Kirjoittaja Aihe: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?  (Luettu 10227 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 7108
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #20 : to 12.03.2015, 12:30:08 »
Tietty jos itsetuntokasvatusta ja itsevarmuuden kehittämistä lähdettäisiin suorittamaan tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, kun ihminen on vasta lapsi, niin ehkä hän selviää yhteenotoista muiden ihmisten kanssa. Mutta tässä nyt pyörittelen sitä ajatusta että mitään ei ole tehty etukäteen ja ihmistä kiusataan, ja sitten hän jälkikäteen yrittää raapia itsensä kasaan, mutta sitä suurempaa kuviota eli paikkoja joissa kiusaaminen on sallittu ei muuteta miksikään. Eikö tuo ole vähän tehotonta touhua? Vertaisin sitä siihen että talo on homeessa, mutta jokaista sen asukasta edellytetään pitämään hengityssuojainta. Talolle ei tehdä mitään.


Niin tätä olen juuri yrittänyt sanoa. Että jos ihminen - kiusattu, kiusaaja, muuten vain pahoinvoiva, synkkä, neuroottinen, pessimistinen, lisää tähän lisää - nyt huomaa, että minun tavassani ajatella = aivotoiminnassani olisi jotain, jota tahtoisin jotenkin muuttaa/kehittää, niin miksi siitä pitäisi pyöritellä ajatuksia, että se olisi ikään kuin jotain muilta ja koko yhteisöltä pois, ellei vallan vahingoksi? Senkö vuoksi, että ajoissa jotkut muut eivät ole tehneet mitään?

Vähän niinkuin, että vaikka koko talo olisi homeessa, yhden asukkaan ei kannata käyttää hengityssuojainta, koska siitä voidaan alkaa pyörittelemään ajatusta, että talolle ei ikinä tehdä mitään.  Tuskin näin, vaan todennäköisesti hän, joka on jo älynnyt hengityssuojaimen hankkia, alkaa miettiä tekevänsä jotan talollekin.

Minusta on jotensakin masentava ajatus, että ihmispolon hyvinvointi, fyysinen tai henkinen, olisi oikeasti kiinni koko loppuelämänsä siitä, mitä jotkut muut ovat tai eivät ole aikoinaan tehneet. Tai vastaavasti, että itselleen ei kannata alkaa mitään tekemään, elleivät ne muut taas jossakin jotenkin jotakin.

T: Xante

Paikalla Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13673
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #21 : to 12.03.2015, 14:16:47 »
Safiiri: vaikka kiusattu muuttaakin kiusaamaansa, niin se vastaus ole se että kiusatun pitäisikin muuttaa kiusaajaansa. Itse näkisin ettei sellaisia tilanteita pidä ollakaan missä joku pääsee ihan rauhassa rääkkäämään jotakuta ilman että kukaan muka huomaa mitään, tai välittää. Sivulliset tietenkin pysyvät sivussa, koska pelkäävät että joutuvat itse kiusattavaksi jos mitään

No, jos jotain jo kiusataan, ei enää voida tyytyä toivomaan, että kaikki olis niin mainiosti, ettei sellaista koskaan tapahdu. Minusta vain on kauhean lohdutonta, jos ainoa keino tosiaan on tämä toive. On myös hyvin, hyvin lohdutonta, jos kiusattu ei pysty itse tekemään tilanteelle yhtään mitään. Ikävä kyllä sitä kiusaamista tapahtuu juurikin yhteisöissä, joissa ei olla panostettu yhteisöä hyväksi rakentamaan. Niissä yhteisöissä myös on todennäköisempää, ettei kiusattukaan löydä sitä apua itselleen, ainakaan spontaanisti ja pyytämättä.

Lainaus
Sama kuin jättäisi koiralauman rähisemään keskenään, ja kuitenkin koirienkin omistajan tulee olla se joka ne käskyt niille antaa.

Itse asiassa juuri itsekseen jätetty koiralauma on varsin taitava selvittämään välinsä. Usein isompi ongelma syntyy juuri siitä, että asiassa on ne ihmisetkin mukana. Mutta toki kooralaumassajuuri aikuiset koirat on ne, jotka hommat määrittelee ja pennut pistää kuosiin.

Lainaus
Koulussa opettajien pitäisi olla selkeitä auktoriteetteja, eikä "minä nyt olen vaan täällä töissä" -tyyppisiä tapauksia. Tai mikä siellä sitten kulloinkin mättänee, jos ongelmia alkaa esiintyä.

Joo - mikäli auktoriteetilla tässä ei tarkoiteta sellaista vanhakantaista kurinpitäjäauktoriteettia, jota pitää kyselemättä totella.  Nehän usein itse on ne pahimmat kiusaajat ja kiusaamiselle altistajat. Vastuunsa kantavia ja välittäviä opettajia ja aikuisia toki tarvitaan

Työpaikoilla on heikko johto jos alaiset saavat rauhassa pomottaa toisiaan. Olen jo nähnyt että nimenomaan pikkupomot saattavat heittäytyä hyvinkin sadistisiksi; pännineekö heitä se että ovat vaan pikku- ja se pitää kostaa alemmille? Toisaalta olen nähnyt senkin että väliportaan pomo saattaa olla hyvin hampaaton ja hänen ylitseen kävelee kulloin kukakin.

Xantippa: tarkoitan tuolla "ei välitetä mistään mitään" sitä että annetaan syntyä sellaisia olosuhteita ja tilanteita joissa ihmisiä kiusataan. Eli koska on lähdetty sille linjalle että jokaisen pitää itse huolehtia itsestään ja vaikka tempaista nyrkillä jos ei muuten saa omia ihmisoikeuksiaan toteutumaan, niin ei millään tavalla ehkäistä hankaluuksia etukäteen, eikä varsinkaan puututa niihin.

Tietty jos itsetuntokasvatusta ja itsevarmuuden kehittämistä lähdettäisiin suorittamaan tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, kun ihminen on vasta lapsi, niin ehkä hän selviää yhteenotoista muiden ihmisten kanssa. Mutta tässä nyt pyörittelen sitä ajatusta että mitään ei ole tehty etukäteen ja ihmistä kiusataan, ja sitten hän jälkikäteen yrittää raapia itsensä kasaan, mutta sitä suurempaa kuviota eli paikkoja joissa kiusaaminen on sallittu ei muuteta miksikään. Eikö tuo ole vähän tehotonta touhua? Vertaisin sitä siihen että talo on homeessa, mutta jokaista sen asukasta edellytetään pitämään hengityssuojainta. Talolle ei tehdä mitään.

Kaiketi voisi tiivistää koko kovuusagendan tähän: olet täysin oman itsesi varassa, toisilta et voi etkä saa odottaa minkäänlaista tukea tai edes ihmismäistä käytöstä. Kannattaa lähteä siitä ajatuksesta että muut ihmiset ovat kuin arvaamattomia petoja jotka saattavat millä tahansa hetkellä hyökätä kimppuun, joten paras menetelmätapa on asennoitua jo etukäteen siten että jos käyvät kiinni niin täältä pesee, ja sitten jälkikäteen huolehtia sitiä että oma asenne pysyy yhtä kivenkovana ja rautaisena vaikka tulisikin turpaan eli häviäisi matsin.

Ei tuo minusta kyllä kauhean hyvältä elämältä kuulosta.
[/quote]

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 9552
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #22 : to 12.03.2015, 21:38:32 »

Kun kaipaa jotain ja pettyy, niin sitä helposti kovettuu. Ehkä huomamattaan pikkuhiljaa? Miten paljon ihmisten elämä on käytännössä tätä?

Ehkä kovettumisen voi ehkäistä suoraan suremalla. Vai miten? Syytä ehkäisyyn varmaan usein olisi.

Tämä ei liity ehkä kovuuteen,.. tai sittenkin. Kovuuden vallitessa ei heikkous ole tosiaan samalla tapaa läsnä. Esim suru on varmaan jotain heikkoutta ja luovutusta. Sen vastakohta on aggressiivisuus ja aggressiivisuudelta suojautuminen.

Jos kaivattu ei toteudu, on kohtelu tylyä. Suoranaista aggressiivisuutta ei ole tapahtunut, mutta jotenkin pettymys voi kääntyillä tulkinnoissa katkeruudeksi, jne.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13841
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #23 : pe 13.03.2015, 10:46:12 »
Jos on kovuutta, hankalinta on se että kaikki lopulta päätyvät elämään kovilla ehdoilla. Esim. kulttuureissa joissa on otettu käyttöön naisten silpominen on silloin aikoinaan varmasti ollut soraääniä siinäkin asiassa, ei kai se nyt niin mene että koko heimo vain hokkuspokkus kollektiivisesti päättää että näin aletaan tekemään, kuin olisi jonkinlainen mehiläisten mieli niin että asiasta ei ollenkaan kukaan ole eri mieltä. Mutta äkkiä ne soraäänet hukkuvat kun jostain syystä ne jotka ottavat ihmistä rääkkääviä käytäntöjä käyttöön saavat oman tahtonsa läpi. (Tässäkin ketjussa tulee väkisinkin mieleen nuo silpojamummot, koska minusta kaikkein kamalinta kovuutta on se mitä joku nainen kohdistaa omaan lapseensa tai lastenlapsiin.)

Miten olla pehmeä sellaisessa maailmassa missä kovat ovat päässeet voitolle?

En minä vaan tiedä. Ja kovuuteen kallistun itsekin kun en millään voi sulattaa sitä että kaikki paska pitää vaan painaa villaisella ja elää jollain positiivisella asenteella kuin ei olisi koskaan mitään tapahtunutkaan. En usko anteeksiantoon. Mielestäni se on se viimeinen loukkaus uhria kohtaan, oli kyse mistä hyvänsä asiasta mikä hänelle on tehty.

Ehkäpä voisi tehdä kompromissin ja elää niin että pyrkii olemaan pehmeä, siis epäkova, niitä kohtaan jotka eivät ole koskaan syyllistyneet mihinkään. Eli ettei vie sitä kostonkierrettä eteenpäin, ei kosta niille joilla ei ole mitään tekoa koko asiassa. Kovuuden pirullisuushan on juuri siinä että katkera ihminen alkaa itse heijastamaan sitä kovuutta ympäristöönsä, mistä hän itse on kärsinyt. Perinteen voi katkaista. Ei minun mielestäni tarvitse alkaa mielistelemään niitä ihmisiä joiden takia on itse kärsinyt, eli mielestäni esim. silvontakulttuurin lopettamista haluavalla ihmisellä ei ole mitään velvollisuutta olla jotenkin "suvaitsevainen" niin mummoja kohtaan. Eivät ne kumminkaan tajua mitä ovat tehneet, sillä jos heillä alkaisi omatunto kolkuttaa, niin eiväthän he kestäisi elää sen tietoisuuden kanssa kuinka monen ihmisen elämää ovat olleet mukana pilaamassa. He kääriytyvät siihen omahyväiseen olettamukseen että ovat toimineet oikein, siveyden ja sen sellaisen nimissä.

Mutta mitä tulee sitten tähän suomalaisuuteen, niin täällä tosiaan on perusteltu koleutta omaa lasta kohtaan sillä että jos liikaa kehuu ja kannustaa, niin lapsi alkaa luulla itsestään liikoja (ja tulee pettymään), tai lapsesta tulee heikko. Tämän voi ymmärtää omassa suvussaan, ja olla viemättä perinnettä eteenpäin. Voi toki ymmärtää vanhempia polvia niiden olosuhteiden vuoksi joissa he ovat joutuneet elämään, mutta mitään siunausta heidän teoilleen ei mielestäni tarvitse antaa.
"The artist is the true seer and prophet of his century, the justifier of life and as such, of course, a revolutionary far more fundamental in his penetration of the social mask of his day than any fanatic idealist spilling blood over the pavement in the name simply of another unnatural mask."

JC

Poissa Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 7108
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #24 : pe 13.03.2015, 12:16:35 »
Miten olla pehmeä sellaisessa maailmassa missä kovat ovat päässeet voitolle?

Mitä on olla pehmeä? Onko ymmärtäväisyyttä, anteeksiantoa, vai mitä se on?

Ei minun maailmassani vielä ole kovat päässeet voitolle, ei sinne päinkään. Niin paljon on pehmeitä ympärillä.

T: Xante

Paikalla Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13673
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #25 : pe 13.03.2015, 12:44:46 »
Mutta mitä tulee sitten tähän suomalaisuuteen, niin täällä tosiaan on perusteltu koleutta omaa lasta kohtaan sillä että jos liikaa kehuu ja kannustaa, niin lapsi alkaa luulla itsestään liikoja (ja tulee pettymään), tai lapsesta tulee heikko.

Tota...siis se oma positiivinen asenne vanhemmalla tarvitaan, jotta pystyy sen lapsen kaikessa keskeneräisyydessäänkin näkemään taitavana ja upeana tyyppinä. Jos vanhemmat eivät kykene näkemään niitä osaamisen hetkiä, vaan keskittyvät virheisiin, epäonnistumisiin ja siihen, mikä vielä ei onnistunut täydellisesti, saadaan juurikin kuvaamaasi kasvatusta. Jos vanhemmat eivät kykene näkemään itseään positiivisesti, epäilen, ettei se lapsenkaan ihastelu ja kehuminen kannustaen kovin helposti onnistu. Negatiivisesti ajatteleva näkee kehittyvässä lapsessa sen kaiken, mikä vielä uupuu, positiivinen taas poimii ne onnistumisen pienetkin pilkahdukset sekä jaksaa uskoa lapsen mahdollisuuksiin. Vanhempana myös on altis poimimaan lapsestaan juuri ne piirteet, joita ei itsessäänkään voi sietää. Näin huono itsetunto "periytyy".

Lainaus
Tämän voi ymmärtää omassa suvussaan, ja olla viemättä perinnettä eteenpäin. Voi toki ymmärtää vanhempia polvia niiden olosuhteiden vuoksi joissa he ovat joutuneet elämään, mutta mitään siunausta heidän teoilleen ei mielestäni tarvitse antaa.

Minusta juuri tuo on sitä kovuutta ja kylmyyttä. Itse nyt esität, että ne vanhemmat ovat täysimääräisesti itse vastuussa antamastaan kasvatuksesta, vaikka heidänkin asenteensa on tietenkin heidän itsensä saaman kasvatuksen tulosta. Millä perusteella he ovat täydessä vastuussa, mutta heidän lapsensa eivät ole vastuussa mistään, koska kasvatus? Ei ne edellisen sukupolvenkaan ihmiset lapsena olleet vielä aikuisia, vaan ihan samalla tavalla vanhempiensa, opettajiensa jne. armoilla.

Itseltäsikin taisit juuri poistaa vastuun, kun sanoit, ette pysty kovassa maailmassa säilyttämään sitä pehmeyttä. Maailman syy, vanhempien syy, olosuhteiden syy. Itseltään ei voi mitään vaatia, mutta muille ei armoa anneta tai anteeksipyyntöä heiltä hyväksytä. (Vai ollaankos vähän fiksumpia ja ajatellaan, ettei asioiden syiden ja taustojen ymmärtäminen ole hyväksymistä?)

Ikävä kyllä siinä kärsii itse eniten, jos ei kykene antamaan anteeksi. Anteeksiannon tärkein merkitys on anteeksiantajan saama vapautus siitä, ettei tarvitse ylläpitää vihaansa ja katkeruuttaan ja siihen energiaansa käyttää. Väärin tehneen taas on luultavasti kaikkein vaikeinta antaa itselleen anteeksi. Joillakin sitten tämä ilmenee muodossa: "Maailma on syyllinen, en minä." Anteeksiantamattomuus estää siirtymästä eteenpäin ja ankkuroi elämän huonoihin taustoihin ilman ulospääsyä.

Useinkaan muuten ne kaikkein eniten marttyyriasenteessa rypevät eivät ole niitä, joilla aihetta eniten olisi. Itsesäälin ja katkeruuden voimalla ei neet Pertti Kurikan nimipäiväläiset pääseet yhtään mihinkään. Vaikka ovatkin saanet muita vähemmän pelimerkkejä ja olisi hyvin ymmärrrettävää että olisivat katkeria kohtalostaan. Katkerimpia tuntuvat olevan ne, jotka on saaneet kaikki mahikset, mutta ihan omakätisesti ovat asiansa sotkeneet.
« Viimeksi muokattu: la 14.03.2015, 09:25:02 kirjoittanut Safiiri »

Tummasilmäsusanna

  • Vieras
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #26 : pe 13.03.2015, 13:34:39 »
Aloitukseen palaten, minusta tuo " lapsen loputon karaiseminen" kuulostaa enemmänkin mummoni lapsenhoitovinkiltä kuin oman ikäpolveni. Nykyistä kasvatuksen henkeä kuvaa mielestäni paljon enemmän lapsilähtöisyys ja - tahtisuus. Mm. nukutaan perhepedeissä, imetetään pidempään, ollaan kotihoidossa pidempään jne. Tiedetään, että lapsen tarpeisiin on vastattava, eikä mummoni ohjeen mukaan totuteta kovaan maailmaan antamalla lapsen itkeä ennen hoivaa. Olen siis eri mieltä, että lapsia opetetaan olemaan kovia, itse ainakin aistin erilaista ilmapiiriä.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13841
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #27 : la 14.03.2015, 12:31:17 »
Vaikka ymmärtää vanhempiaan ja muita ihmisiä, ei silti tarvitse hyväksyä sitä mitä he ovat tehneet. Sillä että ei hyväksy tekoja tarkoitan sitä että ei hyväksy tekoja. En kehota aloittamaan mitään oikeudenkäyntiä jossa paiskaa isä- tai äitiraiskansa johonkin syytetyn koppiin ja alkaa iskemään pöytään kaikkea paskaa mistä on heille katkera. Ehkä jos vanhempi on ollut tietentahtoen ilkeä ja sadistinen, noinkin voi tehdä. Mutta jos hän on ollut vain ajattelematon tai heikko tms. niin sitten en itse mihinkään oikeudenkäyntiin lähtisi. Olen paljon netissä mäkättänyt kummankin vanhempani tekosista, jotka eivät siis tosiaankaan ole sieltä hirveimmästä päästä mitä olen kuullut tai lukenut ihmisten tehneen. Olenhan mm. lukenut jostain kirjasta miten erään ihmisen vanhemmat tunkivat lapsen lemmikkilinnun elävältä hellanpesään palamaan, ja nauroivat räkäisesti kun lapsi asiasta valitti. Mielestäni tällaisia hirviöitä ei tarvitse vaivautua ymmärtämään millään tavalla. Itse laittaisin tuollaisiin mieluiten välit poikki.

Mutta jos on vain ollut vanhemmat jotka ovat olleet ajattelemattomia tai välinpitämättömiä (kun eivät vaikkapa omilta mielenterveysongelmiltaan kykene tai jaksa perehtyä lapsensa hyvinvointiin), niin itse kyllä armahtaisin sen verran etten mene päin pärstää haukkumaan pataluhaksi. Enkä ole mennytkään.

Mutta jos puhun siitä että ei tarvitse hyväksyä tekoja, esimerkkinä toimii vaikka tämä mikä usein on tullut keskusteluissa vastaan kun tulee lastenkasvatuksesta puhetta, että joku aikuinen hyväksyy täysin kaikki ilkeydet vanhemmiltaan ja puolustelee niitä. Eli jos vaikkapa puhutaan ruumiillisesta kurittamisesta, niin ihminen (useimmiten mies) tulee leuhkimaan että kyllä minuakin hakattiin kun olin lapsi, mutta ansaitsin sen ja ihan hyvä ihminen minusta tuli.

Tosiaanko joku on lapsena ansainnut sen että häntä hakataan remmillä? Soljellakin peräti, kuten jotkut tekevät?

Itse olisin äärimmäisen varovainen tuossa hyväksymishommelissa, koska se on kalteva pinta jonka toisessa päässä on silkka väkivalta ja pahimmillaan jopa kuolema. Tottakai toiset ihmiset ovat herkempiä kuin toiset, ja se vaihtelee miten raskaana joku on jonkin asian kokenut. Mutta kun meillä on aivot, osannee itsekukin päätellä että vaikka nyt itse jostain syystä oppi nauttimaan siitä kun oma isä hakkasi (= tarvitsee jostain syystä sen oikeuden ja mahdollisuuden selitellä asian itselleen niin päin että se oli ihan ok), niin ei voi vaatia että kaikkien muidenkin on vain kohautettava olkiaan että ihan sama vaikka noin kävi ja ei se nyt niin vaarallista ole.

Teot ja ihmiset voi erottaa toisistaan jos näkee että ihminen ei ole ollut sadisti. Voi ymmärtää ihmistä, mutta tuomita teon. Ei sitä ole pakko hyväksyä. Sitten kun asialla on sadisti, on tekoa ja ihmistä vaikeampi jo erottaa, ja minun mielestäni ei välttämättä pidäkään. Terveellisempää se on vaikkapa vihata kiduttajaansa kuin etsiä itsestään sen sata syytä minkä takia oli velvoitettu kärsimään kyseisen ihmisen takia.

Kyllä niitä "katsopa peiliin" -ihmisiä riittää tässä maassa jotka yrittävät saada itsekunkin syyllistymään ihan mistä vaan, mutta minä vaan kysyn että kun joku 50-vuotias hakkaa 10-vuotiasta, niin miten kummassa tässä on meneillään oikeudenmukainen rangaistus ja se 10-vuotias ymmärtää sen asian tai hänen pitää ymmärtää asia 50-vuotiaan tavalla? Ja miten kummassa hän ei itse 50-vuotiaana saisi olla katkera siitä mitä se toinen teki, koska eihän se nyt ollut paljon mitään...?

Katkeruus ja kaunaisuus voi olla positiivinenkin voima jos se pitää ihmisen tietoisena ja estää häntä tekemästä itse samoin. Tietoisena oleminen lienee kai se kaikkein tärkein pointti asiassa. Jos antaa asioiden vain olla, ei pöyhi eikä tongi niitä, silloin ne asiat painuvat alitajuntaan ja vaikuttavat sieltä kautta hyvinkin salakavalasti.
"The artist is the true seer and prophet of his century, the justifier of life and as such, of course, a revolutionary far more fundamental in his penetration of the social mask of his day than any fanatic idealist spilling blood over the pavement in the name simply of another unnatural mask."

JC

Paikalla Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13673
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #28 : la 14.03.2015, 13:27:23 »
Vaikka ymmärtää vanhempiaan ja muita ihmisiä, ei silti tarvitse hyväksyä sitä mitä he ovat tehneet. Sillä että ei hyväksy tekoja tarkoitan sitä että ei hyväksy tekoja. En kehota aloittamaan mitään oikeudenkäyntiä jossa paiskaa isä- tai äitiraiskansa johonkin syytetyn koppiin ja alkaa iskemään pöytään kaikkea paskaa mistä on heille katkera. Ehkä jos vanhempi on ollut tietentahtoen ilkeä ja sadistinen, noinkin voi tehdä. Mutta jos hän on ollut vain ajattelematon tai heikko tms. niin sitten en itse mihinkään oikeudenkäyntiin lähtisi. Olen paljon netissä mäkättänyt kummankin vanhempani tekosista, jotka eivät siis tosiaankaan ole sieltä hirveimmästä päästä mitä olen kuullut tai lukenut ihmisten tehneen. Olenhan mm. lukenut jostain kirjasta miten erään ihmisen vanhemmat tunkivat lapsen lemmikkilinnun elävältä hellanpesään palamaan, ja nauroivat räkäisesti kun lapsi asiasta valitti. Mielestäni tällaisia hirviöitä ei tarvitse vaivautua ymmärtämään millään tavalla. Itse laittaisin tuollaisiin mieluiten välit poikki.

Mutta jos on vain ollut vanhemmat jotka ovat olleet ajattelemattomia tai välinpitämättömiä (kun eivät vaikkapa omilta mielenterveysongelmiltaan kykene tai jaksa perehtyä lapsensa hyvinvointiin), niin itse kyllä armahtaisin sen verran etten mene päin pärstää haukkumaan pataluhaksi. Enkä ole mennytkään.

Mutta jos puhun siitä että ei tarvitse hyväksyä tekoja, esimerkkinä toimii vaikka tämä mikä usein on tullut keskusteluissa vastaan kun tulee lastenkasvatuksesta puhetta, että joku aikuinen hyväksyy täysin kaikki ilkeydet vanhemmiltaan ja puolustelee niitä. Eli jos vaikkapa puhutaan ruumiillisesta kurittamisesta, niin ihminen (useimmiten mies) tulee leuhkimaan että kyllä minuakin hakattiin kun olin lapsi, mutta ansaitsin sen ja ihan hyvä ihminen minusta tuli.

Tosiaanko joku on lapsena ansainnut sen että häntä hakataan remmillä? Soljellakin peräti, kuten jotkut tekevät?

Itse olisin äärimmäisen varovainen tuossa hyväksymishommelissa, koska se on kalteva pinta jonka toisessa päässä on silkka väkivalta ja pahimmillaan jopa kuolema. Tottakai toiset ihmiset ovat herkempiä kuin toiset, ja se vaihtelee miten raskaana joku on jonkin asian kokenut. Mutta kun meillä on aivot, osannee itsekukin päätellä että vaikka nyt itse jostain syystä oppi nauttimaan siitä kun oma isä hakkasi (= tarvitsee jostain syystä sen oikeuden ja mahdollisuuden selitellä asian itselleen niin päin että se oli ihan ok), niin ei voi vaatia että kaikkien muidenkin on vain kohautettava olkiaan että ihan sama vaikka noin kävi ja ei se nyt niin vaarallista ole.

Teot ja ihmiset voi erottaa toisistaan jos näkee että ihminen ei ole ollut sadisti. Voi ymmärtää ihmistä, mutta tuomita teon. Ei sitä ole pakko hyväksyä. Sitten kun asialla on sadisti, on tekoa ja ihmistä vaikeampi jo erottaa, ja minun mielestäni ei välttämättä pidäkään. Terveellisempää se on vaikkapa vihata kiduttajaansa kuin etsiä itsestään sen sata syytä minkä takia oli velvoitettu kärsimään kyseisen ihmisen takia.

Kyllä niitä "katsopa peiliin" -ihmisiä riittää tässä maassa jotka yrittävät saada itsekunkin syyllistymään ihan mistä vaan, mutta minä vaan kysyn että kun joku 50-vuotias hakkaa 10-vuotiasta, niin miten kummassa tässä on meneillään oikeudenmukainen rangaistus ja se 10-vuotias ymmärtää sen asian tai hänen pitää ymmärtää asia 50-vuotiaan tavalla? Ja miten kummassa hän ei itse 50-vuotiaana saisi olla katkera siitä mitä se toinen teki, koska eihän se nyt ollut paljon mitään...?

Katkeruus ja kaunaisuus voi olla positiivinenkin voima jos se pitää ihmisen tietoisena ja estää häntä tekemästä itse samoin. Tietoisena oleminen lienee kai se kaikkein tärkein pointti asiassa. Jos antaa asioiden vain olla, ei pöyhi eikä tongi niitä, silloin ne asiat painuvat alitajuntaan ja vaikuttavat sieltä kautta hyvinkin salakavalasti.

Niin. Minusta sellaista, mikä on hyväksyttävää, ei tarvitse antaa anteeksi. Anteeksi tarvitsee antaa vain niille, "jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Katkeruus ja kauna ei kyllä koskaan tuota hyvää. Ne ovat kuitenkin ihan eri asia kuin ymmärtää tulleensa väärin kohdelluksi.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13841
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #29 : la 14.03.2015, 20:48:27 »
En tiedä kuinka paljon katkeruutta ja kaunaisuutta on ihmisissä nimenomaan sen takia että heiltä ei pyydetä anteeksi tai kukaan ulkopuolinen(kaan) ei millään tavalla koskaan tunnusta ääneen sitä vääryyttä mitä ihmiselle on tehty. Monet varmaankin ajattelevat että "niistä asioista on niin kauan, mitä niitä nyt enää vatkaamaan ja vaivaamaan". Ja kuitenkin jokin toisen mielestä hyvin pieneltä vaikuttava seikka voikin olla toiselle suuren suuri.

Nykyään kun on muodikasta tuputtaa ihmisille terapioita jos heillä on psyykkisesti paha olla, olisi kiintoisaa tietää että kohdellaanko siellä terapiassa ikinä kuin ihminen ihmistä, eli voiko terapeutti sanoa asiakkaalle kuten hyvä ystävä voisi sanoa että "olipas ilkeästi tehty" jos asiakas kertoo jonkin ihmisen suorittamasta satuttavasta teosta? Mitään tietoa kellään? Meinaan jos se terapiatouhukin on sellaista millaisen käsityksen psykiatriasta on saanut eli että aina korostetaan sitä että "potilaasta tuntui siltä ja tältä", mutta ei koskaan sanota suoraan että kelle tahansa tehtynä jokin asia olisi ollut vääryys, niin voihan potskulle jäädä sellainen mielikuva että mitä tahansa voi tehdä ja hänen oma syynsä jos tuntuu pahalta.

Vaikka ymmärrän kyllä toki suhteellisuuden ja sen ettei ole olemassa mitään yleisesti yhtenäistä mittajärjestelmää. Sen vuoksi se mikä toisesta on kovaa kohtelua voi toisesta olla ihan siedettävää. Eivät kaikki tuherra itkua jos heidät kampataan asfaltille, mutta se ettei joku itke ja joku toinen itkee mielestäni tarkoita että näistä toinen - kuka kenenkin mielestä - on parempi kuin toinen. Kauhea tunteellinen mölinä ja paatos tai ylpeä mykkyys ja kivikasvoisuus eivät ole kumpikaan toistaan parempia vaihtoehtoja.
"The artist is the true seer and prophet of his century, the justifier of life and as such, of course, a revolutionary far more fundamental in his penetration of the social mask of his day than any fanatic idealist spilling blood over the pavement in the name simply of another unnatural mask."

JC

Paikalla Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13673
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #30 : su 15.03.2015, 08:42:03 »
En tiedä kuinka paljon katkeruutta ja kaunaisuutta on ihmisissä nimenomaan sen takia että heiltä ei pyydetä anteeksi tai kukaan ulkopuolinen(kaan) ei millään tavalla koskaan tunnusta ääneen sitä vääryyttä mitä ihmiselle on tehty. Monet varmaankin ajattelevat että "niistä asioista on niin kauan, mitä niitä nyt enää vatkaamaan ja vaivaamaan". Ja kuitenkin jokin toisen mielestä hyvin pieneltä vaikuttava seikka voikin olla toiselle suuren suuri.

Ilman muuta olisi tärkeää pyytää anteeksi ja muutoinkin tunnistaa ja ääneenkin todeta, jos jotakuta on väärin kohdeltu. Mutta jos ripustaa oman hyvinvointinsa sen varaan, että väärintekijä tekonsa ymmärtää ja sitä katuu, antaa vallan omasta elämästään juuri tälle väärintekijälle. Enkä nyt puhu siis siitä, mikä olisi oikein tai esitä, että kaltoinkohdellun velvollisuus on pystyä unohtamaan ja ohittamaan. Puhun vain siitä, että mitä omaksi hyväkseen voi yrittää tehdä. Onnea vain, jos ainoa keino on saada se väärintekijäidiootti myöntämään idioottimaisuutensa. Saattaapa joskus onnistua, vaan onnistuukohan aina?

Kenenkään ei minusta toisen puolesta pitäisi mennä mitätöimään pikkujutuksi toisen kokemuksia. Nimenomaan jokaisella on oikeus tunnistaa tilanteet, joissa tuntee tulleensa väärin kohdelluksi. Tunteminen ei ole väärin, eikä virheellistä. Tunteet ovat aina totta. Mutta sitten, kun se pahin tunnekuohu on käyt läpi, lienee ihan terveellistä vähintään pyrkiä katsomaan asiita myös hiukan laajemmalla perspektiivillä. Suhteuttaa ja myös tiedostaa, että kurjimmillakin tyypeillä on jokin syy siihen toimintaans. Ei sitä hyväksyä tarvitse, mutta heiltä voi ottaa pois vallan päättää muiden elämästä kieltäytymällä uhrin identiteetistä ja ottamalla oman elämänsä ihan itsensä ohjaukseen. (En väitä tätä helpoksi tai kaikille aina mahdolliseksi, mutta jos ei ne toiset " tule järkiinsä", ei hirveesti muita vaihtoehtoja jää.)

Lainaus
, mutta ei koskaan sanota suoraan että kelle tahansa tehtynä jokin asia olisi ollut vääryys, niin voihan potskulle jäädä sellainen mielikuva että mitä tahansa voi tehdä ja hänen oma syynsä jos tuntuu pahalta.

Mun käsittääkseni se pointti tuossa tuntemusten kysymisessä on ottaa ne tosissaan. Terapiaahan tarvitsevat usein ne, joille on tullut tavaksi olla tuntematta mitään tai ainakin ne omat tunteet jäävät tunnistamatta. Omien tunteiden nimeäminen on yksi tärkeä askel. Seuraavaksi tunteille annetaan oikeus tulla tunnetuiksi. Ne eivät ole väärin, niistä ei ole syytä tuntea syyllisyyttä. Se tyypillinen ongelmahan on, että kaltoin kohdeltu alkaa uskoa ansainneensa kohtelunsa tai olleensa siihen syypää. Siksi hän ei koe oikeudekseen tuntea pahaa oloakaan. Sellaisessa kierteessä ei voida aloittaa oikeastaan mistään muusta kuin niiden hudattujen ja piilotettujen tunteiden tunnistamisesta. Anteeksianto on siinä vaiheessa vielä pitkällä tulevaisuudessa, jos siihen koskaan päästään. Mutta tervehtymiselle se on aikasen tärkeä, vaikkakaan ei tod. se ensimmäinen askel.

Lainaus
Sen vuoksi se mikä toisesta on kovaa kohtelua voi toisesta olla ihan siedettävää. Eivät kaikki tuherra itkua jos heidät kampataan asfaltille, mutta se ettei joku itke ja joku toinen itkee mielestäni tarkoita että näistä toinen - kuka kenenkin mielestä - on parempi kuin toinen. Kauhea tunteellinen mölinä ja paatos tai ylpeä mykkyys ja kivikasvoisuus eivät ole kumpikaan toistaan parempia vaihtoehtoja.

Öö...ei kai kukaan olekaan esittänyt, että tunteita (negatiivisia) ei saa tuntea. Mutta on ihmisiä, jotka tuntevat suorastaan syyllisyyttä positiivisista tunteistaan. He eivät niitä mielestään ansaitse. Siksi he eivät niitä myöskään oikein siedä muissa, vaan muistuttavat heti, että "itku pitkästä ilosta" jne. Jos jossakin, niin ilon ja onnen hyväksymisessä olisi mielestäni suomalaisilla vielä petrattavaa. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" - suomalaista kansantyhmyyttä. Toisen iloisuus ja positiivisuus ei ole sitä vähemmän iloista kohtaan osoitettu syytös tai vaatimus. Miksi onnellisen pitäisi hyydyttää hymynsä muistaen, että kaikille ei mene hyvin ja kaikille ei ole onni myötä? Millä tavalla oma onnellisuus on onnettomammman kanssakulkijan polkemista?
« Viimeksi muokattu: su 15.03.2015, 08:47:17 kirjoittanut Safiiri »

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13841
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #31 : su 15.03.2015, 12:06:55 »
No höh, en minä tietenkään sellaista edellytä että meidän kaikkien pitää vaan itkeä ja voihkia toisillemme tehtyjä asioita. Ihmisellä pitää mielestäni olla oikeus kaikkiin tunteisiinsa. Kyllä minullakin on helvetin hauskaa ja ihanaa tuon tuostakin, mutta se ei vaan tunnu asialta jota pitäisi jotenkin "käsitellä" ja puntaroida. Ilo on iloa. Jonkin verran tietysti minusta tuntuu että jos kovasti riekkuu iloaan, niin kyllähän siinä huonosti käy. Perinteistä taikauskoisuutta minulla siis on. "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" -tyylisesti siis. Tai "itku pitkästä ilosta". Tällainen taikausko juontaa tietysti juurensa samasta lähteestä kuin muinaisten kreikkalaisten mielenmaisema jossa jumalia piti lepytellä etteivät ala liikaa kadehtia ihmisten onnea ja järjestä jotain jäynää. Tämä jumalien mielenoikkujen uhriksi päätyminen taitaa kyllä löytyä muodossa tai toisessa oikeastaan kaikista uskonnoista mitä kuunaan on ollut, jopa juutalais-kristillisestä (Jobin tarina, Aabraham uhraamassa poikaansa Iisakia, jopa se että Jumalan pojankin pitää kuolla uhriksi isälleen eli itselleen...)

Meidän varmaankin kannattaisi tässä maassa opiskella ja opetella kovasti sitä että ilon voi jakaa. Voi iloita toisen ilosta, olla tyytyväinen toisen onnesta. Siinä mielessä tietysti olisi kai hyvä kertoa myös myönteisistä kokemuksistaan, että muut näkisivät että hyviäkin asioita tapahtuu. Ja reppanammat meistä saisivat mielikuvan että hyviäkin asioita voi tapahtua, ettei kaikki ole vaan pelkkää peljättävää ja kammottavaa kohtaloa kohtalon perään. Hyvissä asioissa vain ei ole mitään korjattavaa, ja itseäni ovat aina kiinnostaneet ongelmat, mikä toki ei ole kauhean tyydyttävää sisältöä elämään.
"The artist is the true seer and prophet of his century, the justifier of life and as such, of course, a revolutionary far more fundamental in his penetration of the social mask of his day than any fanatic idealist spilling blood over the pavement in the name simply of another unnatural mask."

JC

Poissa Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 7108
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #32 : ma 16.03.2015, 08:12:31 »
Kyllä itseäni vaivaa myös se, että eihän Suomessa toiselle voi myöskään sanoa suoraan, että no niin, eiköhän tämän asian vatkaaminen tosiaan jo ole ylittänyt rajan, jossa sitä rakentavasti käsitellään. Ehdotus, että siirrettäisiin energia johonkin myönteisempään, tulkitaan juuri positiivisen asenteen tyrkyttämiksi, ei helvetti, mies tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjännaurajasta!

On jotenkin hullua, että vaikka positiivisen elämänasenteen vaikutus niin terveyteen kuin elinikäodotuksiin on selkeästi todistettu, Suomessa asiaan suhtaudutaan jonain hömppäpömppänä, josta keskusteleminenkin vaietaan jyrkin äänenpainoin. Ja samaan aikaan muut kemialliset aineet, kuten masennuslääkkeet, käy paremmin kaupaksi kuin ruisleipä.

Sekin on kummallista, että asiaa katsotaan enemmän yhteisön, kuin yksilön kannalta. Jos ihminen on vaikkapa vaikeasti ylipainoinen ja siitä koituu hänelle kaikenlaista haittaa arkeen, harvempi on sitä mieltä, että tälläisen ihmisen kannata itse itselleen mitään tehdä, koska toisetkin lihovat vaan koko ajan ympärillä. Miksi mielenterveys on jotenkin eri asia, miksi se ei olisi kiinni ennen  kaikkea yksilön omista lähtökohdista ja tavoitteista?

T: Xante

Paikalla Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 13673
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #33 : ma 16.03.2015, 10:14:38 »
Kyllä itseäni vaivaa myös se, että eihän Suomessa toiselle voi myöskään sanoa suoraan, että no niin, eiköhän tämän asian vatkaaminen tosiaan jo ole ylittänyt rajan, jossa sitä rakentavasti käsitellään. Ehdotus, että siirrettäisiin energia johonkin myönteisempään, tulkitaan juuri positiivisen asenteen tyrkyttämiksi, ei helvetti, mies tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjännaurajasta!

On jotenkin hullua, että vaikka positiivisen elämänasenteen vaikutus niin terveyteen kuin elinikäodotuksiin on selkeästi todistettu, Suomessa asiaan suhtaudutaan jonain hömppäpömppänä, josta keskusteleminenkin vaietaan jyrkin äänenpainoin. Ja samaan aikaan muut kemialliset aineet, kuten masennuslääkkeet, käy paremmin kaupaksi kuin ruisleipä.

Sekin on kummallista, että asiaa katsotaan enemmän yhteisön, kuin yksilön kannalta. Jos ihminen on vaikkapa vaikeasti ylipainoinen ja siitä koituu hänelle kaikenlaista haittaa arkeen, harvempi on sitä mieltä, että tälläisen ihmisen kannata itse itselleen mitään tehdä, koska toisetkin lihovat vaan koko ajan ympärillä. Miksi mielenterveys on jotenkin eri asia, miksi se ei olisi kiinni ennen  kaikkea yksilön omista lähtökohdista ja tavoitteista?

T: Xante

Jopa se on tutkittu, että hymyilemällä vain siksi, että päättää hymyillä ja oikaisemalla ryhtinsä sellaiseksi, mikä se on hyväntuulisena, saa jo muutoksen mielialassaan aikaan. Eli homma toimii molempiin suuntiin: mieliala vaikuttaa ryhtiin ja ilmeisiin, mutta myös ryhti ja ilmeet vaikittavat mielialaan. Tällainen mekaaninen muutos on varmasti kenelle tahansa mahdollinen ja sellaisena yksi pieni askel oman mielialansa parantamiseen. Eli tämä "mitään en pysty tekemään", on osittain itsepetosta, vaikka varmastikaan isot muutokset eivät todellakaan ole helposti saavutettavissa.

Minusta myös mielenterveysasioissa omat vaikitusmahdollisuudet kannattaa pyrkiä löytämään. Niitä keinoja on myös sopivaa yleisesti ja ääneen pohtia. Juurikin lihavuus, liikkumattomuuden aiheuttamat terveysongelmat tai vaikkapa erilaiset addiktiot ovat hyvinkin vertailukelpoisia tilanteita. Jostain syystä terveellisiä elämäntapoja saa mainostaa useimpien mielestä - tai ainakin niistä voi muistuttaa. Miksi omaan mieleen ja elämäniloon apukeinoja antavat ohjeet olisivat sen kummempia? Toki silti kaikki tietää, ettei laihtuminen tai tupakoinnin lopettaminen ole helppoa. Eikä kukaan ajattele, että kaikki pystyy juoksemaan maratoneja. Yhtä lailla kuin joidenkin polvet ei kestä juoksemista, niin joillekin kovin valtaisa positiivisuus aina ja kaikessa on ulottumattomissa oleva tavoite. Mutta onhan siinä täydellisen sohvaperunan ja triathlonistin välillä muutama muukin variaatio. Aluksi vaikkapa ryhtyy kävelemään ne portaat tms. Sama juttu mielialansa muuttamisessa. Vetäsee nyt vaikka hetkeksi selkänsä suoraksi ja päättää muistaa nauttia, kun kerrankin aurinko paistaa.

socrates

  • Vieras
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #34 : ma 16.03.2015, 11:51:46 »
On jotenkin hullua, että vaikka positiivisen elämänasenteen vaikutus niin terveyteen kuin elinikäodotuksiin on selkeästi todistettu, Suomessa asiaan suhtaudutaan jonain hömppäpömppänä, josta keskusteleminenkin vaietaan jyrkin äänenpainoin. Ja samaan aikaan muut kemialliset aineet, kuten masennuslääkkeet, käy paremmin kaupaksi kuin ruisleipä.
T: Xante

Masennuslääkkeet ovat yleistyneet uskoakseni paljolti juuri pakkopositiivisuusvaatimuksen takia, t.s. sellaisia alakuloja, mitkä sata vuotta sitten olivat täysin hyväksyttyjä, ei enää saisi näkyvillä olla. Kun elämme harhassa, että aineellisen hyvinvoinnin saavutettuamme meidän kuuluu olla yhtä hymyä ja pirun onnellisia, on pakko napata jotain purkista.

socrates

  • Vieras
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #35 : ma 16.03.2015, 12:04:20 »
Mutta on ihmisiä, jotka tuntevat suorastaan syyllisyyttä positiivisista tunteistaan. He eivät niitä mielestään ansaitse. Siksi he eivät niitä myöskään oikein siedä muissa, vaan muistuttavat heti, että "itku pitkästä ilosta" jne. Jos jossakin, niin ilon ja onnen hyväksymisessä olisi mielestäni suomalaisilla vielä petrattavaa. "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" - suomalaista kansantyhmyyttä. Toisen iloisuus ja positiivisuus ei ole sitä vähemmän iloista kohtaan osoitettu syytös tai vaatimus. Miksi onnellisen pitäisi hyydyttää hymynsä muistaen, että kaikille ei mene hyvin ja kaikille ei ole onni myötä? Millä tavalla oma onnellisuus on onnettomammman kanssakulkijan polkemista?

Eiköhän syyllisyys omista negatiivista tunteista ole kumminkin hirveän paljon yleisempää? Nuo "itku pitkästä ilosta"-kliseet olivat totta ehkä vielä 50-luvulla. Nykypäivänä en sen suuntaisia kommentteja kuule koskaan, päinvastaisia ihan liikaakin.

Muutoin nämä negatiivisuus/positiivisuus-keskustelut junnaavat jomman kumman paremmuuden perusteluissa vaikka oleellisempaa on liittyykö niihin syytöksiä ja/tai vaatimuksia muita kohtaan. Jos kielteisyys ilmenee toisen jatkuvana mollaamisena tai positiivisuus toisen ongelmien vähättelynä, molemmat ovat haitallisia. Irrallisina ilmiöinä jokaisen oma asia.

Poissa Xantippa

  • Konkari
  • Viestejä: 7108
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #36 : ma 16.03.2015, 12:40:06 »
On jotenkin hullua, että vaikka positiivisen elämänasenteen vaikutus niin terveyteen kuin elinikäodotuksiin on selkeästi todistettu, Suomessa asiaan suhtaudutaan jonain hömppäpömppänä, josta keskusteleminenkin vaietaan jyrkin äänenpainoin. Ja samaan aikaan muut kemialliset aineet, kuten masennuslääkkeet, käy paremmin kaupaksi kuin ruisleipä.
T: Xante

Masennuslääkkeet ovat yleistyneet uskoakseni paljolti juuri pakkopositiivisuusvaatimuksen takia, t.s. sellaisia alakuloja, mitkä sata vuotta sitten olivat täysin hyväksyttyjä, ei enää saisi näkyvillä olla. Kun elämme harhassa, että aineellisen hyvinvoinnin saavutettuamme meidän kuuluu olla yhtä hymyä ja pirun onnellisia, on pakko napata jotain purkista.

Niin, minun pointtini olikin kysyä, voisiko näiden alakulojen hoitamiseen käyttää jotakin muuta metodia kuin kemiallinen aivotoiminnan rukkaaminen. Jos niitä nyt yksilö itse haluaisi hoitaa, tai  niiden hoitaminen yleensä hödyllisenä nähdään. Tämä johtuen siitä, että kenenkään en ole kuullut joutuneen haitalliseen mindfulnesskoukkuun, masarikoukut ja muut lääkekoukut sen sijaan ovat onnistuneet pilaamaan yksilöiden elämää muutoinkin kuin alakuloisuutena.

T: Xante

socrates

  • Vieras
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #37 : ma 16.03.2015, 14:23:23 »
kenenkään en ole kuullut joutuneen haitalliseen mindfulnesskoukkuun, masarikoukut ja muut lääkekoukut sen sijaan ovat onnistuneet pilaamaan yksilöiden elämää muutoinkin kuin alakuloisuutena.

Minä pidän positiivisuuskoukkua ihan mahdollisena ja se voi johtaa täydellisyyden tavoitteluun. Minusta Kuopion lapsisurmaaja saattaa olla esimerkki tällaisesta: Elämän ja mielen hallinnan ammattilainen, joka tappoi lapsensa, koska perhe-elämä ei ollutkaan täydellistä. En väitä, että tämä on ainoa selitys hirmuteoille, mutta ihmisen on hyvä ymmärtää huonojenkin fiilisten kuuluvan elämään.

Minusta normaaleja alakuloja ei ole mikään pakko hoitaa millään tavoin. Toki kukin saa kokeilla niihin niin pillereitä kuin aatteitakin.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 13841
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #38 : ma 16.03.2015, 22:42:42 »
Olen jokusen kerran ihmetellyt että miten siinä toisinaan käy niin että kun on joku juttu johon osallistun, niin monet ovat kamalan innoissaan ja pitävät sellaista pientä show'ta kokoajan että onpas tässä meillä nyt hauskaa ja kivaa jne. ja minä nyt vaan olen olemassa, en mitään jumalatonta ai kun ihanaa -huudahtelua harrasta ja näin päin pois. Niin sitten kun tapahtuma on meneillään, voin saada siitä paljonkin irti kun keskityn asioihin joista itse pidän. Esim. messuilla krääsän keräämiseen. :D Ja jälkikäteen olen sillä fiiliksellä että oli ihan kivaa. Mutta saankin sitten kuulla joltain yksittäiseltä naiselta, tai useammaltakin, että heillä ei ollutkaan kivaa.

Vaikka kovasti oli ollut olevinaan. Onko se sitten niin että jotkut ihmiset tuhlaavat liikaa energiaa siihen ilon esittämiseen, ja sitten kun he ovat riehuneet itsensä hikeen siinä ilossaan, heiltä loppuu löpö kesken ja kaikki onkin ihan plääh? Vai odottavatko ihmiset liikaa, ja pettyvät?

Tuntuu jotenkin niin kummalta kun olen omalla pienimuotoisella tavallani ihan tyytyväinen tai jopa iloinen, niin sitten muut ovatkin kuin laskuhumalassa ja eivät olekaan yhtään iloisia koko jutusta joka juuri koettiin.
"The artist is the true seer and prophet of his century, the justifier of life and as such, of course, a revolutionary far more fundamental in his penetration of the social mask of his day than any fanatic idealist spilling blood over the pavement in the name simply of another unnatural mask."

JC

Chama

  • Vieras
Vs: Ihmisenä oleminen Suomessa - kovuus ainoa malli?
« Vastaus #39 : ma 16.03.2015, 23:26:03 »
Seuraava kommentti on tarkoitettu luettavaksi yleisellä tasolla, sillä yksilötasolla meidän itse kunkin kokemusmaailma on liian erilainen, jotta uskaltaisin siihen kajota. Mutta siis yleisellä tasolla minulla nousee karvat pystyyn esimerkiksi tästä "kaikki on mahdollista" jankutuksesta. Tätä olen kuullut monenkin kouluttajan ja työnohjaajan suusta, mikä on minusta todella ällistyttävää. Muille luennoivien ihmisten sentään odottaisi ajattelevan ajatuksensa loppuun. Hokemalla tietenkin yritetään sanoa, että usko hyvä ihminen itseesi, sillä todennäköisesti pystyt enempään kuin luulet.

Kuvitellaanpa, että hieman heikkolahjainen kaveri on ihastunut johonkin tyttöön, jonka kaikki ympärillä olevat ymmärtävät olevan kaverin saavuttamattomissa. Onko tällaisessa tilanteessa moraalisesti oikein tukea tuon kaverin "kaikki on mahdollista" kuvitelmia... ?