Kokonaisuudessaan lainaus jonka joku oli ystävällisesti kopioinut someen:
TUULIANNA TOLA seisoo keskellä lattiaa ja puhuu järkeä limbiselle järjestelmälleen.
”Rakas limbinen järjestelmä, sä olet tehnyt kovasti paljon töitä. Sä olet painanut paniikkinappulaa, sä olet hälyttänyt kaikesta. Mutta sä olet toiminut virheellisen tiedon varassa ja siksipä sun on nyt aika lopettaa. Muista, että tätä junaa ohjataan me. Ja me pystytään siihen uuden tiedon varassa, joka meillä on käytettävissä.”
Me tarkoittaa Tuulianna Tolaa ja hänen 16-vuotiasta tytärtään Lauriina Tolaa. Äiti on kärsinyt työpaikan sisäilmasta, ruoka-aineyliherkkyyksistä ja ihottumista. Tyttären ympäristöherkkyydet tekivät vielä paljon sairaammaksi.
Nyt molemmat ovat parantuneet omien sanojensa mukaan täysin.
LAURIINA TOLAN terveysongelmat alkoivat, kun hän siirtyi ala-asteelta yläasteelle Aleksis Kiven kouluun. Koulu on nyt muuttanut sisäilmaongelmien takia väistötiloihin, kunnes rakennus saadaan korjatuksi.
Lauriina sai koulussa hengenahdistusta ja silmien kutinaa. Ääni lähti ja väsytti. Hän alkoi olla jatkuvasti sairaana. Kesäloman Lauriina oli oireeton, mutta kun kasiluokka alkoi, hän oli parin koulupäivän jälkeen taas sairas.
”Jos vain käväisin koulussa, olin sen jälkeen seuraavat kaksi viikkoa ihan uupuneena sängyssä. Oli fletku olo. Kädet ei jaksaneet, ne tärisi, ja jaloissa oli sama fiilis.”
Lauriina kävi kokeilemassa koulunkäyntiä myös kahdella muulla helsinkiläisellä yläasteella. Toisessa oireet iskivät päälle jo aulassa. Toisessa hän ehti olla viikon. Kevät piti hoitaa etäopiskeluna.
SEURAAVANA kesänä oireita alkoi tulla yhä useammista ärsykkeistä. Ongelma laajeni monikemikaaliherkkyydeksi. Oireita aiheuttivat hajusteet, pesuaineet ja sampoot, liimat, maalit ja tupakansavu. Oikeastaan aivan kaikki.
Uusissa koulukirjoista haisi tuore painomuste. Vanhoista huokui koulun sisäilmacocktail. Kumpienkaan kanssa ei voinut opiskella.
Sähköyliherkkyyskin astui kuvaan. Lauriina Tola ei voinut olla tietokoneella eikä käyttää puhelimia. Wifistä piti luopua. Kavereiden luona ei voinut käydä.
SAIRAUS vaikutti koko perheeseen. Rakennusalalla työskentelevä isä ei voinut tulla työmailta kotiin tuomatta ärsykkeitä mukanaan. Kun pikkuveli tuli kaverin luota, hänet piti käyttää suihkun kautta.
Elämä oli ajettu todella ahtaalle.
Tuulianna Tola joutui myös taistelemaan kaupungin kanssa Lauriinan koulujärjestelyistä ja lääkärien kanssa siitä, mikä tytärtä vaivaa.
”Lääkärit eivät uskoneet ja ehdottivat psykiatria. Että teini-ikäiset haluavat huomiota. Niin pinteessä olevalle perheelle ja ihmiselle ei kyllä tarvitsisi sellaista sanoa.”
Vertaistukikaan ei antanut toivoa paremmasta. Sen viesti oli, että tällaista elämä tulee olemaan.
Sitten kotona tehtiin putkiremontti.
”Ja siihen se kulminoitui. Sä et pystynyt olemaan täällä kotonakaan terveenä, kun se putkiremontin haju leijaili täällä.”
SILLOIN perhe sai vinkin kanadalaisen Annie Hopperin kehittämästä menetelmästä. Siinä potilas lyhyesti sanottuna ohjelmoi aivonsa uudelleen.
Tuulianna Tola näyttää olohuoneessaan, miten se tapahtuu:
”Seis, seis, seis. Mun aivot on jumissa ja lähettää keholle virheellisiä viestejä. Mutta nyt kun tiedän, että kaikki nämä oireet ja haasteet johtuvat siitä, että mun limbisessä järjestelmässä on virheellisiä kytkentöjä, niin mun valinta on korjata nuo kytkennät.”
”Mä olen vapaa ja mä olen täysin terve. Voin tehdä mitä vaan, mennä minne vaan ja syödä mitä vaan.”
Kursseilla tai niiden sijasta kotona katsottavilla dvd-levyillä opetetaan harjoitukset, joita tehdään itsenäisesti tunti päivässä puolen vuoden ajan. Se puoli vuotta on nyt Tuulianna ja Lauriina Tolalla takana.
Molemmat voivat syödä mitä tahansa, käyttää hajusteita ja käydä hometaloissa saamatta mitään oireita.
Puolen vuoden ajan he ovat pidättäytyneet myös puhumasta niistä.
”Kielenkäyttö on tärkeä osa ohjelmaa. Aivoissa on ne neuronit, jotka syttyvät yhdessä: kun sanotaan hometalo, päädytään paniikkikohtaukseen. Ne yhteydet katkaistaan”, Tuulianna Tola selittää.
ONKO tässä kaikessa mitään järkeä?
”On”, vastaa neurologi ja työterveyslaitoksen ylilääkäri Markku Sainio. ”Sille on teoreettinen perusta.”
Limbinen järjestelmä tarkoittaa meidän liskoaivojamme, aivojen primitiivisintä osaa, joka sisältää henkiinjäämisen kannalta olennaisimmat toiminnot.
Jos liskoaivot aistivat uhkaa, ihminen reagoi: hän valmistautuu hyökkäämään tai pakenemaan.
Limbisestä järjestelmästä pannaan liikkeelle stressihormonit, sympaattisen ja parasympaattisen hermoston reaktiot, elimistön puolustusta säätelevät sytokiinit ja ruumiinlämmön nousu.
Tietoinen ajattelu ja järkeily taas asuu otsalohkossa. Se jää uhkatilanteessa helposti jalkoihin. Hopperin menetelmässä otsalohko valjastetaan rauhoittamaan liskoaivoja.
Näin oireet vähenevät. Sen takia huolikin vähenee. Järjestelmä rauhoittuu. Syntyy positiivinen kehä.
SAINIO on tutkinut homeelle ja muille ympäristötekijöille herkistyneiden ihmisten ongelmia. Suurelle osalle niistä ei ole kovasta etsimisestä huolimatta pystytty paikantamaan varsinaista aiheuttajaa. Silti oireet ovat todellisia, usein tuskallisia ja elämää rajoittavia.
Viime aikoina niiden mekanismia on alettu ymmärtää. Ympäristöherkkyys syntyy, kun elimistön hälytysjärjestelmä alkaa reagoida rajulla tavalla vähäisiinkin ärsykkeisiin – sellaisiin, joista normaalisti ei ole ihmiselle vaaraa.
Alkusyy on jossain, mutta paranemisen kannalta se ei välttämättä ole enää olennainen.
POTILAITA on myös suomalaisessa terveydenhuollossa koetettu auttaa erilaisilla terapioilla, mutta se on onnistunut huonosti.
”Me olemme yrittäneet rauhoittaa ihmisiä sinnittelemään oireita aiheuttavissa oloissa. He inhoavat sitä.”
Sainio ymmärtää reaktion. Potilaat pyrkivät parhaansa mukaan välttämään ärsykkeitä, jotka saavat heidät voimaan huonosti. Se on järkeenkäypää.
”Kyllä minäkin inhoaisin, jos menisin heikoksi kun haistan kaalikääryleitä ja joku sanoisi, että mene psykologille. Suuri osa meidän toimistamme syyllistää näitä ihmisiä.”
Kanadalaisen Hopperin onnistumisesta täytyy hänen mielestään ottaa opiksi.
HOPPERIN menetelmä ei tähtää pelkästään olojen sietämiseen vaan koko haitallisen reaktion poistamiseen.
Hän herättää ihmisten luottamuksen korostamalla, että sairaus on todellinen ja fyysinen. Se ei ole kuviteltu eikä potilaan oma vika.
”Kyse on trauman aiheuttamasta aivovauriosta, joka vaikuttaa kehoon moniin mekanismeihin”, Hopper kirjoittaa kirjassaan Wired for Healing.
Hopper kertoo sairastaneensa itse monikemikaaliherkkyyttä, sähköyliherkkyyttä ja selittämättömiä kipuja aiheuttavaa fibromyalgiaa. Hän joutui niiden takia kodittomaksi.
”Jokapäiväiset kemikaalit ja sähkömagneettiset kentät saivat ruumiini reagoimaan kuin ne olisivat hengenvaarallisia. Ainoa turvapaikka oli luonto. Vasta kun aloin ajatella sairautta fyysisenä aivovammana, aloin ymmärtää sitä.”
http://www.hs.fi/tiede/art-2000005350373.html?share=4b473c2b961c024483c1f4e85363ab3f
