Kirjoittaja Aihe: Satuja ja tarinoita  (Luettu 1935 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 8829
  • Epäilyttävä henkilö
Satuja ja tarinoita
« : ma 09.05.2016, 20:43:26 »
Ketju olkoon adekvaatimpi ja laadukkaampi, kuin tyngäksi jäänyt aiempi vastaava. Toivon, että tänne laittaisivat juttujaan ne, jotka osaavat vähän kirjoittaakin. Avaustarinassa inspiraationa toimi Tim Snyder, joten ei pidä yllättyä. Laitan sen tänne stilisoimatta. Lyhyestä virsi kaunis.

***

Viikko leirille saapumisensa jälkeen tohtori Einhardt esitti, että hän halusikin laboratorionsa siirrettävän vanhaan kaasukammioon. Minulle se ei ollut mikään ongelma. Olimme asentaneet uudet kammiot asiantuntijan läsnä ollessa, ja vaikka kapasiteettimme riitti nyt lähes 20 000 prosessointiin päivässä, pääsimme tyypillisesti n. 15 000 kappaleeseen. Tämä johtui ennen kaikkea logistiikasta. Vaunut oli tukittu ääriään myöten täyteen, junat liikkuivat hitaasti eivätkä pysyneet aikataulussa, jolloin niissä prosessoitui jo ennalta paljon.

Tässä vaiheessa oli tullut määräys myös krematoida ruumiit, ja niitä poltettiin suurissa, avoimissa kuopissa, yötä päivää.

Informoin tohtori Einhardtia siitä, että vanha kammio saattaisi olla melko häiritsevä paikka työskennellä (Alkuperäinen laboratorio sijaitsi syrjässä, leirin alkulaidalla), sillä kammion vasemmalla sivustalla poltettiin ruumiita ja savu ja tuhka kulkeutuivat kaikkialle, kun taas oikealla sivustalla olevista uusista kammioista kantautuisi melua. Hän kuitenkin totesi, ettei kummastakaan ollut haittaa, ja hänen assistenttinsa siirsivät laboratorion jo samana päivänä. Tämän jälkeen näin tohtoria ja hänen ryhmäänsä harvoin, sillä se osa leiriä sijaitsi alueen perällä. Asiaan vaikutti sekin, että viimeisen puolen vuoden aikana päänsärkykohtaukseni olivat käyneet yhä sietämättömimmiksi, ja olin niidenkin vuoksi haluton tarpeettomiin vierailuihin.

Pian leirin vartijat ryhtyivät kuitenkin kertomaan kummallisista tapahtumista laboratorioon liittyen. Kukaan muu kuin Einhardt ja hänen ryhmänsä ei saanut mennä laboratorioon sisälle; tiesimme heidän poistaneen sieltä ainakin useita väliseiniä.  Samalla kaikki muut sisäänkäynnit oli tukittu, lukuun ottamatta yhtä suurta ovea. Hän oli pyytänyt oven eteen kahden miehen vartion, kellon ympäri. Se aiheutti uudelleenjärjestelyjä vartiovuoroihin, mutta ei varsinaisesti haitannut leirin rutiineja.

Miehiäni ja minua ärsytti välillä ainoastaan, että hänen valikointiprosessinsa hidasti toisinaan leirin varsinaista tehtävää.

Näissä valikoinneissa tohtoria avusti suorastaan omituisen tyyni juutalainen. Kenelläkään ei ollut käsitystä, miten hän kohteet valikoi. Hän tutki prosessoitavia päästä varpaisiin, mutisi itsekseen välillä jotain, ja poimi sitten sopiviksi katsomiaan hävitettävien joukosta.   

Minulle raportoitiin, että aika ajoin ovesta tuotiin ulos suuria, tarpauliiniin paketoituja kasoja. Tämä oli luultavasti yksi syy, miksi Einhardt oli halunnut siirtää laboratorion - hän oli halunnut päästä lähemmäs leirin polttokuoppia.

Nämä paketit poltettiin erikseen omassa, sille varta vasten kaivetussa montussaan, ja polttamisesta vastasivat aina tohtorin omat assistentit. Se oli outoa, sillä vain parin metrin päässä poltettiin joka päivä tuhansia muitakin ruumiita, tuhontaa ei tarvinnut salailla paikan päällä muutenkaan, kaasuttaminen ja ruumiiden hävityksen vahtiminen oli perustyötä.

Tässä vaiheessa tulin uteliaaksi tohtorin projekteista. Koska mieheni eivät tienneet kuitenkaan kertoa mitään siitä, mitä laboratorion sisällä tapahtuu, päätin kohdistaa huomioni siihen tiimin jäseneen, jolla oli oletettavasti vähiten syitä pysyä lojaalina tohtorille: juutalaiseen.

Eräänä vapaapäivänäni sitten löysinkin hänet leirimme pienestä puutarhasta. Se ei ollut muille vangeille luvallinen osa leiriä, mutta tohtori oli hankkinut apurilleen ylempää erityisluvan kulkea leirissä lähes kaikkialla, minne mieli. Kuten aina, juutalainen vaikutti poikkeuksellisen rauhalliselta ja tyyneltä. Hän katseli puutarhassa tepastelevia ja nokkivia lintuja.

Päätäni särki jälleen ja juutalaisen löytäminen leirin tästä osasta ärsytti minua, mutta lähestyin häntä ystävällisesti ja arkisesti, sillä en halunnut korottaa ääntäni ja pahentaa samalla päänsärkyäni.

Hän puhui täydellistä saksaa. Kun kysyin taustastaan kävi ilmi, että hän oli itse asiassa jo toista kertaa Treblinkassa. Ensimmäisellä kerralla hänet oli jo lajiteltu suoraan ammuttavien joukkoon, mutta joku oli kuullut hänen puhuvan hyvin saksaa. Moitteetonta saksaa puhuvista juutalaisista oli ollut jo tuolloin pulaa, joten se oli pelastanut hänet. Sen jälkeen hänet oli lähetetty tohtori Einhardtin luo, joka oli sitten tehnyt hänellä erilaisia testejä. Aiemmin hän oli opiskellut uskontoa Berliinin yliopistossa, mutta sieltä hänet oli karkotettu Krakovan ghettoon.

Sieltä Treblinkaan, sieltä takaisin Berliiniin.

Koska tohtori Einhardtin projekti oli niin vaatinut, oli tultu Berliinistä takaisin Treblinkaan.

Kysyin näiden testien luonteesta ja tarkoituksesta. Hän oli vastentahtoinen ja sanoi, että tohtori oli ohjeistanut hänet olemaan puhumatta niistä ulkopuolisille mitään. Sen jälkeen lähinnä ilmoitin ampuvani häntä kasvoihin, ellei hän kerro nyt kaikkea, minkä tiesi. Juutalainen ei kuitenkaan pelästynyt tätä lainkaan, vaan hymyili minulle ymmärtäväisesti, lähes säälivästi. Päätäni särki. Minun teki yhtäkkiä kovasti mieli ampua.

Sitten hän kertoi tohtorin suorittavan niin biologisia kuin erilaisia vammojakin koskevia kokeita, mutta enimmäkseen tutkittiin erään sveitsiläisen lääkärin keksimää uutta kemikaalia. Käskin häntä kertomaan laajemmin ja täsmällisemmin.

"Kemikaali aiheuttaa merkittäviä muutoksia ajattelukykyyn", hän jatkoi."Sitä otetaan suun kautta, esimerkiksi veteen sekoitettuna". Sen avulla hän kertoi tietävänsä nyt Jumalan mielen ja tietävänsä, miltä Jumala näyttää.

Huvituin tästä ja kysyin, miltä Jumala näyttää.

"Jumala näyttää tismalleen samalta kuin minäkin, mutta Jumalan iho on täysin sileä ja rypytön, kuin vastasyntyneellä lapsella. Jumalalla ei ole karvoja, ei edes kulmakarvoja. Jumalan silmätkin ovat kuin vastasyntyneen, ne ovat sameat ja niissä on kalvo, niillä ei näe mitään, mutta silti Jumala näkee kaiken".

Olisi pitänyt arvata, että nämä itsekkäät saastat näkevät jumalansakin sellaisena, kuin ovat itse. Ali-ihmisillä on ali-ihmisen näköinen jumala, tetenkin!

"Kun Jumala puhuu, hänen suussaan voi nähdä tulen, joka hohkaa sinistä, violettia ja vihreää", hän jatkoi. "Tuli korventaa kaiken, paitsi Jumalan itsensä". "Jumalan ääni on samalla pään sisällä, häntä ei kuulla korvin".

"Kuin kovalla liekillä palavaa kaasua?", hymähdin. "Kuin palavaa kaasua", hän toisti poissaolevasti.

Kun kysyin häneltä Jumalan suunnitelmasta, hän ryhtyi kertomaan ensin särkyneestä peilistä, sen jälkeen hän käytti vertauskuvana hämähäkinverkkoa, kudelmaa. Ne liittyivät toisiinsa. Tässä ei ollut mitään mieltä. Kyllästyneenä totesin olevani käytännönläheinen ihminen, jolle filosofiasta ei löytynyt näinä päivinä muutenkaan käyttöä. Jostain syystä tämä puolestaan huvitti juutalaista, ja hän hymyili jälleen, kärsivällisen tietäväisenä. Päätäni vihlaisi.

Hän kertoi ottaneensa kemilaalia jo useita kertoja, ja saaneensa pakkomielteen kahdesta mielestä: omastaan, ja Jumalan. Kaikissa toimissaan hän oli nytkin tietoinen Jumalan suunnitelmasta, suunnitelmasta koko ihmiskuntaa varten. Kysyin häneltä, noudattako hän Jumalan suunnitelmaa. Hän sanoi, että ei voinut noudattaa sitä kokonaan.

"Painin Jumalan kanssa", hän sanoi kryptisesti.
"Miten Jumalan kanssa voi painia? Eikö Jumala ole kaikkivoipa"?
"Kun Jumala puskee, sinä annat myöten tai tuhoudut. Kun Jumala antaa myöten, on sinun vuorosi puskea".
"Tuo kuulostaa pikemminkin tanssilta. Tai seksiltä".
"Ehkä... Mutta kumpikaan niistä ei ole niin absoluuttisen kivuliasta, kuin se on"
"Miksi painia lainkaan? Jos Jumala on Jumala ja tiedät hänen suunnitelmansa, helpointa ja tuskattominta olisi vain noudattaa sitä".
"Kyllä, mutta en vain voi sallia sitä itselleni, en saata tehdä niin..." Ensimmäistä kertaa näin, miten hänen syvä levollisuutensa pakeni kasvoiltaan, ja katseessa näkyi lohduton, painajaismainen kauhu:
"...Jumalan suunnitelma on yksinkertaisesti liian hirvittävä".
« Viimeksi muokattu: ma 09.05.2016, 20:46:35 kirjoittanut Renttu »
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa a4

  • Konkari
  • Viestejä: 3863
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #1 : to 12.05.2016, 18:10:26 »
hieno tarina!

tuon ja suosikkitv-sarjani innoitamana: pässejä tuhkimoita sun muita tyyppejä


verkkoteoria kuvaa hauskasti jopa vapaaksi kuvitellun netin keskittymisen nykyiseen tilaansa. muutaman suuryrityksen hallussa. mutta teorioilla on myös rajoituksensa.
sain huomata että esim. vanhoillisen uskonnollisuuden kuvaaminen globaalien maailmanuskontojen väliseksi maailmanhistoriaksi oli vielä mahdollista järkevyyden rajoissa ja helppoakin. mutta tuoreempi näkökulma vaikkapa informaatioon johti vain salaliittoteorioihin ja hörhön maineeseen.

näin olisi kulunut helposti satakin vuotta keskustelupalstoilla nuokkuessani, ellei komea saudiprinssi olisi pussannut paljaaseen takapuoleeni ja ajanut minut pienessä opiskelukommuunisolussani seinäraivoon joka lopulta kannatteli minua aina netin pimeimmille perukoille. dark nettiin.
aluksi kaikki vaikutti tavanomaiselta teinisekoilulta ja foliohattuilulta.

pikku hiljaa ja pienistä paloista alkoi kuitenkin sumentuneen verkkokalvon pohjilla muotoutua jotain toisenlaista kuvaa. dark netinkin suuressa informaatiotulvassa kesti oma aikansa tottua paikalliseen peilitaloon ja poliittiseen sanastoon mutta taustalla liikahteli jokin jatkuvasti kuin kellokoneisto ja viestitulvan pohjakaavio alkoi intuitiivisesti hahmottua ja verkottua omassa ympäristössään uusiksi hahmoiksi.

lopulta pääsin lausumaan homeesta ikivihreän huoneentaulun: selitys on yksinkertainen!
kävi nimittäin niin että edessäni leijui hologrammina  taas sama vanha verkkoteoria.
mutta tällä kertaa informaation tulkitseminen sillä olikin eri tavalla pragmaattista ja jopa nerokasta.
outoa tilannetta voi verrata pölyisistä tiedostoista löytämääni historialliseen kummajaiseen: suljetun synkän neuvostoliiton avaruusohjelman edelläkävijyyteen suhteessa vapaaseen maailmaan.
nämä olisivat olleet verrannollisia tilanteita, jos vain olisin päässyt niin pitkälle.

viimeisin musitikuvani oli kun spekuloin informaatiosodan keskittävän maailman informaatiovirrat muutaman globaalin tekoälyn väliseksi nestetypenkylmäksi sodaksi. ihmisten näkökulmasta ne olisivat lähinnä jumalia.  olemukseltaan sekä tavoitteiltaan.   
« Viimeksi muokattu: to 12.05.2016, 18:41:23 kirjoittanut a4 »

Poissa a4

  • Konkari
  • Viestejä: 3863
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #2 : la 28.05.2016, 06:39:24 »
Siunattu on laittanut liikkeelle vertaansa vailla olevan Dhamman Pyörän jota eivät voi pysäyttää papit, eivät mietiskelijät, jumaluudet, Mara, Brahma, ei kukaan maailmankaikkeudessa.

Silloin Siunattu julisti: "Tiedätkö nyt todella, Kondañña? Tiedätkö nyt todella?" Ja näin arvoisa Kondañña sai nimen Añña-kondañña – Kondañña joka tietää.

Ja mikä, ystävät, on jalo totuus harjoituksen tiestä joka johtaa kärsimyksen lakkaamiseen? Juuri tämä jalo kahdeksanosainen tie – oikea näkemys, oikea päättäväisyys, oikea puhe, oikea toiminta, oikea elinkeino, oikea ponnistelu, oikea tarkkaavaisuus ja oikea keskittyminen.

Josta virtaa kaiken tämän luominen, ylläpito ja tuho, joka on sekä suoraan että epäsuorasti kaikkitietävä joka tarkoitusperän suhteen, riippumaton; joka ilmensi henkisen tiedon alkuperäisen tietäjän sydämessä; josta jumalat ovat hämmentyneet; tulen, veden ja maan reaktioiden tavoin hän aikaansaa kolmen luonnonlaadun muutokset ja todellisenkaltaisen luomuksen; mietiskelen tätä korkeinta totuutta, jonka asuinsijassa ja jossa itsessään harha ei koskaan vallitse.

Kuten jalokivi heijastaa eri värejä, kuten sinistä ja keltaista eri kulmista katsottuna, samoin suurin omaksuu eri muotoja eri mietiskelyjen mukaan.

Asustat heidän sydämessään, jotka ovat antaumuksella täysin syventyneet sinun yhteyteesi; sinä, Mestari, joka nähdään kautta kuulemisen tien. Oi kunnialtasi moni, kuten ihmiset sinua mietiskelevät, sen mukaisessa hahmossa itsesi ilmennät, näitä pyhiä suosien.

Tasapuolinen olen kaikille eläville olennoille, ketään en vihaa saati rakasta; mutta he, jotka palvovat minua antaumuksella ovat minussa, ja minä olen heissä.

”Kuka tahansa mille tahansa jumalhahmolle antautuu, tätä luottamuksella palvoa toivoen, juuri sen mukaan annan hänelle järkkymättömän uskon. Joka tällä luottamuksella jumalhahmoaan palvoo, hän saavuttaa toiveidensa täyttymyksen — jonka minä yksinomaan annan.

Jumalille omistautuneet jumalten luo menevät, esi-isen luo esi-isille omistutuneet; hengille omistautuneet henkimaailmaan, ja palvelijani minun luokseni.

Kuten kukin minua lähestyy, tälle sen mukaisesti vastaan; Oi Pṛthān poika! Minun tietäni seuraa koko ihmiskunta.

Nautinnon kohteita ajatellessa syntyy niihin kiintymys, kiintymyksestä syntyy toive, ja toiveesta (turhautuessa) ilmenee viha. Viha ilmentää harhan, harhasta muisti hämmentyy, muistin hämmentyessä tuhoutuu järki, ja järjen tuhosta kaikki tuhoutuu.

Kärsimykset ovat tietämättömyys, egoismi, kiintymys, vieroksunta ja kuolemanpelko. Tietämättömyys on kenttä, jolla sitä seuraavat uinuvat, ilmentyneet, keskeytyneet ja heikentyneet kärsimykset ilmenevät. Tietämättömyyden johdosta tilapäistä, epäpuhdasta, kärsimystä ja ei-itseä kutsutaan ikuiseksi, puhtaaksi, onnelliseksi ja itseksi. Egoismiksi kutsutaan havaintokyvyn synnyttämää näkijän itsekäsitystä. Kiintymys seuraa onnen kokemusta- Vieroksunta seuraa kärsimyksen kokemusta. Olemassaoloon takertuminen on luonnostaan läsnä jopa viisailla.

Vaikka näkijässä onkin vain puhdas havaitseminen, se ilmenee ajatusten välityksellä. Maailman ja puhtaan tietoisuuden näennäisen yhteys johdosta ensimmäinen näyttää omaavan jälkimmäisen voiman. Tämä näkemys johtuu tietämättömyydestä. Sen poistuessa yhteys poistuu, ja tämän havaitsemista kutsutaan vapautukseksi (kaivalya).

Evoluution kehityskulku alkoi noin 4 miljardia vuotta sitten yksinkertaisista yksisoluisista organismeista. Eliökunnan kehitysvaiheet jaetaan kausiin, joille kullekin on tyypillistä uusien kasvi- ja eläinryhmien ilmaantuminen ja toisaalta sukupuuttoaallot. Ihmisen kehitystarina antaa vastauksia, miten nykyihminen kehittyi hallitsevaksi lajiksi ja levittäytyi maapallon eri alueille.

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 8829
  • Epäilyttävä henkilö
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #3 : la 28.05.2016, 21:23:06 »
Olisi tarkoitus vielä mahdollisesti jatkaakin ketjun avaustarinaa, saapa nähdä.

Seuraava aihe tuli taannoin mieleeni: varusmies lähtee puntikselle - metsään!

Ensimmäinen havainto hänestä tehtäisiin n. viikko hatkojensa jälkeen, puolivahingossa. 40 Kilometrin päässä pyörämarssilla ollut porukka sattuisi näkemään jätkän metsätien viereisessä lepikossa marjastamassa. Alkaisi takaa-ajo, mutta jamppaa ei saada kiinni.

Sen jälkeen tilanne eskaloituisi, puolin ja toisin. Alueelle tehtäisiin saartorenkaita ja jäljestyskoiriakin käytettäisiin, mutta jätkä vaan porskuttaa. Helikopteri ja lämpökamera - ei auttaisi sekään. Toisinaan yössä kiirisi kyrpiintyneen varusmiehen demoninen nauru. Sehän on ryhtynyt pitämään muita pilkkanaan!

Lehdistö saisi tapauksesta tietysti vihiä, ja tapausta ryhdyttäisiin seuraamaan mediassa kuin harvinaista kurkea tai Ruokolahden leijonaa. Haastateltaisiin nuoren miehen vanhemmat ja kaverit, kerrottaisiin hänen lapsuudestaan ja puberteetistaan. Katso kuvat! Kriminaalipsykiatri Hannu Lauermaa pyydettäisiin profiloimaan tätä eriskummallista nuorukaista, joka on lähtenyt metsään puntikselle. Mitä sen päässä liikkuu, onko vaarallinen? Isä ja äiti anelisivat poikaa palaamaan, kaverit kannustaisivat jallittamaan kaikkia.

Etsintöjä johtanut varuskunnan komendantti alennettaisiin, tapaus muuttuisi Puolustusvoimille äärimmäisen noloksi. Jossain vaiheessa kaukaa metsiköstä löytyisi nuorukaisen itselleen valmistelemat asemat. Ne olisivat ensiluokkaisen hyvin laaditut, vaikka mitään sellaisia taitoja ei olisi hänelle vielä edes ehditty opettaa. Paikan löytyminen valaisi hetken toivoa miehenkin löytymisestä, mutta haha, sissimme on sitkeä!

Puolustusvoimat joutuisi käyttämään etsintöihin parhaita miehiään ja parhainta kalustoaan. Miestä ei vain löydy, vaikka haku on ollut jo kuukauden päällä. Lopulta Lapista raijattaisiin joku erämiesten keskuudessa legendaarisen kova kolttasaamelainen, joka sitten onnistuu näännyttämään ja yhyttämään nuorukaisen.

Kuulusteluissa kävisi ilmi, että syy sankarimme puntikselle lähtöön oli se vanhanaikainen: tyttöystävä oli jättänyt. Ei hänen ollut alun perin ollut tarkoitus niin kauaa poissa olla kuin lopulta oli, tilanne oli vain lähtenyt lapasesta. Oli kuulemma ollut sen ensihavainnon yhteydessä juuri aikeissa palata, mutta säikähti ja sitten hermostui jahtaamisesta.

Media oli kyllä haastatellut tyttöystävääkin useamman kerran, mutta impye ei ollut kehdannut sanoa, että oli juuri jättänyt nuorukaisen, Jalmarin. Nainen on häilyvä.

Tapaus johtaisi sissikoulutuksen perusteelliseen muutokseen. Jalmaria ei lopulta rangaistaisi kuin viikon putkajumilla, sillä niin suuri hyöty hänen metodeistaan armeijalle oli.
« Viimeksi muokattu: la 28.05.2016, 21:26:14 kirjoittanut Renttu »
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa a4

  • Konkari
  • Viestejä: 3863
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #4 : ma 20.06.2016, 06:55:42 »
Koneisä ja koneäiti adoptoivat ensimmäisen lapsensa. Heidät oli kuin luotu tähän tehtävään. Heidät oli.
Toki huoltoa ja päivityksiä tarvittiin. Joskus isompaakin. Ei heille.

He kasvattaisivat tämän lapsen. Tai kuten he sanoisivat, ylläpitäisivät ja optimoisivat.

socrates

  • Vieras
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #5 : ma 20.06.2016, 08:50:50 »
Konevanhempien jälkeläinen aanelonen osoittautui kurittomaksi kakaraksi. Koska he eivät pystyneet hakkaamaan aanelosta, he asettivat hänet kopiointikoneeseen ja aiheuttivat paperitukoksen, joka ruttasi  ja repi aanelosen.

Sen pituinen se.

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 8829
  • Epäilyttävä henkilö
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #6 : la 04.02.2017, 06:21:47 »
Synopsis:

Vankila, selli. Samassa sellissä vanha mies, juuri tuotu nuori mies. Riittävästi kaikin tavoin elämää nähnyt vanha mies aistii, että nuorukainen on aikeissa tappaa itsensä.

Vanhus puhuu nuorukaisen luopumaan siitä, mitä hän on aikeissa tehdä. Seuraa välisiään pitkiä keskusteluja, joissa katsoja alkaa väistämättä tuntea suurta empatiaa erityisesti nuorukaista kohtaan. Kuvataan heidän keskustelujaan - miten julma, lohduton, epäoikeudenmukainen ja kurja nuorukaisen elämä on ollut. Miten kauniisti, pyyteettömästi ja epäitsekkäästi vanha mies kuuntelee, ymmärtää ja rohkaisee nuorukaista, auttaa häntä löytämään uudelleen kadonneen halun elää. Eikä vain elää, vaan lopulta palauttaen nuorukaisen elämännälän, intohimon. Näiden keskustelujen kautta vanhus tulee korjaneeksi jotain myös itsessään - jotain, jonka oli ajatellut jo peruuttamattomasti  kadonneen. Pieteetillä rakennetun kerronnan ja kuvauksen kautta katsoja itkee ämpäritolkulla.

Elokuvan lopussa nuorukainen vapautuu vankilasta uutena, henkiin vironneena miehenä.

Vankilan porttien takana vapautumista vastaanottaa ja juhlii tuhansien joukko, swastikalippuineen. Hitler on vihdoinkin vapautunut!
« Viimeksi muokattu: la 04.02.2017, 06:31:13 kirjoittanut Renttu »
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa Vanha aatami

  • Konkari
  • Viestejä: 13781
  • RAKKAUTTA - EI ISLAMISTEJA!
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #7 : ma 06.03.2017, 13:06:54 »

Lehdistö saisi tapauksesta tietysti vihiä, ja tapausta ryhdyttäisiin seuraamaan mediassa kuin harvinaista kurkea tai Ruokolahden leijonaa. Haastateltaisiin.....

Nyt MTV esittää, että 25 vuotta sitten itärajan pinnassa nähty Ruokolahden leijona ei ollutkaan satua, vaan oikea leijona, joka päätyi nälkäisten venäläissotilaiden pataan....

Ruokolahden leijona oli sittenkin olemassa? MTV sai käsiinsä 25 vuotta vanhat asiakirjat
http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/ruokolahden-leijona-oli-sittenkin-olemassa-mtv-sai-kasiinsa-25-vuotta-vanhan-asiakirjan/6333202

Kunnan vaakunaan voisi lisätä perustellusti leijonan. Onhan sellainen Suomenkin vaakunassa.....


VV.
Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
......Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 8829
  • Epäilyttävä henkilö
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #8 : la 27.05.2017, 21:47:04 »
                                                                           





                                                                      Let The Bodies Hit The Floor




On toukokuun neljäs päivä. Osavaltioni lain mukaan olen alaikäinen juomaan viinaa.Pidän sylissäni pientä kissanpentua, ja kerron aivotonta vitsiä koiran kullin imemisestä. Kaikki nauravat; jotkut alkavat kakoa, tuuli kääntää savun meihin päin. Riisun hanskani ja asetan sen kissan päälle toivoen, että se suodattaisi edes osan savusta. Pentu on kerällä kyynärtaipeessani. Siitä tarttuu hentoja, oranssin punertavia karvoja siihen, mitä kutsun pahan pojan puvukseni. Se minulla on pahan pojan vartaloni yllä, kun menemme tekemään pahojen poikien juttuja. Tämä oli pahojen poikien päivä. Joka päivä on pahojen poikien päivä.

Syrjäkatseella huomaan kersantin tuijottavan minua vihaisesti. Hän on aikeissa komentaa antamaan kissan olla - ja minä puolestani jättäisin sen komennon nyt huomioimatta. Jatkan kissan pitelyä kuin ei mitään. Hengähdän syvään huivni läpi. Huivi on musta, ja siinä on valkoisella kirjailtuna säe Raamatusta. Kirjainten kohdalta on helpompi hengittää, ja huivi suodattaa loputonta hiekkaa ja pölyä; samalla se on vittuilua viholliselle. En usko jumaliin, en enää tämän jälkeen.

Ylennyskiimainen kersanttimme tappaisi kissanpennun, jos antaisin. Ajattelen, onko hän kotonakin yhtä suuri kusipää, kuin täällä. Kello on kaksi iltapäivällä, ja meitä ympäröivät palavat rauniot, vääntynyt metalli ja ruumiit. Ajattelen, että jos helvetti olisi olemassa, se voisi olla mukava taukopaikka. Kuljen kissanpentu mukanani halki sanoinkuvaamattoman sohjon joukkuetoverini luo ja kysyn, imisikö hän toisen miehen munaa Super Bowl -kentällä, jos saisi siitä tempusta miljoonan. Hähättelemme.

Neljän tunnin kuluttua kissa on kuollut, ja pitelen aseveljeni kättä. Ajattelen, mikä tekee meistä ihmisistä meidät. Bradfield menetti jalkansa, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän ihmistä. Mutta entä jos Bradfield olisikin menettänyt päänsä? Entä jos olisimme voineet pelastaa ainoastaan pään, pitäneet sen elossa? Olisiko se silloin edelleen Bradfield? Vakuuttelen itselleni että kyllä olisi ja teen samalla sen johtopäätöksen, että tämä ei ole Chris. En ole aivan varma, missä Chris oli. Katson taakseni kohti joentörmää, kertaan mielessäni tienvarsipommin räjähdystä. Kuvittelen Chrisin repeytymistä kappaleiksi, hänen päänsä lentää ilmassa. Ehtiikö kipusignaali kulkeutua aivoihin räjähdyksessä? Toivon fysiologian olevan armollisempi. Pitelen tätä nyt vierasta kättä, hauska tavata. Käännän sitä, käsivarressa on Chrisin tatuointi. Siinä on kuvattuna joukko-osastomme tunnus ja sen alapuolella teksti: "Veljeni vartija". Olikos se Raamatusta... vai elokuvasta Pulp Fiction? En tunne yhtään mitään. Surullista, että ei voi enää tuntea mitään. Pitelen kättä, ja huikkaan törmälle ilmestyneelle Johnille: "Helvetinmoista! Kaikki päin vittua taas"! Tunnen oloni umpimieliseksi.

John nyökkää, yhtä umpimielisen oloisesti. Katselemme toisiamme hetken aikaa hölmöinä kunnes havahdun, ja katseeni kiinnittyy takaisin kohti käden jatkeena olevaan riekaleiseen torsoon. Jep, päin vittua. Sydämeni ei kuitenkaan hakkaa enää. Kuvittelen kirjoittavani tätä. Että jos laatisi päin vittua -ilmiöistä asteikon, niin mikä tämä tapahtuma sillä asteikolla olisi? Jos elävän kissanpennun löytyminen tulen, raunioiden ja ruumiiden keskeltä olisi asteikolla yksi, ja rakkaan ystävänsä kappaleiden kerääminen joen penkalta 10? Mikä olisi skaalassa vitosen ansaitseva tapahtuma?

Vedän torsoa takaisin tielle, jossa laitamme sen mustaan ruumispussiin. Kukaan ei syytä minua, vaikka jouduin torsoa rehaamaankin. Huomaan yhden meistä murtuvan täysin, siirryn lohduttamaan häntä vaikka kaikki tietävät, että minä ja Chris olimme parhaat ystävät. Tämä sotilas on nyt kaiken lohdun ulkopuolella; hän vaikuttaa minusta täysin tuntemattomalle, mutta en muista milloin olisin viimeksi nukkunut, ja että unta olisi silloinkaan saanut riittävästi. Sitä ei ole täällä ikinä riittävästi.

Myöhemmin arvioidaan, että tuolloin mielisairauteni puhkesi. Menin hetkeksi lievään psykoosiin - jatkuva unideprivaatio, ääriolosuhteet, tappaminen ja aseveljien kuoleminen, heidän kimpaleidensa keräily. Tämä sotilas oli vain erittäin vakuuttava oman mielikuvitukseni tuote - todellisuudessa häntä ei ollut olemassakaan. Tämän opin kuitenkin vasta kun yritin tappaa itseni, sotatraumojen hoitoon erikoistuneen psykiatrin ohjaamana. Juuri nyt hän on kuitenkin minulle todellinen, ja hänen kuvittelemisensa tuottaa minulle kumppanin, joka ei ole täysin turta, kuten minä. Hänen nimensä on Jacob, hän pitää tismalleen samoista asioista kuin minäkin, ja tuntee kaikki vanhan yksikköni kaverit. Ystävystymme nopeasti; ratsioiden ja partioinnin välillä katselemme tv-sarjoja ja elokuvia DVD-levyiltä. Hän on kuollut nyt myös, mutta sen kertominen olisi todella pitkä tarina.

Mitä siitä oli, pari tuntia kun pitelin kissanpentua? Olen kauhuissani, ainakin olin kauhuissani, kuoleminen täällä vaikutti niin väistämättömälle. Turruttaakseni pelon kerron itselleni että kukaan ei välitä, kukaan ei koskaan välittäisi. Sydämeni särkyy samalla, kun pitelen pientä kissanpentua. Päätän että täällä kuoleminen on oikeastaan paras vaihtoehtoni, koska kaiken tämän jälkeen ei ole enää paluuta normaaliin elämään, siviiliin. En tulisi koskaan tuntemaan tai kokemaan rakkautta. Kissan on vain kylmä, vain nälkä. En haluaisi olla edes olemassa, mutta kissa pakottaa minut, että se saisi minusta lämpöä, että pitelen sitä. Olen pakahtua kissan vuoksi, puristan hampaani yhteen etten itkisi. Kuvittelen jotain romanttista, ja siinä kuvitelmassa kaukaa haetuin unelma on, että joku kaipaisi minua. Pelkkä ajatus siitä saa ihoni kananlihalle. Kuvittelenkin siis, että kissa kaipaisi minua. Ajattelen rakkauden luonnetta - onko se sitä, että kaksi ihmistä kaipaisi syvästi ja peruuttamattomasti toisiaan, kaikessa tarviten toisiaan. Yritän vakuuttaa itseni, että tällä hetkellä tämä pieni kissanpentu rakastaisi minua.

Seuraavana päivänä viisi meistä kuolee taas. Kahdessa päivässä meitä on kuollut yhdeksän. Sanon Jacobille että meillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet, jos olisimme jääneet kaikki kotiin ja pelanneet siellä kimpassa venäläistä rulettia. Mietin kahta viimeistä päivää ja sitä, pitäisikö päin vittua olevien asioiden asteikkorajaa nostaa, vaiko säätää sen parametreja.
Jos kulunut viikko olisikin kokonaisuutena 10, ja Chrisin ruumiinkappaleiden kerääminen asteikossa vain viisi. Mikä olisi yksittäisenä tapahtumana 2.5?

Väsyttää. Ei kuitenkaan nukuta. En ole itkenyt. Olen nähnyt muiden itkevän, Jacobkin on itkenyt, mutta minä en pysty. Yritin pakottaa itseni itkemään, mutta se sai minut vain surullisemmaksi. Poimimmme ruumiinkappaleita, kallon palasia ja luita, kvimuuria vasten lentäneet suolet. Niitä sitten mustiin, paksuihin muovisäkkeihin. Paskiaisille ei parane jättää voitonmerkkejä keräiltäviksi. Niitä videoita, joissa nämä takapajuiset paska-aivot mekastavat kuin vajakkien apinalauma, ja huutavat mielipuolisesti Allahiaan. Videon starana jonkin meistä irtopää, jota kieputetaan ilmassa ja hihkutaan. Se video voisi olla asteikossani 2.5. Poimin maasta rikkoutuneen luurin, joka joskus kuului kenttäradioon, joka oli joskus erään nyt kuolleen sotilaan selässä. Tämäkin voisi olla trokee. Vittu, ne voisivat tulla pengastamaan roskiksiamme, kun trokeita haluavat.

Poimin lihanpaloja. Aluksi vain yhden kerrallaan koska se on iljettävää, mutta sitten tajuan että sillä tavalla tässä menisi ikuisuus, ja alan poimia kourallisia. Paljonkohan minulla on tässä Kerryä käsissäni? Muistan, miten autoin hänet pulasta kun palasi iltalomilta juovuksissa, ja meinasi jäädä siitä kiinni. Olen iloinen että pystyin auttamaan, vaikka tähän joka tapauksessa päädyttiin.

***

Kahden vuoden päästä rakastun. Hän katsoo lujasti silmiini samalla kun kertoo, että on itsekin veteraani. Hän vaikuttaa välittävän, olenko elossa vai kuollut. Hän kertoo nimekseen Jack, ja olleensa lääkintämiehenä Afganistanissa. Hän vetää minut varovasti autosta ulos, ja asettaa minut sitten autoa vasten nojalleen. Samalla hänen kollegansa penkoo vieressämme lääkintälaukkua. Hän alkaa tunkea suuni sivuille paksuja vanutuppoja, vaikka leukani on näköjään murtunut. Ei kuitenkaan satu vielä niin paljon kuin luulisi, onkohan minulle annettu morfiinia? Olenko shokissa? Autoja valuu hitaasti ohi, ihmiset niissä katsovat minua järkyttyneinä. Jack kietoo painesidettä leukani alle samalla, kun puhuu minulle, tauotta. Kyselee kaikkea vaikka tietääkin, että en pysty vastamaan. Alahampaitanikin on poikki ja murtunut. Hän pyytää minua näyttämään, onko sormissani tuntoa. Hän kysyy, kauanko olen mahdollisesti ehtinyt olla tajuttomana, onko varpaissa tuntoa, samalla hän komentaa minua katsomaan koko ajan silmiinsä ja pysymään tajuissani. Paikalle on saapunut paljon poliiseja, myöhäinen ilta vilkkuu sinisenä. Olen nolostunut tästä yhtäkkisestä ja ylenpalttisesta huomiosta, halusin olla vain yksin ja rauhassa. Nyt olenkin joku saatanan spektaakkeli muka, niin kuin olisi isokin juttu. Tunnen taas olevani irti itsestäni, pelottaa. Tunnen tukehtuvani. Aiheutin vain kaikille näille ikävää työtä. Anteeksi, halusin vain olla yksin, rauhassa. Vaikka Jack käskee ja haluaisin itsekin katsoa häntä silmiin, katseeni valuu ohi ajaviin autoihin, kaikki tuntuu taas niin epätodelliselle. Lämmin veri valuu kaulaani pitkin ja samalla selkääni, paidan alla alas kulkeva noro aiheuttaa sietämättömän kutiavan tunteen. Sen kuitenkin peittää musertava häpeä.

Kaikki ovat huomanneet autoni takapenkillä olevat pahan pojan pukuni, ja metsästyskiväärini. Olisi pitänyt sittenkin käyttää sitä, vaikka samalla olisi lähtenyt puoli päätä. Jostain päin vittua olevasta, täysin käsittämättömästä syystä käyttämäni .22-kaliiberisen luoti yksinkertaisestgi kimposi kitalaestani takaisin alas, vaikka sen ei mielestäni pitäisi olla mitenkään mahdollista.Asteikossani tapahtuma on jälleen täysi kymppi! Nämä tässä ovat asettaneet minut välittömästi jalustalle, olenhan veteraani ja siten osa veljeskuntaa, sotasankari. He eivät tiedä pahan pojan pukuni todellista luonnetta, eivät pahan pojan aseeni todellista merkitystä, eivät tekemiäni pahojen poikien juttuja. Ärsyttää, väsyttää. Tunnen oloni sairaaksi ja sairaalloiseksi. Mikä ironia, että olisin ollut itse viimeiseksi tappamani ihminen. Mikä häpeä, että kaikkea muuta olin hyvä tappamaan, mutta en onnistunut tappamaan itseäni.

***

On toukokuun neljäs päivä. Osavaltioni lain mukaan olen alaikäinen juomaan viinaa ja aurinko nousee. Pitelen sylissäni suloista kissanpentua ja hyväksyn, että en voi pitää sitä. En voi pelastaa sitä. Vaikka osaisinkin kasvattaa sen ja pitää siitä huolta, partiointia ja ratsioita on jatkuvasti, ja kuka silloin kissan perään katsoisi? Joku kusipää luultavasti talloisi sen sillä välin tahallaan! Nyt kissa on kuitenkin minun. Katson kissasta pois kuin vuosi olisi kulunut, katseeni siirtyy samalla takaisin kersanttiin. Hän tuijottaa minua vihaisena ja siirtää sitten katseensa merkitsevästi pentuun. Suloiseen, oranssin punertavaan pörröön.

Suututtaa, käännyn pois. Pennun selässä on pieni laikku, paljas kohta. Johtuu luultavasti aliravitsemnuksesta. Sydäntäni vihlaisee, toivoisin niin kovasti voivani pelastaa sen.

Muut ovat jo siirtymässä kuormurin lavalle, kohta keräämmme toistemme paloja. On uusi päivä. Kahden päivän päästä olisimme pahoja poikia jälleen, ja on vihollisen vuoron kerätä ystäviensä
repeytyneitä torsoja.Tämä on pahan pojan elämääni, pahan pojan aseeni, tässä vitun pahan pojan univormussa. Pitelen sylissäni jotain joka sai minut tuntemaan, vaikka vain pieneksi hetkeksi, että voisin olla normaali ihminen, aivan kuin muutkin. Nyt vain vihaan kaikkea. Vihaan vanhempiani jotka tukevat tätä ja pitävät minua sankarina, vihaan maatani joka ei lopeta tätä, ei tule lopettamaan ikinä. Siinä välissä vihaan kuitenkin eniten itseäni.

Menen polvelle, poimin pennun kyynärvarrestani. Samalla aseeni hihna liukuu olkapäältä, ja piippu valahtaa soraan. Se ylennyskiimainen kusipää olisi riemuissaan päästessään ripittämään, jos näkisi - mutta en välitä paskaakaan. Kissa ärsyyntyi kun keskeytin sen nokoset, se naukaisee yllättävän äänekkäästi. Nyt sen on taas kylmä, raukan. Kuvittelen sen nälkää, ei nyt ollut antaa mitään. Ihemttelen, missä sen emo on.

Sitten tapan kissan.


(Miten saa koiran lopettamaan pultun nylkyttämisen?
Iisisti. Nosta koira ylos ja ime sen kullia!)



Therapy? - Brainsaw










« Viimeksi muokattu: su 28.05.2017, 05:04:50 kirjoittanut Renttu »
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao

Poissa Renttu

  • saippuakauppias
  • Konkari
  • Viestejä: 8829
  • Epäilyttävä henkilö
Vs: Satuja ja tarinoita
« Vastaus #9 : ma 12.02.2018, 21:23:22 »
 Pieni aavetarina.

 Tämä sattui jokin aika sitten, työssäni vanhusten palvelutalossa.

 Rakennus on suurehko - se on vanha terveyskeskus, jossa on myös säilytetty vielä joitain vuodepaikkoja. Monella talon asukkaista on Alzheimer tai dementia. He saattavat ajoittain hallusinoida ja käydä samalla keskusteluja  jo pois nukkuneiden läheistensä, tai lapsuudenystäviensä kanssa. No big deal. He ovat silloin vain hyvillä mielin ja iloisia, joten suotta siihen millään tavalla puuttumaan.

 Eräs heistä, pari vuotta aiemmin leskeksi jäänyt vanha rouva jutteli iloisesti miehensä kanssa. Tiesin tämän, sillä palvelutaloon saapuessaan rouvan puoliso oli ollut vielä elossa, ja olin tutustunut häneen. Miehen nimi oli Martti, heidän sukunimensä Koivunen. Aikansa juteltuaan rouva sanoi, että nyt Martti lähti, ja vaipui sitten takaisin omiin aatoksiinsa.

 Jonkin ajan kuluttua sain hakulaitteeseeni hälyn. Lähdimme työkaverini kanssa katsoomaan, mikä oli hätänä. Haku tuli vuodeosastolta, toiselta puolelta rakennusta.

 Kun astuimme huoneeseen, siellä oli toinen vanha rouva, joka oli tuotu taloon edellisenä päivänä. Kaatunut hautausmaan hiekoittamattomalla tiellä, ja murtanut kaatuessaan lonkkansa. Kysyimme, mikä oli hätänä. Hän sanoi, että huoneessa oleva mies ei suostu lähtemään pois, vaikka ei huoneessa lisäksemme ketään muita ollut. Kysyin, mikä miehen nimi oli. Nainen kääntyi tyhjän tuolin suuntaan, ja vastasi sitten: "Koivusen Martti, kuulemma".
"Näytelmää, sotaa, kiihtymystä, horrosta, orjuutta" -Marcus Aurelius

"Petän mieluummin maailman, kuin annan maailman pettää minut" -Cao Cao