Kirjoittaja Aihe: Osallisuus, osattomuus, syrjäytyminen, ulkopuolisuus, yksinäisyys  (Luettu 13023 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Safiiri

  • Konkari
  • Viestejä: 14756
Yhteiskunnalla on vastuuta, koska verorahoillamme rahoitamme valtiota. Mutta silti ihmisellä itsellään on se "ensisijainen" vastuu itsestään. Tuosta pitää lähteä, ei yhteiskunnan vastuusta. On hieno asia, jos yhteiskunnallamme on turvaverkko ihmisille, joilla on ongelmia. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihmisellä itsellään ole se päävastuu omasta menestyksestään.

En ole järin oikeistolainen, mutta näkisin tilanteen siten, ettei ihmisten pidä lähtökohtaisesti turvautua yhteiskuntaan ongelmissaan, vasta sitten, kun omat rajat tulevat vastaan. Yhteiskunnalla tulee olla turvaverkko, muttei automaattista apua. Liian suuri sosiaalivaltiohan on yksi kestävyysongelmamme yhteiskunnassa, syy siihen, miksi valtio jatkaa velkaantumistaan. Olemme paisuttaneet yhteiskuntaa liikaa. Siksi yhteiskuntaa/yhteiskunnallista sektoria tulee pienentää.

Ongelma vain taitaa olla se, että ainoastaan ne, jotka ovat aika hyvässä jamassa ja omat rajat ovat vielä kaukana, osaavat oikealla tavalla hakea apua tuosta turvaverkosta. Sen sijaan niille, joilla rajat tosiaan ovat tulleet vastaan ja oma selviytymisen kyky on vakavalla tavalla heikentynyt, eivät pysty oikeutettua turvaansa tuosta verkosta hakemaan. Mitä enemmän todistamisen, selvittämisen ja oikeutuksen oikealla tavalla lomakkeisiin muotoilemisen vaatimuksia tiukennetaan, sitä useammin juuri ne, joille tuo turva nimenomaan on tarkoitettu, jäävät ilman. Lisäksi loputon selvittämisen ja todistamisen vaatimus vie ne vähäisetkin jäljellä olevat voimavarat ja nujertaa lopullisesti. Vastassa on tunteeton ja sokea koneisto, jonka mielivaltaisilta tuntuviin vaatimuksiin ja oikkuihin pitäisi pystyä jatkuvasti vastaamaan juuri silloin, kun silkka olemassaolo tuntuu olevan liian vaativaa. Vaikkapa ne Hurstin leipäjonot kertovat juuri tästä. Ne ovat ainoita paikkoja, joissa kukaan ei vaadi todisteita avun tarpeen todellisuudesta.

Poissa Kopek

  • Konkari
  • Viestejä: 3914
Olen saanut taas viime päivinä huomata, miten kiusallista on keskustella itseään parempituloisten kanssa. Vaikka näille ihmisille yrittää hienovaraisesti vihjata, että “budjetti” asettaa tiettyjä rajoituksia, he eivät tunnu ymmärtävän. Yksikin kaveri ehdotti, että ostaisin tavaroilleni käytetyn merikontin ja hommaisin vanhan Volkswagen Transportterin, millainen hänelläkin on. Hän kertoi, että käytettyjä autojahan saa tonnilla, eivätkä kontitkaan juuri sen enempää maksa. Kuljetuksesta tulee kuluja ehkä toinen mokoma. Joten siitä vaan. Miksi en osta, kun ongelma kuljetus- ja säilytyskysymyksiini olisi näin helposti ratkaistavissa.

Tuollaiset puheet saavat piiloaggression nousemaan mieleeni. Tekisi mieli huutaa tuollaiselle tyypille, että lakkaa ehdottelemasta, ei minulla mitään tonneja ole autoihin eikä kontteihin eikä muuhunkaan. Minulle tuhat euroa on saavuttamaton unelma, ja jos tuollaisen summan saisin kasaan, enää puuttuisi 250 euroa, niin saisin hitsauslaitteen, joka ratkaisi ongelmiani enemmän kuin pakettiautot tai merikontit.

Olen ollut koko kesäkuun ajan tyypillisen kesämasennukseni kourissa, joka tavallisesti vaivaa toukokuussa ja kesäkuun alkupuolella. Nyt se on vähän myöhässä.

Viime viikonloppuna masennukseni sai uutta suolaa haavoihin, kun olin eräässä tapahtumassa, jossa olisin voinut saada muutaman satasen tekemällä eräitä “yleisöpalveluksia”. Raha olisi tullut helpolla, eli käytännössä se olisi pitänyt vain ottaa. Olisin kuitenkin tarvinnut yhden henkilön apua. Sitä oli luvassa, mutta tuo yksi henkilö katosi juuri ratkaisevina tunteina. Tapahtuman muut osallistujat, kuten sadantuhannen euron Lexus -maasturilla paikalle tullut ökymiljonääri, ja suurituloinen professori-kartanonherra ja espoolainen perijämiljonääri ja keitä kaikkia siinä oli, keräsivät nuo sataset, jotka heille tuskin edes mitään mertkitsivät. Minä, jolla on pankkitilillä sadan euron verran rahaa ja pino laskuja odottamassa, katsoin masentuneena vierestä. Ajattelin, että niille, joilla on, annetaan, ja niiltä joilta ei ole, otetaan pois se vähäkin.

Minulle viikonlopusta ja sitä edeltävistä päivistä kertyy usean sadan euron lasku sekä muita kuluja. Eikä tuloja senttiäkään. Autollakin piti ajaa noin tuhat kilometriä tapahtumiin liittyen. Minut käytännössä ignoroitiin. Istuin masentuneen yksikseni ja odotin, ilmestyisikö tuo kadonnut henkilö jostakin. Ilmestyi hän - sitten kun tapahtuma alkoi olla ohi.

Tapahtuman kuluessa eräs opettajapariskunta (opettajat ovat minun silmissäni hyvätuloista ökyporukkaa) tuli juttelemaan. Olin tavannut heidät viimeksi joskus 1990-luvun alussa enkä olisi heitä tuntenut, ellei mies olisi sanonut, että muistatko silloin - jolloin muistin sen, että tein tyypeille erään pienen hitsauksen. Tästä ei pidä kenenkään kuvitella, että olisin ollut tai olisin teknisellä alalla. Tämän alan puuhat, hitsailut ja porailut, ovat pelkkää harrastelua. Vähäisen työni olen tehnyt kirjoituspöydän ääressä. Noillekin ihmisille jouduin selittelemään - eli keksimään tekosyitä - sitä, miksi eräät projektini eivät oikein ole edistyneet. En voinut sanoa todellista syytä eli rahavarojeni niukkuutta. En voinut sanoa - vaikka mieli teki - että opettajan palkoilla projektini olisivat valmistuneet jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tästä kirjoituksestani ei pidä luulla, että olisin katkera niille, joilla menee paremmin, tai että syyttäisin muita siitä, että minulla ei ole tämän kummempia tuloja. Jos jotakin syytän, se olen minä itse. Ja tällainen oman surkeutensa toteaminen ja siinä piehtaroiminen aiheuttaa masennusta. Jonkinlaista piilokatkatkeruutta ilmenee korkeintaan silloin, kun hyvätuloiset tulevat kyselemään asioistani tai ehdottelemaan, että ostelisin asioita, joihin minulla ei ole rahaa.

Haluaisin elää kaikessa rauhassa. En haluaisi vastailla ihmisten kysymyksiin. Mitä se kenellekään vieraalle kuuluu, mitä teen tai en tee? Miksi minun pitää tehdä selontekoja asioistani, joihin liittyy rahan käyttäminen tai käyttämättömyys. Miksi joudun selittelemään jopa toimittajille ja keksimään hiki otsalla tekosyitä päästäkseni pois heidän prässistään. Joo, suunnitelmia on, valmistuu kyllä, tavoitteena on. Kun todellisuus on se, että mikään ei valmistu, ja kaikki tuhoutuu. Tekisi mieli hokea toimittajalle, että minulla ei ole rahaa, ei ole rahaa, ei ole rahaa, ei ole rahaa…. hokea tätä koko loppupäivä transsissa, niin että toimittaja häipyy ja luulee minun saaneen hulluuskohtauksen. Tai ehkä tuossa ei tarvitsisi mitään luulla.

Kaikki johtuu tietysti harrastuksistani, mutta miksi nimenomaan minun harrastukseni on oltava ihmisten mielestä julkisia. Eiväthän toimittajat mene omakotitalojen pihoille tenttaamaan ihmisiltä, milloin he aikovat leikata pensasaitansa tai maalata talonsa tai ajaa nurmikon. Nämä ovat yksityisasioita, samoin ihmisten tulot ja tilit. Miksi minun pitäisi avata elämäni julkiseksi kenelle tahansa. No, tietysti se johtuu siitä, että harrastukseni ovat tietyllä tavalla näyttäviä, ja ne herättävät kiinnostusta. Ne ovat kuitenkin vain harrastuksia. ja haluaisin pitää ne ominani joutumatta selittämään niitä kenellekään.

Sen verran korjaan edellistä, että on minulta tultu utelemaan myös maanomistuksista ja rakennusten omistuksista ja muusta tällaisesta. Ja nämäkin kysymykset olen kokenut kiusallisiksi, koska rakennukset ovat rappiolla ja kiinteistöt pusikoituneet. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä aion tehdä tai en aio tehdä.

Kaikkein inhottavimpia - viikonloppunakin pari ihmistä kysyi - ovat kysymykset, jotka liittyvät konkurssiin menneeseen yritykseemme ja menetettyyn kotiini ja muihin tällaisiin herkkiin asioihin. Koen kysymykset äärimmäisen inhottavina aivan kuin joku kysyisi raiskauksen uhrilta tai murhatun ihmisen omaisilta, että miten sillä raiskaajalla tai murhaajalla nykyisin menee, missä se asuu ja niin edelleen. Tuskin puukkoa voisi pahemmin käännellä haavassa kuin utelemalla tuollaisia. Pienikin viittaus tiettyihin asioihin saa pulssini nousemaan ja sen jälkeen masennukseni pahenemaan.

P.S. Ihmisillä on taitaa olla yleinen tapa esittää epämukavia kysymyksiä. Kun nuorena kasvoin nopeasti pituutta, kaikki kylävieraat katsoivat velvollisuudekseen päivitellä, että kylläpä se tuo poika on pitkä ja kuinka pitkä se onkaan. Jouduin kertomaan lukeman monissa eri tilanteissa. Kyseessä oli sentään ulkonäköni eli se, miltä fyysisesti näytän. Eikö tällaisen asian pitäisi kuulua yksityisyyden piiriin. Entä jos minä olisin päivitellyt, että kylläpäs se tuon sukulaisnaisen tai miehen vyötärön mitta näyttää lisääntyneen, paljonkos se oikein onkaan.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 15490
No nyt päättyy syrjäytyminen PK-seudulla. Kaikki köyhät kurjat pääsevät kimppaan askartelemaan paskartelemaan itselleen kippoa johon tuhkattu raato voidaan tunkea. Selvä vinkki että etsäviitsisitsä poistua täältä itseäsi parempien ihmisten tieltä haisemasta...

HELSINGIN Kinaporissa eläkeläisille ja työttömille suunnatussa palvelukeskuksessa järjestetään 4.–25. syyskuuta uurnakurssi. Helsingin kaupungin verkkosivuilla kurssi on otsikoitu nasevasti: ajasta ikuisuuteen itsetehdyllä uurnalla.

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005788663.html

Well I've been down so god damn long that it looks like up to me.
Well I've been down so very damn long that it looks like up to me.
Why don't one of you people come on and set me free?

- JM

Paikalla Big Data Lenny

  • Konkari
  • Viestejä: 1723
HELSINGIN Kinaporissa eläkeläisille ja työttömille suunnatussa palvelukeskuksessa järjestetään 4.–25. syyskuuta uurnakurssi. Helsingin kaupungin verkkosivuilla kurssi on otsikoitu nasevasti: ajasta ikuisuuteen itsetehdyllä uurnalla.

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005788663.html

Kieltämättä tämä on nyt vähän huonon maun rajalla.

Tarkoituksellista (outoa) huumoria, vai ajattelemattomuutta? Ehkä saamme vielä tietää myöhemmin.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 15490
Vaikka asia tuli mieleeni Norma edellisistä viesteistäsi, en nyt tarkoita kommentoida tilannettasi: en tiedä siitä tai kaveristasi juuri mitään.

Lähipiirissäni on kuitenkin erityisesti yksi ihminen, jonka n ongelmat / kriisit ovat jatkuneet samanlaisina vuodesta toiseen ja vuosikausia. Ainoa kehitys on ollut se, että hänen hankaluutensa ovat syventyneet. Tällainen ihmissuhde on helposti hyvin yksipuolinen ja kuormittava, koostuen lähinnä siitä, että muut kuuntelevat ihmisen loputonta selostusta elämästään, pettymyksistään ja peloistaan. Yrityksistä ja epäonnistumisista.

Ymmärrän häntä ja hänen tietynlaista sokeuttaan ihmissuhteen vastavuoroisuudelle. Hänen elämänsä on epäilemättä päivästä toiseen samaa omien huolien kanssa painimista, jonka keskeltä on usein lähes mahdotonta irtautua ja tarkastella elämää myös toisen (läheisen) näkökulmasta. Ymmärryksestä huolimatta tällainen ihmissuhde on turhauttavaa ja aiheuttaa pettymyksiä.

Joka tapauksessa vuosien varrella hänen läheisensä ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä; tukeneet häntä ja keskustelleet hänen kanssaan. Yrittäneet olla läsnä. Tilanne ei kuitenkaan ole parantunut, vaan päin vastoin. Hänen maailmankuvansa on muuttunut negatiivisemmaksi ja negatiivisemmaksi, epävarmuus kasvanut kasvamistaan. Tämä johtaa helposti turhautumiseen: läheisillä ei riitä energiaa tukea, ymmärtää ja rohkaista. Turhautuneena saattaa helposti jyrkentää ennen ymmärtäväisiä kantojaan: "kuules nyt, sinä Ihaa Aasi: sinun kokemuksesi maailmasta ei pidä paikkaansa. Sinun on itsesi avauduttava maailmaa kohtaan. Pelkosi ja huolesi eivät ole realististia tai todellisia."

Vastuun sysäämisestä enemmän ihmiselle itselleen ei välttämättä ole hyötyä, koska jos hän on valahtanut itseään vahvistavaan negatiiviseen kierteeseen, ei siitä liene hyötyä. Mutta toisaalta turhautuneena voi ajatella, ettei hyötyä ole mistään muustakaan.

Lainaus Fiilis-ketjusta. Koska tässä ei nyt ole minun osaltani kyse mistään yhden päivän fiiliksestä, vaan vuosien dilemmasta, käsittelen sitä tässä.

Nimittäin. Mikä perkeles siinä oikein on että joillakin ihmisillä - kuten minullakin - elämä lähtee jossain vaiheessa menemään vikasuuntaan, ja vaikka yrittäisit rypistää ja räpistellä, niin jonkinlaisessa epäonnen satimessa saa olla ja siinä pysyä. Kävin eilen taas katsomassa ties monettako asuntoa kun haluan vanhasta pois, ja olipahan taas ratkiriemukas ylläri. Tällä kertaa asuntoa esitteli tuleva ex-vuokralainen, ja hän kertoi että siellä oli joku lappu tullut tulevia remontteja koskien. En oikein saanut tolkkua mitä lapussa oli ollut, mutta ihminen oli niin säikähtänyt että hän muuttaa nimenomaan sen takia ettei jaksa jännätä sitä tulevaa. Että josko kumminkin tulee lähtö. Oli kuulema ollut puhettakin jollain taholla rakennusten purkamisesta(!) Jotain hyvin perustavanlaatuista siellä kai olisi tarvis. Itsekin kyllä kiinnitin huomiota hilseilevään seinään rappukäytävässä. Vuokralainen parvekkeestakin esitteli millaisessa rapistuvassa kunnossa se on.

Ehkä pitäisi ajatella että Luojan lykky jotta minulle tämä info tässä eilen tuli, etten hölmöyttäni mennyt itseäni sinne tälläämään, kun tarkoitus olisi löytää pitkän linjan kämppä eikä niin että meneekin asunto alta kohtapuoliin. Enkä halua mitään remonttejakaan katsella, se on jo nähty pariin kertaan että jos joku vuokramurju menee remonttiin, niin sitten ne asunnot laitetaan omistusasunnoiksi. Mutta oli miten oli, katselmuksen jälkeen kun lähdin lompsimaan lähimpään uimarantaan, oli sellainen olo että menen kohta maate tielle ja alan itkeä vollottaa. Että minä en jaksa enää, en vaan jaksa. Ja miksi minun pitää jaksaa? Mikä pointti tässä on että en löydä miestä, en asuntoa? (Siis kun tarkoitus on löytää pysyvä ratkaisu kummallakin sektorilla, eikä hypätä suinpäin turmioon!)

Eikä sitä rantaakaan meinannut löytyä, vaikka olen siellä jo useamman kerran käynyt. Ilmeisesti pahan mielen takia menin niin sekaisin päästäni että yhdessä kolmen polun risteyskohdassa en osannut enää valita oikeaa, vaan hortoilin missä sattuu. Pidemmän kaavan kautta lopulta löysin perille, ja osasin sitten palata juuri oikeaa polkua. Mutta kumminkin, olin ihan tyhjiin ammennettu taas eilen.

Mitä ihminen tekee jos hän lyö päätään seinään ja mistään ei ikinä tule mitään? En minä vaan tiedä. Itse olen katkeroitunut, kyynistynyt, kyllästynyt. Mutta toisaalta ajattelen niin että valitan paljon sen takia että vielä kumminkin arvostan itseäni ja koen että ansaitsen parempaakin. No enhän minä välttämättä ansaitse, kukaan ei ansaitse yhtään mitään - sen paremmin hyvää kuin pahaakaan, jos ei sitten uskota karmaan. Mutta en vaan halua alistua ja antaa periksi, ja ajatella että tämä on ihan normaalia että elämäni on mitä on, eikä se muuta voi ollakaan. Olen itsekin suhtautunut tympeästi ja tylystikin varmasti ihmisiin joilla ei elämä oikein etene. Esim. miesten naisenpuuterutkutukseen suhtauduin ihmetellen kauan kauan sitten. En voinut ymmärtää mikä siinä niin pirun vaikeaa on. Nyt voin.

Juuri koska oma luuserius vituttaa tuon tuostakin ja on vituttanut teinistä asti, siinä voi käydä niin että ei halua olla missään tekemisissä muiden inisijöiden kanssa. Olen kuitenkin alkanut erittelemään niin että ihmiset jotka valittavat, mutta eivät halua antaa periksi ovat ihmisiä joiden kanssa viihdyn. Ihmiset jotka eivät enää edes valita, vaan ovat antaneet periksi, ja mulkoilevat vaan vihamielisesti jos itse vielä yrittää yrittämästä päästyään, he ovat niitä joiden kanssa on parempi ottaa välimatkaa. Se on hiuksenhieno raja lopulta siinä että jatkaako ja jaksaako, vai ei. Ymmärrän että minuakin pidetään ruikkuna jolta ei vaan mikään suju, mutta väitän että yhä yritän. Kovin kyllästyttävää tämä vain on.

- Tämä ei ollut tarkoitettu erityisesti wadelle, vaan on pohdiskelua hyvin pitkältä ajalta kertyneen kokemuksen myötä, saatan jatkaa vielä teeman parissa.
Well I've been down so god damn long that it looks like up to me.
Well I've been down so very damn long that it looks like up to me.
Why don't one of you people come on and set me free?

- JM

Poissa Socru

  • Konkari
  • Viestejä: 692
  • Säätäjä
Vaikka waden mainitsema tapaus ehkä viittaa muuhun, sanoisin, että loppupeleissä ihminen on useimmiten omien ongelmiensa paras asiantuntija. Hän on mähninyt niitä tuhansia tunteja, niin miten satunnainen kuuntelija voisi vetää niistä fiksumpia johtopäätöksiä, vaikka asioita saattaakin joiltakin osin ymmärtää paremmin hiukan etäämpää tarkastellen.
Jos joku mussuttaa, usutan Gestapon kimppuun.

Poissa Norma B

  • Nyhtönaakka
  • Konkari
  • Viestejä: 15490
Vaikka waden mainitsema tapaus ehkä viittaa muuhun, sanoisin, että loppupeleissä ihminen on useimmiten omien ongelmiensa paras asiantuntija. Hän on mähninyt niitä tuhansia tunteja, niin miten satunnainen kuuntelija voisi vetää niistä fiksumpia johtopäätöksiä, vaikka asioita saattaakin joiltakin osin ymmärtää paremmin hiukan etäämpää tarkastellen.

Aivan. Joskus ihminen voi mennä niin umpisolmuun ettei hän kykene näkemään ulospääsyä minkä toinen näkee, mutta joskus (ehkä useimmiten) onkin niin että on kyllä tullut jo kaikenlaista kokeiltua ja se toinen joka tulee siihen pätemään ei ole yhtään sen etevämpi sanomaan mitä pitäisi tehdä. Ajatellaan nyt vaikka ihan sellainen käytännön elämän pikkujuttu että et saa jotain vempainta toimimaan. Siihen tulee sitten joku hosottamaan ja kyselemään että onko pistoke seinässä (no on, perkele!), ja tämä uusi ihminen räplää kaikki samat asiat läpi kuin alkuperäinen ongelman omaava ihminen. Ihan kuin hokkuspokkus toisen ihmisen tatsi saisi jotain semmoista aikaan mitä sen varsinaisen ongelman omaava ei ole saanut. Lopulta sitten joudutaan toteamaan että kun ei toimi, niin ei toimi (jos ei sitä ihmettä tapahdu).

Ei tuossa tilanteessa ala se paikalle pölähtänyt arvostelemaan että oletpas kielteinen ihminen, eikä tuomitse lopuksi että lillu sitten paskassasi, jos ei apu kelpaa, jos autettava turhautuneena parahtaa että ei tuosta ole hyötyä (tai kokeilin jo). Mutta jostain syystä vähän isommissa asioissa helposti noin käy. Tunnepuolen asioissa ja niin edelleen. Ei se ole mikään ihme jos kaikki eivät edes uskalla valittaa, koska tietävät että paikalle voi tulla joku wannabe-auttaja joka sitten lopulta potkaisee päähän kun ei apu kelpaa eikä auttanut.

Jotkut ihmiset korostavat sitä miten väsyneiksi he tulevat valittajien kanssa. Miten heidät on ammennettu loppuun jne. No, minähän otin ritolat ekasta pitkästä parisuhteestani kun koko elämä oli vaan loputonta eksän ongelmaa. Koska oli niitä ongelmia itsellänikin, niin en minä jaksanut diapaministin problematiikkaa. Tämän ymmärrän että loputtomiin ei voi vaan kuunnella jotain narinaa. Mutta en minä alkanut häntä sättimään ja syyllistämään. Minä vaan häivyin, kuitenkin niin että pidin kaveruuden tallella.

Mutta joskus tuntuu siltä että valittamisesta valittajat eivät oikeastaan ole ketään koskaan auttaneetkaan, heillä on vaan kova show päällä miten ovat muka kaikessa aina ajattelemassa muita. Toisaalta oman perheeni kautta minulle on tullut aika erikoinen kuva ihmisistä. Äiti huolehtimassa ja murehtimassa kaikesta, isä itsekeskeinen autisti. Lopultakaan en aina itse tiedä miten ihmisiin pitäisi suhtautua. Pelkään että olen itsekin liian itsekeskeinen. Parhaani yritän ja autan jos voin, mutta en niinsanotusti mene all the way ihmisten kanssa, eli en anna ammentaa itseäni aivan tyhjiin. Eipä tarvitse sitten siitä valittaa että minua riistettiin.  :P
Well I've been down so god damn long that it looks like up to me.
Well I've been down so very damn long that it looks like up to me.
Why don't one of you people come on and set me free?

- JM