Kirjoittaja Aihe: Batesin motelli  (Luettu 39405 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Anemone 2.0

  • Konkari
  • Viestejä: 2056
  • Väärinajattelija
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #740 : to 18.01.2018, 21:39:31 »
Kuka kutsui? Varamies palveluksessanne, muttei mikää paska (VMP, he he), vaan Robban Espoosta, Esbo, ja kokenut viihdekäyttäjä. Täällähän on hyvää ryhmää! Coolii päästä mukaan ku just lähössä baanalle säätää. Antakaas mulle joku nappi sieltä ni pääsee fiiliksii. Aha, tämmöne. Purutuntuma pikkasen tahmee, tarttuu hampaisiin, ei oikeen al dente, he he. Rouheempi sais olla ja maku pirskahtelevampi. Näköjää vähä kestää ennen ku alkaa pärisee. Naapurin Janin nurtsi kyll toimii nopeemmi. Se on vihreiden, de gröna, nuorisoliiton sihteeri ja itse kasvattelee toooosi vihreetä yrttii, joo. Vihree on terrrveellistä. Käy hyvin smoothieenki brekkiellä. Ja pikkuleipii. Nyt alko leijuu aika keveesti se nappi. Saisko vähä muzaa että löytyis oikee leveli? Ganska kiva, ganska sexig…Sexan!

Taneli: Annatko pisteet, Robban? Mulla on vähän heikko pakkoruotsi.

Sexy sexan…se on KUTONE!

Taneli: Kiitos, t-t-tack, Robban.

Mauri: Se on sitte ööh jotai 40 pistettä. Vai pitäiskö Markon pisteet vähentää?

Taneli: Ei vähennetä! Fifty sixty, näin on hyvä!

Robban: Täss ois jengille vähä Janin leipomii pikkuleipii omista yrteistä. Pitää lähtee menee. Mulla on auto sakkopaikalla. Nähään!
Minä tässä vain, anteeksi.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8707
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #741 : to 18.01.2018, 22:08:40 »
Nuo kymppisyydet ovat kyllä Saatanasta Perkeleestä. Onhan se tietysti vähän niinkin että ei siellä numerosarjan loppupäässä ole ihan sama kuin alkupäässä, mutta en minä kumminkaan itse viitsi vaivautua olemaan viisikymppinen kun en vielä ole 50+. Ehtii olemaan sitten kun on. Voin olla vaikka myöhäisnelikymppinen jos se jonkun onnelliseksi tekee!


Nää on paljolti tunnejuttuja. Kaavaa ei kannata antaa muille, eikä kaavaa kannata tehdä itsellekään.

Ainoa, että kypsymättömät ihmiset voivat kypsyä rauhassa, eivätkä tarvitse mitä sattu asioita elämäänsä. Tuskin muuta rajaa, periaatteessa.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8707
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #742 : to 18.01.2018, 22:12:35 »
Itse tutustun todella harvoin mihinkään minulle uuteen musaan, oli se sitten ajallisesti uutta tai jo varsin vanhaakin. Soi niin harvoin mikään vempain ja eipä videoitakaan tule mitenkään tuoreeltaan seurailtua. Kun joskus tulee joku yksittäinen biisi mieleen laittaa Youtubesta soimaan, on usein ylläri että "oho tässä on tämmöinen videokin, tehty jo vuosia/vuosikymmeniä sitten"...

Ennätys saavutettu tänään, tässä. Kotosalla, eikä yhtään kappaletta vielä soinut.

Hiljaisuus on hyvä. Siitä voi lähteä eri suuntiin. Itsensä melustaminen on huono juttu, vaikka sen tekee tottumuksesta.

Enemmän tulisi varmaan vaalia ylipäätään sitä, mitä vaikutteita keräilee, mistäkin. Voi olla miettimisen paikkaa.


Muuten itselläni on tavoite tutustua erilaiseen musiikkiin. Luulen, että tekee hyvää.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #743 : pe 19.01.2018, 08:59:11 »
Anemonella on hyvä asenne. Jos tahtoo lisää, niin voi laittaa itsekin hanskat heilumaan.  :) Nice!

***

Kuulin juuri että 1970-luvun lopulla tehtiin joku tutkimus vanhuksilla, jossa heidän piti pukeutua kuin olivat pukeutuneet 1950-luvulla, katsella mustavalkotelkasta sen ajan matskua ja noin ylipäätään elää kuten olivat nuorempana tehneet. Kun tutkimus saatiin päätökseen, havaittiin että yksilöistä saatiin sellaisia tutkimustuloksia kuin he olisivat olleet nuorempia kuin oikeasti olivat.

Vuosikymmenluvulla tässä tuskin oli merkitystä. Kun ihmiset aktiivisesti kuvittelivat olevansa parikymmentä vuotta nuorempia, heistä alkoi tuntumaan siltä. Usein on ilkuttu kaikenlaisia "viidenkympin villityksessä" olevia ihmisiä, mutta ehkä siinä sitten piilee jotain, siinä villityksessä. Itse näkisin että hyvä olisi kun ei tee niin kaavamaisesti että jos vaikkapa olet mies, niin laitat kultaketjun kaulaan ja hommaat mopon. Kannattaa ehkä miettiä millainen oli parikymmentä vuotta sitten. Jos ei silloin olisi laittanut sitä ketjua eikä mopoa, niin miksipä laittaa nytkään? Paitsi tietysti jos se oli vimmainen haave. (Kumma vaan että se on niin monen keski-ikäisen miehen haave...?)

Jokatapauksessa jos ei aivan naurettavia temppuja ala tekemään (ja ehkä vaikka tekisikin), niin mitä se ketään haittaa jos EI jankuta itselleen kokoajan sitä aktuaalista lukemaa mikä mittarissa seisoo? Ois vaan niinku sydämessään nuori ja silleen.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #744 : ma 22.01.2018, 22:20:23 »
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen että kun etsiskelen Youtubesta biisejä jotka ovat jääneet päähäni pyörimään joskus vuosia sitten, tuon tuostakin törmään johonkin musavideoon jota en ole eläissäni nähnyt. Eräänkin videon kommenttiraidassa puhuttiin siitä miten videon aikoihin MTV sentään vielä näytti videoita ja oli sen huippuaika.

Jäin ihmettelemään että missä helvetissä minä olin ja mitä tein, kun en ole näitä videoita nähnyt. Noh, enimmäkseen 90-luku taisi mennä sellaisissa asunnoissa asuessa joissa ei vaan hitto soikoon näkynyt mitään MTV:tä. 1998 asuin jonkin aikaa niin modernisti että näkyi, mutta en kauaa.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #745 : la 27.01.2018, 10:20:32 »
Tapaan sanoa että en kuuntele iskelmiä enkä hittilistojen musaa. Mutta sitten ajoittain tulee tarvis kuunnella kaikenlaista 1960-luvun Purt Pakkarakki -musaa, Enkelpertti Humpertinkkiä ja Tom Jonesia. Mitä nämä sitten ovat? Jos eivät sentään iskelmiä, niin ainakin hittilistoilla keikkuneet joskus ammoin.

Muutama ihan selkeä suomalainen iskelmäkin kyllä menee kerran vuodessa, pakko myöntää. Mutta taitaa olla vähän sillä tavalla että ne iskelmät joita voin kuunnella ovat järjestään covereita.

Kas kummaa, parikin biisiä samalta alkuperäislaulajalta niin kovin tuttuja. Gigliola Cinquetti:

https://www.youtube.com/watch?v=agIYucbhZC8&ytbChannel=glivingston73

https://www.youtube.com/watch?v=YLUwfOuLQbc&ytbChannel=ESC%20Preview%20Stereo

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #746 : ti 30.01.2018, 22:54:20 »
Sitten sitä yksinolemisen tai yksinäisyyden analyysia mitä olen muutenkin mietiskellyt viimeaikoina. Että helvetin vaikeaa se on se analysointi.

Minä en todellakaan osaa sanoa että haluanko edes kauhean paljon olla ihmisten kanssa tekemisissä. Eniten ihmettelen sitä että onko se niin jotta pitää pitää kaikista ja hinkuavinkua sosiaalista kanssakäymistä runsain mitoin jotta olisi oikeus toivoa itselleen yhtä yksittäistä lähi-ihmistä? Toisaalta tiedän semmoisenkin ilmiön että jos kovasti tykästyy yhteen ihmiseen, saattaa olla miellyttävämpi muitakin kohtaan, ja kokea kaiken kanssakäymisen kivaksi. Seksuaalisella tasolla kun rakastaa yhtä saattaa tuntea jotenkin vahvemmin halua kaikkia kohtaan - mutta ei tietenkään tarvitse paritella kaikkien kanssa, vaan voi "vetää" sen halun kaikista kohtaamisista voimavaraksi itsensä ja keskittää sen kumppaniinsa. Tai tulikohan tämä nyt jotenkin vaikeasti sanottua... Ehkä joku ymmärtää mitä haen takaa.

Toisaalta myös jotkin ihan muut asiat kuin ihmiset voivat tuottaa ihastumisen ja innostumisen tunteita, ja niitä voi sitten hyödyntää parisuhteessaan. Tämän takiahan ihmiset usein rakastuvat ympäristössä jossa he viihtyvät, tai elvyttävät vanhaa parisuhdettaan lomareissulla. Tai sitten rakastettu voi toimia muusana ja hänen rakastamisensa tuo kultaisen hohteen kaikkeen tekemiseen ja kokemiseen. Jostain ehkä arkisestakin paikasta tulee merkittävä, koska on ollut siellä rakkaansa kanssa.

Se mikä minusta tekee yksinäisen ei ehkä ole se että olen yksin, vaan se että minulla ei ole kykyä innostumiseen ja ihastumiseen. Nautin kyllä kaikenlaisista asioista ja paikoista, mutta tietynlainen totaalinen inspiroituminen puuttuu. Näin on ollut jo niin kauan etten oikein edes muista että koska oli vahva onnellisuuden tunne. Jotain pientä kepeyttä olen hetkellisesti tuntenut viime vuosinakin jos olen saanut jonkin aikaa kirjoitella jonkin sellaisen miehen kanssa jonka kanssa suunnitellaan tapaamista. Mutta koska jokaikinen kerta tapaaminen on johtanut lopulta vain ei-mihinkään, en enää oikein jaksa laittaa tikkua ristiin kirjoittelussa, ja tapaaminenkin on suurin piirtein yhtä innostava ajatuksena kuin hammaslääkäriin meno.

Elämästä innostuminen ja kiinnostuminen ei edellytä jotain erityisen merkittävää ihmissuhdetta. Sitä voi helposti luulla niin, mutta ei se niin ole. Kirjoittelin novelleja kun olin täysin miehettä. Romaanin kirjoittaminen ei mitenkään liittynyt siihen että olin parisuhteessa, paitsi toki sillä tavalla että silloinen pari kuskasi minua paikkoihin joissa saatoin ideoida ja kirjoittaa. Nykyään voisin itse kuskata itseäni.

Kirjoittaminenkaan ei ole ainoa asia mistä voi saada iloa elämässä, mutta minähän en saa enää mistään. Välillä nauraa räkätän tyhmiä asioita niin että roiskuu, mutta siltikään sisälläni ei ole todellista onnentunnetta. Apatiasta vain välillä tulee sellainen jännite joka purkautuu hysteerisenä naureskeluna, mutta se sitten menee ohi ja kaikki jatkuu yhtä tasaisen harmaana kuin aina.

Mutta lopultakaan en ole varma että enkö pysty nauttimaan enää mistään, vai nautinko kumminkin, mutta se aistimus jää jotenkin vaimentuneeksi, aivan kuin eläisin jonkinlaisessa unessa?


Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #747 : ke 31.01.2018, 00:01:09 »
Äitini taisi olla itsenäisempi kuin olen tullut ajatelleeksikaan. Vuosien varrella asuin lukuisissa asunnoissa joista vain muutamassa hän kävi kerran per asunto. Kävin itse hänen luonaan useammin kuin hän minun. Sisarukseni aloitellessa perheen perustamisen taisin pitkälti tukeutua siihen että äidilläni on tämä nuoripari ja lapsenlapsetkin joita hän oli kaivannut. Välimatkakin oli heillä sellainen että sen kulki vaikka pyörällä. Olisi luullut että tapaavat kerran viikossa. Mutta ei se ihan niin mennyt. Joko äiti ei halunnut tuppautua lastensa elämään tai hän halusi elää omaa elämäänsä, mutta mitenkään alvariinsa hän ei kuopustaan perheineen tavannut.

Tai sitten oli niin että kun äiti oli minuakin pahempi jännittäjä, hän ei aina kestänyt seuraa? Siinä saattaa olla suurin syy miksi hän ja minä mieluiten kirjoittelimme. Ei tarvinnut "tuijotella toisiaan".

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12818
Vs: Batesin motelli
« Vastaus #748 : ke 31.01.2018, 16:12:09 »
Ihmettelin asiaa ja iät ajat sitten, ja on sitä vissiin tullut "kollegoidenkin" kanssa pähkäiltyä. Että kun ihminen ramppaa vuosikausia mielenterveystoimistossa marisemassa sitä mitä on muiden ihmisten takia kokenut, niin kertaakaan yksikään kuuntelijatäti (oli sitten mikä hyvänsä nimikkeeltään) ei vahingossakaan sano että "se oli väärin". Asia kävi erityisen selväksi kun olin muuttanut nykyiseen asuinpaikkaani ja kuullut miekkosilta että vanhin alueen juoppo oli laittanut minulle "lempi"nimen Mörkö-Marja sen takia että liikuin yksinäni, ja porukat olivat tottuneet siihen että naiset aina liikkuvat joukolla. (Gauheeta.) Tutustuin samana vuonna paikalliseen mielenterveysyhdistykseen ja kerroin naureskellen tuon anekdootin. Yllätyksekseni pari naista totesi siellä että olipas rumasti sanottu.

Jos ihminen tottuu siihen että a) hänelle saa sanoa ihan mitä vain, häntä saa nimittää ihan miksi vain b) kukaan ei koskaan sano että siinä olisi mitään väärää, niin kyllähän sitä melkoisen tuuliajolla on. Voi itse kokea että nyt ei asiat mene oikein, mutta koska muualta ei saa kannatusta tuntemuksilleen, yrittää joko tukahduttaa ikävät tunteet, tai sitten - kun ei pysty - muuttuu kenties ylisuojelevaksi oman itsensä kanssa, ja heti on karvat pystyssä kun vähänkin tulee jotain mistä ei tykkää.

Ihmiset tarvitsevat sitä että heidän puolellaan ollaan. Edes joskus jossakin jonkun taholta. Osaako sitä itsekään sitten muita kohtaan, jos ei koskaan itselle ole hyvin tehty. Toivon todellakin että minusta ei tulisi sellaista mörrimöykkyä joka suhtautuu ivallisesti siihen että jonkun toisen ihmisen asia otetaan jotenkin erityisesti sydämelle. "Ei minäkään saanut sitä ja tätä" on semmoinen häijy idis jonka soisi olevan katoavaa kansanperinnettä. Aikoinaan kun pyysin yhtä siivoojaa meidän duunissamme kahvihuoneeseen kakulle kun joku oli sanonut että kutsukaa kaikki, hän alkoi jurnuttamaan että ei hän sinne voi tulla ini ini. Piti itseään liian huonona, ja meitä muita liian hyvinä. Jos alkaa pitämään muita ihmisiä liian hyvinä, helposti alkaa myös ajattelemaan että nämä ajattelevat itsestään ihan liian hyvää. "Se on minua parempi. Mutta ei se nyt niin kauhean hyvä ole. Oikeastaan se on ihan paska."

Jos omaa taustaani ajattelen, niin ei ihan ehkä sieltä raatelevimmasta päästä kumminkaan vanhempani olleet. Kyllä jotain hyvääkin joskus sanottiin. Josko ei äiti koskaan itsestään, niin lapsistaan ainakin, vaikkei mitenkään ylenmääräisesti ylistänytkään. Isä ei sanonut, mutta toisaalta pahempi isäkin olisi voinut olla. Ei hän esim. ollut väkivaltainen. Voimakas pelko ja aggressio eivät repertuaariin kuuluneet, vaikka tietynlaisen jännitystilan äidistä itseeni iminkin.