiville sieltä onkisi.
Nukahtivat vihdoin molemmat haaaveisiinsa, sekä Lise-täti että Juuli.

Aamu valkeni niin kauniina kuin suviaamu ikinään voi. Aurinko  kehräsi kultaa, ei pilvenhattaraakaan sinitaivalla. Aamukahvit, puurot nautittiin suuren odotuksen tunnelmissa.
Alkoi kello lähetä soveliasta taksin tilausaikaa, sitä sitten metsästelemään. Osoittautui helppo asia yllättävän vaikeaksi. Ei millään, ei vastannut asema, muut taksit, yksityisnumeroissaan olivat kuka missäkin. Pinna auttamattomasti kiristyi. Viimein aivan H-hetkellä, saatiin kiinni vapaa autopiili, siispä kiireellä rynnittiin kyytiin, Juuli kipsikoipineen sekä Lise, tietysti. Saavutaan satamaan, Elbatar laiturissa valkeana, upeana Päijänteen laineilla hohteli, odotteli.
Astuttiin tähän ristelyalukseen suurin odotuksin, molemmat.

Suurin osa matkaajista oli jo laivaan saapunut, me myöhässä hieman taksipulasta johtuen.
Tässä nyt kuitenkin oltiin alukseen nousemassa. Hyvin selvisi Juulikin kipsikoivellaan laskusillasta. Oli kuvitellut, joutoaikoinaan, muljahtavansa laivan ja maan raosta,  laivasillalta Päijänteesen saksiniekkoja morjenstamaan. Turha oli pelko. Noin sata järviseilaajaa laivassa, lisänä matkan varrelta kaksi Haukkuvainaan serkkupoikaa. Joihin myöhemmin paremminkin tutustuttiin.
Lise-täti maksoi, kysyttyään ensin, minne voi maksun suorittaa, kullalle kimaltelevallle naishenkilölle. Hieman ihmetteli Täti risteilijän henkilökunnan, maksun ottajan asuvalintaa. Sekä kuntoa. Oli korkattu eväspullo .

Matka alkoi, oli upeaa kerrassaan. Hiljalleen puksutteli risteilijä, tuuli vielä kovin hiljainen sekin. Oli laivassa, alaosassa anniskeluravintola, edessä etukansi penkkeineen, pöytineen, tuoleineen. Takakansi penkkeineen oli hieman matalamalla. Välissä tietenkin porrasaskelmiä , kapeita, korkeita, niistäkin hyvin selvisi kipsijalka.

Oli kaunis, jylhä Päijänne joka puolella saarineen, niemineen. Maisemat rantoineen kauniita, jyrkät, vedestä suoraan nousevat kalliosaaret mahtavia. Päijänne kiilsi, kimalsi auringossa . Erittäin, erittäin kaunista oli. Sininen vesi, kauniit maisemat.
Ensin etukannelle istuuduttiin, tuuli vähän liikaa, muutettiin majaa, anniskeluravintolaan, umpitilaan limsalle ahtauduttiin.  Ei, kiireesti pois, kuuma oli kuin saunassa. Vihdoin takakannen laitoja kiertäviltä penkeiltä sopiva istuinsija löytyi. Oli parasta mahdollista valittava, kestäsi istumista yhtäkyytiä yksitoista tuntia. Päämäärä vastarannan Sysmä. Jätettiin, otettiin saarista, niemistä matkustajia reitin välillä. Suurin osa seilaajista jäi retkeilemään Kelventeen kansallispuiston luontopoluille, heidät takatullessa kyytiin nuokittaisiin.
Väkeä meni, tuli.

Mahtavia siltoja alitettuamme , kauniissa maisemissa saavuimme Sysmään, sieltä erillnen Tehin aavan selän rannattoman erllinen risteily halukkaille. Aava oli valtava selkä, rannaton. Saaressa, Koreakoivussa, oli asustanut erakkona kolmekymmentä vuotta Tauno Pylvänen, uistintekijä, Lauri Rapalan kanssa uistimia puusta vuoleskeli. Ei ollut Taunosta liikemieheksi, vaan Laurista ol i, nyt maailmankuulu yritys. Sysmään tältä upealta, rannattomalta aavalta, Tehinselältä seilasimme. Seilaaminen, takamus puuduksissa, kotisatamaan alkoi.

Yhtäkkiä välähti Tädille, maksoikohan oikealle henkilölle matkan. Meni kysymään, ei ollutkaan oikea, ei henkilökuntaa ollenkaan ollut tämä kimallenainen. Oli luullut meitä, kuulemma, Lahden Postin eläkeläisiksi, joita myös matkalla oli. Rahat takaisin, maksu laivatytölle.
Kaikessa rauhassa seilasimme, postikorttimaisemista nautimme täysin sieluin. Keskellä alakantta oli koroke, lava, josta lähti tikkaat konehuoneesen Kansi peitteenä tietenkin. Tälle jätti seiluukansa kassejaan sekä myös liukkaan , korkean kapean mehukanisterin, puolillaan näkyi olevan. Ei ollut mikään kaupan kanisteri, oikein parikymmantä litraa varmaan veti.
Pieni rako jäi kävelytietä just ja just korokkeesta seilaajien jalkoihin.

Äkkiä keinahti laiva, kanisteri suoraan Juulin kipsijalkaan painavana jysähti.  Eipä ollut laivassa, korokkeessa kaiteita, ei. Tuntui, Juulin silmissä tähtiä vilisteli. Toiset kanssaseilaajat huomasivat tietenkin, Juuli huomiosta kiusaantui, mutta onneksi oli kipsi, hetken kuluttua oli tähdet taas taivaalla, eipä murtunut jalka uudelleen.

Hetken kuluttua, kauniiden maisemien vaihtuessa uusiin ehkä kauniinpiinkin, jos enää mahdollista, asteli palvelijansa kanssa takakannelle haukku, oikean Haukun serkkupoika, joka parkkeerasi itsensä empimättä makuulle Juulin  kipsijalalle. Täti tästä kimpaantuneeena ilmoitti Haukkuvainaan serkkupojan palvelijalle, ettei tämä ole eläintenkuljetusalus, sekä rouva jonka jalan koira makuupaikakseen omi, sai  Juulikin yllätyksekseen kuulla olevansa koira-kissa allergikko. Kiireesti pois, pois läheltä, mieluummin mahdollisimman kauas. Haukun serkku poistui ripeästi, ennenkuin allergikko, Juulipolo tukehtui.

Annahan olla, meni tunti, taas  makuupaikan, kipsijalan, johon mehukanisteri juuri oli tömähtänyt, valtaaja Haukun uusi serkku, nyt tyttöhaukku, katsoi  makuupaikaksi kelpaavaksi. Taas toistui sama näytelmä Juulin allergiasta haukkuihin. Onneksi loppuivat tähän, ei tarvinnut Tädin enää puhua omiaan . Ei ollut laivassa kuin nämä kaksi Juulin kipsijalkaan ihastunutta Haukkuvainaan serkkua.

Loistavat saarimaisemat jatkuivat, jylhät kalliosaaret, mahtavan auringonlaskun aikaan palailtiin kotisatamaan. Välillä oli sataa ripsauttanut, sateenvarjokin Päijänteestä ongittiin. Nyt oli jännityksen paikka, sataako satamassa, Juulin kipsihän ei vedestä liiemmin välitä. Ei satanut kotisatamassa, taksi odottamassa, kotiin tultiin hyvissä voimissa. olihan voileipää, limpsaa laivalla tarjolla. Ilta nauraa kikatettiin kaikelle, turhallekin. Väsyneinä, takamus puutuneena, keinuvaan sänkyyn uinahdettiin.
Aamulla Tädin paluu kotiin.

Lähti Täti linjuriasemalle, vähän ajan kuluttua soi puhelin : "Lise täällä. Minkä valtakunnan lähtöajat sinä minulle annoit, ei täältä lähde kuin kaksi tuntia kolme varttia päästä mitään linjapiiliä kaupunkiin. En enää takaisin tule, olen tosi kiukkuinen. Kököttää nyt täällä melkein kolme tuntia. " Pam. Luuri säälimättä korvaan. Tämä tästä puuttui, ei kanisterit, Haukkuvainaan serkut, riittäviä vielä olleet. Saati maksamiset väärälle kimallenaiselle.

Kunhan nyt siellä rauhoittuisi, soitti Juuli takaisin. Oli jo kiukkupuuska ohi, anteeeksi erehdyksen antoi, kaikki oli hyvin taas. Oli tämä risteily todella suven kohokohta, - sattumuksineen, Haukkuvainaan serkkuineen, kaikenkaikkineen. Nyt on kauniit muistot, vain muistot, kameraa emme osanneet kumpikaan käyttää, kummallakin kaksin kappalein, mutta taitaa paras paikka ikuisille, ihanille muistoille olla oma mieli.

Näitä ihanuuksia voi aina halutessaan, paukkupakkasten nurkissa ryskiessä, näkysille ottaa. Kauniita, kauniita suvimuistoja Päijänteeltä. Kiitos näistä unohtumattomista suvihetkistä Sinulle, Täti.
Eivät ikinä unohdu.
.
« Viimeksi muokattu: su 23.09.2018, 22:23:17 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #517 : ke 19.09.2018, 15:58:01 »



Buonasourne, Juuli, täällä Miri !

Saavuin tänne Ranskan Cannesiin Hotel Sheratoniin, -Hilton oli täynnä, eilen illalla Malmin lentokentältä yksityis-Jetilläni. Malmille minut kuljetti yksityiskuljettaja Rollssilla, sillä avomallilla näin kesäaikaan.
Pyytäisin nyt Sinulta muutamaa, pientä, vaatimatonta palvelusta, en itse Illaliskutsuiltani ehdi.
Hakisit Lontoon West Endistä asunnoltani sinne unohtamani toisen chincilla-turkkini, pianon päältä residenssini salongista kultaisen sytyttimeni. Myös yönsininen Dior-iltapuku, minkkisomisteella, kultakengät olisivat tarpeen.
Avaimet saat lakeijaltani aulassa, osoite London, Tower Street 101.

Ennen Lontooseen lähtöä, ( käytä vapaasti Rollsiani ), noutaisit Espoon Westend bungalowiltani platinakoruni sekä kultaisen timannttitiaarani.
Laivalla Cannesiin tullessasi voisit tehdä muutamia pieniä hankintoja
W.S.O.P- konjakkia, Grand Marnier-likööriä ,Rohtmans -savukkeita, joissa on paperina papyrys sekä kultapaperi- filtteri. Tiedäthän. Myös Chanel 5 hajuvettä. Kaikkia muutama pullo, ehkä kuusi, savukkeita samoin. Siis kartonkeja.

Olisin kovin kiitollinen jos nämä jokapäiväiset, arkiset asiat voisit minulle, vanhan ystävyytemme nimissä, tänne Hotel Sheratoniin toimittaa. Sinähän lehtinaisena olet tottunut maailmalla matkustelemaan. Soitan maksumääräyksen London City Bank`kiin, riittävän suuren, nimellesi.
Jään odottelemaan.

Au Revoir

Miri

Hotel SHERATON
CANNES
FRANQOISE
.
« Viimeksi muokattu: to 20.09.2018, 19:58:50 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #518 : to 20.09.2018, 19:45:29 »



SELEKIAN SANOMAT/Selvännäkijä
Madam Kleopatra

Käännyn luottamuksella puoleenne.
Viimeksi hoiditte toimeksiantoni koskien mekkaloivaa, rääkkyvää naapuriani kiitettävällä tavalla.  Olen ikkunastani katsellut, nyt  kävelee kainalosauvojen avulla tämä naapuri.
Joten rohkenen esittää uuden toimeksiannon uuteen tehtävään.

Tehtävä on  arkaluonteinen, olen  hukannut itseni.
Olen asuntoni penkonut läpikotaisin kaapit, saunan, parvekkeen, sängynalustan, kaikki.
Ei löydy, valitettavasti. En ole asunnostani poistunut pitkään aikaan mutta olen silti soitellut ja antanut tuntomerkkini kauppoihin, kirjastoon, apteekkiin, pankkiin, sairaalat. Kaikki olen läpikäynyt.

Missään ei ole havaittu antamiini tuntomerkkeihin sopivaa henkilöä. Pelastuslaitoksen ja virkavallan puoleen en ole uskaltanut kääntyä,  koska he voisivat epäillä tapaukseen liittyvän rikosta. En halua kuulusteltavaksi asiassa  josta en tiedä mitään. Peiliin katsoessani siellä on joku jota en tunne. Olen siis täydellisesti kadonnut.
Mitä minä teen ?
Arvoisa vastaus tlk
nimim.  "Kuka/missä minä olen."
.
« Viimeksi muokattu: pe 21.09.2018, 10:09:34 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari

Poissa Juuli

  • Konkari
  • Viestejä: 813
  • Hukkaskukka
Vs: Kehräämö (kirjoituksia kuvilla)
« Vastaus #519 : pe 21.09.2018, 18:05:52 »



TIPITII

Syksy tuli Mummolaankin.
Metropolissa sitä ei niin huomannut.  Asfalttiviidakko ei pahemmin ruskaa esittele.  Puistojakin on senvarran nuukasti, muutama puu ja pensas joka ei onnistu puiston sorateiden varressa minkäänlaista  ruskaa väsämään. Juuli pesueineen oli  taas Mummolassa viikonlopun. Siellä kyllä ruska näkyi. Ja kaunista se oli. Se täytyi Juulin myöntää vaikka ei ollut ollenkaan näitä syksyihmisiä jotka puuskuttavat kymmenen kilometrin lenkkejä ja kehuvat kuinka on ihanan  kuulas tämä syksy. Toista kuin hikoillessa puolen kesää. Kun ei yhtään satanutkaan.
Ei ehtinyt Juuli kysymään mitä nuorelleparille naapurimökkin kuuluu. Mummo oli jo täyttä vauhtia kertomassa...

Oli Wiljami-ylkä saanut keväällä päännouseman jotta kanoja mökkiin hankitaan. Kesäksi. Kun ei tarvi tarhaa rakentaa.  Monta päivää Wiljami touhotti : "Jokkaine aamu sais verski kananmuna, ei mittään puotin  munnii joist ei tietä onko ne mistä ja minkälaatusist kanoist peräsi. Ties mitä huumerehhuu, kokaniinii ja muuta syötetää jott kana vaan istuu pesäl ja munnii. Kerra tunniss  sit putkahtaa muna lissää."
Anni aikansa kuunteli. Ei ollut Anni kovinkaan kiinnostunut  :" Oot sie huomioinnu jotta niil pittää olla jonkulaine paikka mis hyö saap yöns olla orrel. Et sie muka tiiä jot meiä munat tulloo tuost naapurist eikä siel emäntä takkuul huumaile yhtää kannaa. Jote oo hölisemäti." Wiljami pisti lippalakin päähänsä ja lähti. Meni Anni katsomaan mitä se siellä puuhaa kun vasarointia kuuluu. 
Puuhasihan se Wiljami.

Ylpeänä, nenä pystyssä esitteli Wiljami aikaansaannoksensa. Oli paikkaillut hyyskähirviötä. Nyt oli niin riemunkirjava hyyskä, menisi vaikka nykytaiteesta. Lisäksi oli naulannut koivurungon ylös poikittain jonka piti ortena toimia.
Annilta loksahti leuka, oli kuin vasaralla päähän paukautettu. Kun sai taas puhetta tulemaan ,  tuli tekstiä joka mummon sanojen mukaan oli pitkälti painokelvotonta mutta tämän oli julkituonut:
" Voi elämän kevät. Tuoko se o siu mielest kanala. Sehä o hyyskä. Ja risa. Nii että mie istusi siel ja kanat kakkis orreltaa niskaa. Voi ssss,,, sanomanpitsi siu tuherruksii. Voih,,, Annille katsominen riitti, meni puhisten sisälle sulattelemaan näkemäänsä.

Ei lopettanut Wiljami kanoista vouhkaamista. Kaiken mahdollisen asian jankkasi.  Kuinka ei tarvinnut Annin enää konkata naapuriin munareissulle.  Kuinka sitä ja kuinka tätä.  Anni ei  enää edes vastannut,,, ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa kanojen kakkia päähänsä.  Silloin veti Wiljami hihastaan ässän,,, katkerin mielin, kauan oli pohtinut,,, lupasi tyystiin lopettaa Korpi-Paarissa asioinnin.
Se naula tehosi. Anni suorastaan ponkaisi kiikkustuolistaan,,, hoputti Wiljamia siitä paikasta kiireen vilkkaa kanaostoksille. Vaan vaati Anni kukon mukaan. Syy kukkopuolisen hankintaan oli Annille  päivänselvä.
Pitää olla yksi mieskin  talossa.
.

« Viimeksi muokattu: ke 26.09.2018, 21:28:38 kirjoittanut Juuli »
https://www.youtube.com/watch?v=7DUnyXUaUDE
muistojeni ruusut anneli sari