Kirjoittaja Aihe: Osallisuus, osattomuus, syrjäytyminen, ulkopuolisuus, yksinäisyys  (Luettu 6408 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies

Sillan rakentaminen


Jotta voi liittyä mukaan, tulee antaa, eli satsata siihen, jossa voi ehkä alkaa olla enemmän osallisena. Jotta jonkin toimen voi käsittää antamiseksi, tulee toimen täyttää jotain ehtoja. Mitä?

1.  Antaminen on vähintään jotain itseä ajatellen hyväksi koettua, koska muuten ei satsattu yhteys ole liittymisen arvoiseksi tulevaa edes antamiseen tähtäävälle toimijalle. Vähimmäisehto on, että antaja itse kokee antamisen edistävän sitä, että voi liittyä jollain tapaa enemmän sille suunnalle, jonne antamisen kohdistaa.
2.  Antaminen tulee toisaalta käsittää yhteisön tai yhteystahon puolelta antamiseksi. Yhteisöön tai yhteyteen ei voi tunkea pelkän oman antamisonnistumiskokemuksen perusteella.
3.  Antamisesta on oltava jotain näkyvää "todistetta" toisesta. Tarkoittaa, että siinä kun osapuolet kokevat positiivisen vaikuttamisen itse, niin he "huomaavat" saman toisessa niin, ettei jää epäilystä.


Siinäkö liittymisen ja siltojen vankistamisen puitteet lyhyesti? Missä sitten menee helposti pieleen, eikä siltojen rakentuminen lähde käyntiin?

Luulisin, että useimmiten epäonnistumisen ratkaisee 1-kohta. Siis melkein aina. Jos ei voi kuvitella olevansa antamisen arvoinen, niin vaikea on liittää toimeen jotain positiivista, mitä toinen taho ehkä voisi kaivata. Selkeää vaihdantaa voi tapahtua, mutta tuskin sen tärkeämmäksi katsottua. Näin suhteet jäävät vaihdannan tasolle, eikä yhteenkuuluvuutta ja siihen liittyviä positiivisia puolia oikein synny.
« Viimeksi muokattu: pe 12.02.2016, 18:07:21 kirjoittanut Juha »
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies

EMn perusteella olisi monenlaista osallisuutta. Osallisuudesta puhutaan yleensä niin, että antoisimmat korostuvat. Erilaisia kauppasuhteita ei pidetä kovin merkittävinä osallisuuksina.

Todellisuudessa kaikki suhteet ovat kauppasuhteita. Jotkin kauppasuhteet vaan ovat niin lähelle meneviä antamisen ja saamisen puolella, että kauppasuhdetta ei voi oikein todentaa. Se vain kokeentuu eri laila. Silloin on tietysti kyseessä vahvemmin sidosteinen osallisuus toiseen tahoon.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12732
En näitä asioita pysty kovin hienostuneesti ajattelemaan, tulee väkisinkin taas tätä subjektiivista suttua.

Koko elämäni ajan olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi. En tiedä että olisiko se sitten siitä kiinni, etten ole antanut itseäni tarpeeksi muille, ettei seurani ole niin kauheasti ollut kysyttä ja haluttua. Mutta kun en tiedä että missä menee tuputtamisen raja, niin en välttämättä edes tarjoa itseäni alunperinkään. En halua olla tyrkky, ja hyvin helposti koen itseni torjutuksi.

Koulu aikoinaan alkoi sillä tyylillä että olin ainoa luokkani tyttö, ja tokalla luokalla oli peräti kaksi minua vuotta vanhempaa tyttöä. Luonnollista on että he viihtyivät eniten toistensa seurassa. Kun itse siirryin tokalle luokalle, ekalla luokalle tuli kaksi tyttöä. Jälleen kerran samanikäiset luontevammin olivat toistensa kavereita. Olin aina se kolmas pyörä. Muutimme, ja en ilmeisesti olisi ominpäin osannut ystävää haeskellakaan, ellei yksi tyttö olisi tullut kyselemään välitunnilla että alettaisiinko oleen. Sitä kesti sitten ala-asteen, ja yläasteella systeemi alkoi pahasti pätkimään koska masennuin ja vajosin sisäänpäin.

Siinä ohessa olin sitten lapsuuteni ajan äitini seuraneitinä; minusta on aina tuntunut että synnyin sen takia että hänellä oli tylsää ja hänkin oli yksinäinen sillä syrjäseudulla missä asuimme. Vuosikymmenen päästä hän laittoi toisen lapsen ja sen jälkeen minua ei enää tarvittu. Tässä joitakin aikoja sitten kun olin sukulaisissa, äitini toitotti (sisarukseni tekemille) lapsenlapsilleen suurta rakkauttaan. Itse en muista että hän olisi kertaakaan sanonut minulle minua rakastavansa. On kai aika tavallista että ihminen osaa olla herttaisempi lapsenlapsilleen kuin lapsilleen, mutta tunsin itseni kumminkin totaalisen paskaksi kun nelikymppisenä vanhana haahkana tunsin kateutta pieniä sukulaisiani kohtaan että heille sanotaan asioita joita minulle ei (muistini mukaan). En usko että siitä on kyse että nuorempi sisarukseni olisi jotenkin minua parempi, varmaankin äitini rakastaisi minunkin lapsiani, jos olisin niitä laittanut. Suvussani on itseasiassa pari muutakin naista joille pikkulapset ovat aina ooh ja aah, mutta kun lapset siitä kasvavat, niin eivät voisi äitejään vähempää kiinnostaa. Enkä nyt tarkoita että pitää olla lääp lääp aikuisia lapsia kohtaan, em. tapauksissa kyse on teineistä. Ja ehkä minäkin olisin teininä kaivannut enemmän huomiota kuin sen että parikymmentä vuotta myöhemmin äiti sanoo että kyllä hän vähän katsoi että pitäisiköhän sinut viedä jonnekin (psykiatrille, sen masennuksen takia). Mutta ei viety. On ikuinen, nakertava tunne että olisin saanut vaikka kuolla, ketään ei kiinnostanut.

Miten tällainen ihminen sitten noin vain antaa kellekään mitään, joka kokee ettei itse ole ikinä saanut yhtään mitään? Ehkäpä juuri tämä on se syy minkä takia olen kertakaikkisen lässähtänyt henkistenkin juttujen suhteen, eli en vaan jaksa ottaa tosissani mitään spirituaalisia harjoituksia ynnä muuta itsekehitystä jossa pyritään siihen että ei takertuisi mihinkään ja tuntisi rakkautta kaikkea olemassaoloa kohtaan.

Kumppanin löytyminenkään ei tällaiseen ole mikään vastaus, vaikkakin sen kuvittelee asiaa helpottavan, siis sitä että on tarpeeton ylijäämäihminen. Käytetään ennen -päivämäärä meni umpeen jo kun ikäni alkoi vasta ykkösellä. Ehkäpä se olisi vastaus tai osaratkaisu ettei piittaa enää mistään mitään. Ihan sama että kokevatko muut ihmiset minua hyödylliseksi vai eivät. Onko elämäni jotenkin "tärkeä" ja merkityksellinen sosiaalisessa mielessä. Sitä vain helposti tulee semmoinen tunne että edustaa ihan omaa lajiaan, ettei kuulu edes koko ihmiskuntaan, kun ei ole koskaan ollut ehyttä sosialisoitumista. Paljonko asiassa on omaa vikaa, vaikea lopultakaan sanoa.

Poissa Taha Islam

  • Lukija
  • Konkari
  • *
  • Viestejä: 8269
    • Vapaa Näkökulma
Laita Kopekille yksäri?
"Varsinainen asia, jos sellaista oli, jäi nyt kirjoittamatta. No, onhan päivä vielä huomennakin."

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies
Miten tällainen ihminen sitten noin vain antaa kellekään mitään, joka kokee ettei itse ole ikinä saanut yhtään mitään?

Kai tämä jotenkin merkkaa, mutta kuvaus on vaikea.


Ehdin ajatella, että taisin kirjoittaa alkuun höpsöjä. Mielikuva itsestä vaikuttaa, ei siitä pääse mihinkään.

Mielikuva itsestä syntyy toteutuneiden yhteyksien kautta. Ihminen syntyy yhteyksissä. Yhteyksissä ihminen värittyy miten värittyy, ja tätä muodostumista ei voi itse määrätä aina kovin pitkälle. Yhteys kokonaisuudessan riippuu yhteystahojen erilaisista voimakkuuksista. Joskus yhteydenmuodostamisvaltaa ei käytännössä ole oikein minkään asian suhteen, vaan joku muu vie aina tilanteet jonkinlaiseksi, minkä perusteella syntyy kullekin muutosta omakuvaan. Entinen omakuva voi vankistua tai heikentyä, tai siihen voi noiden lisäksi vielä liittyä jotain siirtymää toisenlaiseen.

Jos omakuva on muotoutunut vaikutuksellisen ajan kuluessa tietyksi, on se pysyvämpänä paljon uusia tilanteita ohjaava. Selkeän vaikutteisesti piirtynyttä omakuvaa ei muuteta helposti toiseksi. Omakuvalla on suuri merkitys, monellaisesti. Miten ihmistä on vaikuttavasti kohdeltu erilaisissa tärkeissä yhteyksissä, sen mukaisena hän itsensä kokee.

Jos ihminen kertoo, ettei ettei hän ole oikein saanut yhtään mitään esim vanhemmiltaan, tarkoittaa ilmaisu yleensä sitä, ettei omakuvan muodostamisaines ole ollut laadultaan kovin kivaksi koettua, tai sen pohjalta voi olla vaikea koostaa antoisaa jatkoelämää. Määriin ei tällainen saamattomuus liity, vaan vaikuttavuuteen tarkemmin ottaen. Pienikin voi tehdä suurta, ja päinvastin.

Ketä on vaikutettu mitenkin, eli millaiseksi meidät on muovattu ennenkuin voimme itse alkaa vaikuttaa jotenkin siihen, millaisinä voisimme itsemme ehkä nähdä. Itsensä voi rakentaa periaatteessa miksi vain, mutta käytännössä miksi vain rakentaminen ei ole realismia eikä järkevää, vaan rakentaminen on vahvasti vuorovaikutteinen asia. Jos on saanut vähän suhteessa siihen millainen voisi olla todellisempana itsenä, on jatkovuorovaikutuksissa heikoilla omakuvan muodostamisen suhteen, ja siten omakuvan jalostaminen todemmaksi on enemmän muiden käsissä. Tämä on rassaava tilanne, koska kaikki omakuvat ovat kaikkea muuta kuin siedettäviä, vaikka asianomainen ei itse koe rasituksen lähtevän huonosta omakuvasta.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Tummasilmäsusanna

  • Vieras
Yhteiskunnallahan kyllä on vastuu ja keinojakin (yrittää) huolehtia syrjatyneistä. Sosiaalisella kuntoutuksella tuetaan vaikeasti syrjäytyneiden henkilöiden paluuta yhteiskunnalliseen osallisuuteen vahvistamalla kuntoutettavan sosiaalista toimintakykyä ja sosiaalisen vuorovaikutuksen edellytyksiä. On myös olemassa kuntouttavaa työtoimintaa jne.

Mikähän tilanne on itsensä syrjäytyneiksi kokevilla - onko näiden palveluiden piiriin vaikea päästä, vai onko kynnys itsellä korkea? Seuraava asia on silkkaa mutuilua, mutta syrjäytymiseen saattaa liittyä erilaisia häpeän tunteita. Tuntuisiko palvelujen vastaanottaminen jonkinlaiselta nöyryytykseltä, kun pitäisi astua (sosiaalialan) ihmisten eteen kaikkine ongelmineen ja tunnustaa, että apua tarvitaan? Häpeän tunne on ymmärrettävä, vaikka syrjäytyminen ei olekaan millään lailla yksilön oma vika.

Syrjäytyneitä on vaikea auttaa. Haluaisin ymmärtää tätä syrjäytyneen näkökulmasta - onko avun saaminen vai vastaanottaminen vaikeinta? Vai koetaanko tarjottu apu hyödyttömäksi - oma antamisen ilo ei täyty, koska ei koeta itsellä olevan mitään annettavaa..? Tai että tarjottu apu ei lisää aitoa osallisuutta?

« Viimeksi muokattu: su 14.02.2016, 14:03:39 kirjoittanut Tummasilmäsusanna »

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies
Mikähän tilanne on itsensä syrjäytyneiksi kokevilla - onko näiden palveluiden piiriin vaikea päästä, vai onko kynnys itsellä korkea? Seuraava asia on silkkaa mutuilua, mutta syrjäytymiseen saattaa liittyä erilaisia häpeän tunteita. Tuntuisiko palvelujen vastaanottaminen jonkinlaiselta nöyryytykseltä, kun pitäisi astua (sosiaalialan) ihmisten eteen kaikkine ongelmineen ja tunnustaa, että apua tarvitaan?


Tämä vaikuttaa paljon. Jos tätä puolta ei ole, on reitti aika suora. Usein näin valmista ei ole, sillä jos selkeys olisi, ei ongelmiakaan ehkä kasautuisi, eikä avuntarvetta vastaavasti olisi niin paljoa.

Häpeäjuttu pysyvämpänä lienee pitkälle yhteisöllistä ainesta, jonka neutraloimiseen ei ole ollut eväitä. Häpeä jää, jos sen blokkaa. Häpeäminen on siitä vaikea juttu, että sitä halutaan välttää erityisen paljon. Sen vuoksi blokkireaktio automaationa, mikä antaa olemassolon suojaa, kun sitä ei muuten olisi neutraloimiskyvyttömyydestä johtuen.

Asiat syntyvät riittävästä vaikuttumisesta. Osa vaikuttuu herkemmin, osa on tässä suhteessa vahvempi, joskin elämänvaihe vaikuttaa myös vaikuttumiseen. Vaikuttumatonta ihmistä ei ole, eikä hän olisi todennäköisesti kovin tolkukas.

Vaikuttuminen ei merkkaa kaikkea, jos vaikuttumiselleen voi tehdä jotain. Aina ei tämä ole mahdollista. Yksilötapaukset kertovat todellisuuden kussakin tapauksessa.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa pimpelis pompelis

  • Konkari
  • Viestejä: 7243
  • Etevä ajattelija

Mikähän tilanne on itsensä syrjäytyneiksi kokevilla - onko näiden palveluiden piiriin vaikea päästä, vai onko kynnys itsellä korkea?

On vaikea päästä.
Esimerkki: mielenterveyspotilas, joka pyrkii terapiaan: Kela kertoo että pitäisi ensin päästä työsuhteeseen, jotta voidaan antaa terapiasitoumus.
Siis henkilö pääsee terapiaan sitten kun ei enää tarvitse terapiaa.

Tummasilmäsusanna

  • Vieras

Mikähän tilanne on itsensä syrjäytyneiksi kokevilla - onko näiden palveluiden piiriin vaikea päästä, vai onko kynnys itsellä korkea?

On vaikea päästä.
Esimerkki: mielenterveyspotilas, joka pyrkii terapiaan: Kela kertoo että pitäisi ensin päästä työsuhteeseen, jotta voidaan antaa terapiasitoumus.
Siis henkilö pääsee terapiaan sitten kun ei enää tarvitse terapiaa.

Aika älytöntä, jos noin on!?

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies

Sepe voi olla oikeassa. Taitaa koskea useita asuinalueita. Jos vastapainona on yleensä voimakas kynnyksellisyys jo omasta takaa, niin hankaluuksien hoitelu on vaikeaa.

Kyllä tässä mennään eteenpäin, mutta hiljalleen.

Täytyy tehdä erilaisista elämän hankalista ja kiusallisista puolista tartuttavampia. Asioihin tarttumista voi edistää, ja tämän arvostus voi lisääntyä yleisesti. Silloin on terveempi tilanne, ja kynnyksiä siltä osin madallettu. Moni tarttuu varmaan viimeistään ilmapiiriin, jne, ... ja lopulta yhä enemmän terveyden suuntaiseen.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12732
Omakohtaisesti olen toki miettinyt että olenko vain ronkeli, kun en pidä erityisen/tarpeeksi merkityksellisenä satunnaisia tuttavuuksia ja puolituttujen kanssa kohtaamista. Voin kyllä nauttia ihmisten kanssa olemisesta, mutta se ei vaan loppujenlopuksi tunnu niin "vahvasti" että se toisi sellaista merkitystä kuin sielun sisarukset ja kumppanit olettamukseni mukaan voisivat tuoda.

En tietenkään voi tietää kaikkien muiden syrjäytyneiden ja/tai sosiaalisesti heikon verkoston varassa olevien puolesta miltä heistä tuntuu, kun tilanteet voivat olla yksilöllisiä. Mutta jos siellä yhtään on samanmoisia ihmisiä joille ihmisten kanssa oleminen pitää olla todella merkityksellistä että siitä oikeasti saa jotain ja kokee voivansa myös antaa, niin se että ajetaan kuin karjana kokoon joku sekalainen syrjäytyneiden yksilöiden lauma ja sitten heitetään heille kaikenlaista ajankuluketta ja askartelua virikkeiksi ei vaan kertakaikkiaan toimi. Luontaisesti eli itsestään syntyvät ihmissuhteet ovat se mitä ihminen tarvitsee, ei jokin tekemällä tehty. Leikittäjätädeillä on ihan hyvä tarkoitus, silloin kun eivät ole asialla pelkästään palkkaa saadakseen. Mutta aivan kuten koulussakaan ei voinut aikuinen pakottaa lapsia olemaan ystäviä keskenään, jos lasten väliltä vain puuttui tietty kemia, niin ei aikuisiakaan voi manipuloida yhteen hiileen puhaltavaksi ryhmäksi.

Mielenterveysongelmaisten kohdalla asia on vaikein, kun mukana on kaikenlaiset huonot itsetunnot, psyykkiset ja usein fyysisetkin väsymyksen sun muut. Olin itse vuosia sitten eräässä keskusteluryhmässä jossa kerrankin tuntui että oli edes pientä lähentymistä muiden kanssa, koska ryhmässä oli jokunen ikäiseni nainen. Mutta yhteydenpito näiden kanssa sitten vaan lässähti kun jokaisella oli se oma vaikea elämänsä. Tällä kertaa se en ollut pelkästään minä joka ei tuputtanut itseään, vaan me kaikki pidimme välimatkaa ja jätimme yhteydenpidon kun ryhmä päättyi. Myöhemmin olin sitten toisessa ryhmässä, mutta sekä osanottajat että kaksi vetäjää olivat kaikki itseäni 20 v vanhempia, enkä kokenut yhteyttä muiden kanssa. Olen aika usein muulloinkin päätynyt tilanteeseen että olen reilusti nuorempi tai vanhempi kuin kaikki muut, eikä yhteyttä sitten vaan löydy.

Katsomukseni puitteissa yhteyttä olisi löydyttävissä, mutta pessimismini, masennukseni, väsymykseni jne. eivät saa minua oikein täysin innostumaan niin hulvattomasti asioista kuin muille naisille näyttäisi käyvän (ellei se sitten ole heidän puolestaan vain urheaa kulissin ylläpitoa).

Ja taas tulee se ajatus että onko sitten oltava vaikka hampaat irvessä muiden ihmisten kanssa, jos se ei oikein tunnu täydeltä ja täyteiseltä. Voiko hakeutua ihmiskuntaakin laajempaan kokonaisuuten ja tuntea yhteyttä koko elämään ja olemassaoloon, ja saada täyttymyksen sitä kautta? Tavallaan ymmärrän niitä ihmisiä joista tulee fanaattisia jonkin tietyn eläinlajin hoivaajia.

Tummasilmäsusanna

  • Vieras


En tietenkään voi tietää kaikkien muiden syrjäytyneiden ja/tai sosiaalisesti heikon verkoston varassa olevien puolesta miltä heistä tuntuu, kun tilanteet voivat olla yksilöllisiä. Mutta jos siellä yhtään on samanmoisia ihmisiä joille ihmisten kanssa oleminen pitää olla todella merkityksellistä että siitä oikeasti saa jotain ja kokee voivansa myös antaa, niin se että ajetaan kuin karjana kokoon joku sekalainen syrjäytyneiden yksilöiden lauma ja sitten heitetään heille kaikenlaista ajankuluketta ja askartelua virikkeiksi ei vaan kertakaikkiaan toimi. Luontaisesti eli itsestään syntyvät ihmissuhteet ovat se mitä ihminen tarvitsee, ei jokin tekemällä tehty. Leikittäjätädeillä on ihan hyvä tarkoitus, silloin kun eivät ole asialla pelkästään palkkaa saadakseen. Mutta aivan kuten koulussakaan ei voinut aikuinen pakottaa lapsia olemaan ystäviä keskenään, jos lasten väliltä vain puuttui tietty kemia, niin ei aikuisiakaan voi manipuloida yhteen hiileen puhaltavaksi ryhmäksi.


Tämä on kyllä todella helppo ymmärtää ja samaistuakin tähän ajatukseen.


Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies

Norma.

Mulla on vähän samaa taustaa. Itsestä ja sanottavasta ei saa tehdä paskantärkeää. On kyky, että osaa turista ihan tyhjänpäiväistä. Jos pitää olla aina vakavikko ja sanoilla näyttää olevansa jotain, niin silloin jotain opittavaa suhtautumisessa itseen. Voi tuntua alkuun vaikealta haasteet, joissa oma tärkeys tulee selkeästi kyseenalaiseksi edes jonkin tavanomaisen tyhjäpäisyyden takia.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12732

Norma.

Mulla on vähän samaa taustaa. Itsestä ja sanottavasta ei saa tehdä paskantärkeää. On kyky, että osaa turista ihan tyhjänpäiväistä. Jos pitää olla aina vakavikko ja sanoilla näyttää olevansa jotain, niin silloin jotain opittavaa suhtautumisessa itseen. Voi tuntua alkuun vaikealta haasteet, joissa oma tärkeys tulee selkeästi kyseenalaiseksi edes jonkin tavanomaisen tyhjäpäisyyden takia.

En laittaisi välttämättä yhtäläisyysmerkkejä itsen ja sanottavan tärkeyden välille. Ihminen ei välttämättä koe omaa itseään erityisen tärkeäksi, mutta hän haluaa silti että se mistä keskustellaan olisi tärkeää. Voi olla taipumus olla aatteen ihminen, mutta kun aatetta ei ole löytynyt tai on siihen pettynyt, niin tuntee menevänsä hukkaan. Juuri se ettei ole mitään asiaa jota ajaa, ei mitään mille omistautua intohimoisesti, tekee sen että oma itse tuntuu häiritsevän korostuneelta. Sitä voi kokea olevansa kuin huutomerkki paperilla. Liian räikeästi esillä. Kun voi hukuttaa oman olemisensa, häivyttää pois tieltä inspiraation vallassa, niin se se vasta on jotakin.

Kun olen itse kokenut innoitusta ihmisten seurassa, olen kokenut juurikin jotain suurempaa kuin vain omaa itseäni ja/tai muita ihmisiä. Toisaalta sillä ei ole ollut merkitystä keitä on ollut läsnä, eikä ehkä niin silläkään mistä on ollut puhe tai mitä on tehty. Kaikki vain on jotenkin loksahtanut niin peevelin hyvin kohdalleen.

Tarkoitan siis että itsensä pitää saada tuntea sen verran "tärkeäksi" että elämä on merkityksellistä ja tarkoitusta täynnä, mutta ei niin tärkeäksi että on aivan ooh ja aah kokoajan omasta itsestään. Maailmassa on todella paljon kaikenlaista kiehtovaa ja kiinnostavaa, ja suppeaksi menee elämä jos se on aina se oma itse johon jämähtää. Kyllähän minä itsekin näin koen kohdallani että aika paljon menee energiaa navan kaivelussa, mutta ei se tosiaan minun ihanne-elämääni ole. Se on sitä että on tyhjäkäynnillä ja mikään ei etene. Koira ajaa takaa omaa häntäänsä.

Ihmiset joilla on antoisaa kerrottavaa eivät välttämättä ole kuolemanvakavia. Mutta ei heillä ehkä ole aina räkä poskellekaan siitä että nauretaan tyhjäpäisesti kaikelle mahdolliselle. Ajoittain on käynyt vähän rasittavaksi tuntemus että oletusarvona on että kaikkeen pitäisi osata suhtautua ironisesti, ellei peräti pilkallisesti. Minulle tuli itselleni jonkinlainen paha loppuunkärähdys tässä juuri eilen kun näin taas jotain saastaa FB:ssa ja alkoi tuntua että jumalauta minä en vaan enää jaksa, en enää yhtään mitään niistä idioottimaisuuksista mitä ihmiset toistensa riesaksi keksivät. Edelleenkään en kannata sitä että yrittää alkaa leikkimään sitä apinakolmikkoa joka peittää silmät, korvat ja suun, mutta kyllä ihmisen pitää välillä saada levätäkin. Omalla kohdallani en ymmärrä minkä takia olen niin hemmetin herkkä kaikelle paskalle, koska onhan maailmassa kaikenlaista kaunistakin, jopa ihmistenkin välillä.

https://www.youtube.com/watch?v=W2pdcts6p5w (Sielun Veljet: Laulu)

Ehkä minä en vaan itse osaa kokea tarpeeksi vahvasti sosiaalista kanssakäymistä ihan arjenomaisella tasolla. Sellainen "pikkukiva" tuntuu vähän samalta kuin kiiltokuvien keräily. Onhan ne ihan nättejä (ja usein tuoksuvatkin jännältä), mutta mitä niillä tekee oikeasti? Naisihmisillä on myös tapana olla jotenkin niin jumalattoman höttöisiä sanomisissaan ja tekemisissään, tunnetaan suuresti itkua vääntäen, ja sitten hetken päästä millään ei olekaan enää mitään merkitystä.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies
Kun olen itse kokenut innoitusta ihmisten seurassa, olen kokenut juurikin jotain suurempaa kuin vain omaa itseäni ja/tai muita ihmisiä. Toisaalta sillä ei ole ollut merkitystä keitä on ollut läsnä, eikä ehkä niin silläkään mistä on ollut puhe tai mitä on tehty. Kaikki vain on jotenkin loksahtanut niin peevelin hyvin kohdalleen.


Asiaan sinulla on silti vahvat kytkennät. Näin sen varmaan tulee olla, jos on yhtään tajua jostain elämänarvosta. Kun pidät tärkeänä tiettyjä asioita, teemoja ja näkemyksiä, kytkeydyt niihin, ja on kiva, jos tärkeydet tulevat jaetuksi. Tärkeytesi toteutuu. Osa sinusta.

Tuo on kaikki hyvä. Pitäis itsekkin tajuta. Käsittelen paljon samaa kuin sinä. Juttusi tuntuvat osin aika tutuilta. Sitten yritän kehittää jotain vaihtoehtoa kuin itselleni, mutta menköön nyt sulle ... :)

Liitymättämyys ärsyttää. Jos käsityskyky järjettömyydestä on hyvä, ei ärsyyntymättömyydelle jää sijaa. Ärsytyksen suhteen ei voi tehdä samanlaisia lievityskeinoja. Jatka sinä jotain tästä, please. Mitä keinoja on jäljellä, meikäläisesti(?) ottaville?
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12732
Että ei löydy mitään yhteistä kenenkään kanssa...? Jaa-a. Ajoittain tietysti sekin on ihan kiva että on pikkaisen yhteistä yhtäällä ja toisenlaista yhteistä toisaalla. Itse mietin ajoittain että olenko vain ahne, kun niin mieluusti haluaisin että olisi yksi ihminen (kumppani) jonka kanssa olisi todella paljon yhteistä. Ja kun oikein hurjaksi menee, toivon että olisi mahdollisuus useammankin ihmisen kanssa kokea sellaista "rajattomuutta" että pystytään puhumaan ihan kaikesta ilman että joku alkaa jotenkin ähistä ja puhista sen vuoksi että hänelle tulee rajat vastaan. Tämän takia olen välillä päätynyt netissäkin repimään ja rääpöstelemään itseäni hajalle, koska minulle ei helposti löydy niitä rajoja joiden kohdalla lopetan. Ja sitten myöhemmin ottaa päähän kun tajuaa ettei kukaan muu lähtenyt avautumisleikkiin, ja tein vain itsestäni pellen. Varsinkin jos tuli käytettyä vähän värikkäämpää kieltä eli kirjoitettua kieli poskella. Olisi paljon parempi olla neutraali, hajuton ja mauton ihminen, eikä se huutomerkki. Kuitenkin ihailen esim. burleskia, eli joku minussa aina vetää kohti erottautumista, provosointia ynnä muuta toitottelua (eräs kerran nälvi että "aina toitotat itsestäsi"), vaikken ole mikään erityisen räväkkä persoonallisuus kokonaisuudessaan. Tuntuu aika hassulta että livenä joskus kohtaa jotain sirkuttavia ja sinne tänne höseltäviä naisia joilla on kuin jonkinlainen maaninen kohtaus menossa ja ollaan niin tehopakkauksia ja energiaa täys että, ja sitten minä olen vain semmoinen vaisu harmaavarpunen siinä rinnalla. Ei sillä että haluaisin peitota nuo "koko paikan haltuun ottavat ihmiset", mieluummin olen sivussa, mutta väistämättä aina jossain vaiheessa sitten kumminkin tulee esille se etten ole mikään tavan tallaaja. Jos nyt vaikkapa siitä tulee puhe että esmes uskon reinkarnaatioon (ja yleensä toinen osapuoli ei usko mihinkään).

Sillä ei oikeastaan ole niin merkitystä että millä tavalla ihminen päätyy marginaaliin. Vaikeaa on vain se että syrjäytyneissä on niin kertakaikkisen erilaisia tapauksia että he eivät välttämättä voi liittoutua yhteen, koska sitä yhteisymmärrystä ei ole heidänkään välillä yhtään sen enempää kuin "laumalaisten" ja yksittäisen syrjäytyneen. Olen itse ollut mukana mielenterveysongelmaisten ryhmissä, koska yhteistä kosketuspintaa on/oli. Ei se kauaa lämmittänyt eikä sillä pitkälle pötkinyt. Olen ollut mukana spirituaalisten ihmisten tapaamisissa, sekin on ihan ok, mutta jotenkin se lopullinen täyttymys jää sielläkin uupumaan. Funtsailuryhmät löytyvät netistä, mutta kaikkihan tietysti funtsailevat kukin tavallaan. Jos nyt ajattelee vaikkapa "viharyhmiä" (parempikin ilmaus varmaan löytyy) joiden parissa olen jäkättänyt turvapaikkaturismista, niin onhan sekin aikansa antoisaa kun löytyy muitakin pelkääviä ja huolestuneita ihmisiä, mutta loppujenlopuksi siitäkin tulee suoraan sanottuna paskanmaku suuhun. Ehkä en sitten vaan ole tarpeeksi kriittinen. Taikka kyllästyn aina kaikkeen.

Joskus mietin että miten ihmiset ovat kautta aikain selviytyneet yksitoikkoiseksi jämähtävästä elämästä, kaiken toistuvuudesta, tulematta hulluksi. Itse menisin varmaan kiikkuun jos päätyisin johonkin erämaatorppaan ekstremeluontoihmiseksi syömään jotain käpyjä ja jäkäliä. Ihailen tavallaan näitä ehdottomia survivalisteja, mutta en pystyisi olemaan sellainen. Vaikken ihmisten kanssa saakaan ikinä tyrät rytkäyttäviä täyttymyksen tunteita (satunnaisia hyviä fiiliksiä tosin kuitenkin, harvakseltaan), niin yksikään aate ei vaan tunnu siltä että sille voisi niin omistautua että se antaa kaiken.

En tiedä onko tästä mitään saatavissa, mutta tämmöistä nyt tuli mieleen.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies
Ajoittain tietysti sekin on ihan kiva että on pikkaisen yhteistä yhtäällä ja toisenlaista yhteistä toisaalla. Itse mietin ajoittain että olenko vain ahne, kun niin mieluusti haluaisin että olisi yksi ihminen (kumppani) jonka kanssa olisi todella paljon yhteistä. Ja kun oikein hurjaksi menee, toivon että olisi mahdollisuus useammankin ihmisen kanssa kokea sellaista "rajattomuutta" että pystytään puhumaan ihan kaikesta ilman että joku alkaa jotenkin ähistä ja puhista sen vuoksi että hänelle tulee rajat vastaan. Tämän takia olen välillä päätynyt netissäkin repimään ja rääpöstelemään itseäni hajalle, koska minulle ei helposti löydy niitä rajoja joiden kohdalla lopetan. Ja sitten myöhemmin ottaa päähän kun tajuaa ettei kukaan muu lähtenyt avautumisleikkiin, ja tein vain itsestäni pellen. Varsinkin jos tuli käytettyä vähän värikkäämpää kieltä eli kirjoitettua kieli poskella.
...
Vaikken ihmisten kanssa saakaan ikinä tyrät rytkäyttäviä täyttymyksen tunteita (satunnaisia hyviä fiiliksiä tosin kuitenkin, harvakseltaan), niin yksikään aate ei vaan tunnu siltä että sille voisi niin omistautua että se antaa kaiken.


Pysäyttävä kumppanuus voi olla suuntautumis-dimensio, joka on sen arvoinen, jos sellaista onnistuu löytämään ja kasaamaan. Silti se tuskin vie tarvetta laajempaan osallistumiseen, jota voi kaivata jossain vaiheessa enemmän.

Minusta kumppanin kanssa ei tule jakaa kuin se mikä on luontevaa ja jotenkin mahdollista ja lähisuheeseen kuuluvaa. Tämä riippuu paljon itsestä ja siitä toisesta. Jos joku sopiva löytyy, niin sopivuus voi riittää hyvin, eikä tarvitse löytäää suurempaa potentiaalitiivistymää siitä yhdestä ainoasta.

Vaikea sanoa, että mistä johtuu se, että odotuksia kasaa paljon sitä ainoaa kohtaan. Onkohan kyseessä taipumus, joka tekee hallaa kumppanin löytymiselle, ja jos sellainen löytyy, niin haitta olisi selkeästi suhdetta hiertävä, ja se alkaisi näky ennenpitkää.


Täyttä elämää kannattaa elää oli sinkkuna tai suhteessa. Sinkun täysi elämä voi poiketa suhteessa olevan vastaavasta. Jos täyttä elämää hakee sinkkuna, niin kannattaa tehdä se niin, että itselle käy kohtuuhyvin tapahtuipa muiden taholta mitä vain. Jokin oma juttu on hyvä varmistaa, ettei se täysi elämä ole muiden reaktoista kiinni, vaan kivoja duuneja voi suoritella, vaikka tulisi takkiin.


Rajattomuusodotus tuntemuksena kuulostaa kivalta. Et tyydy miten sattu päädyttyihin rajoitteisiin, joilla ei ole perustetta. Silti voi olla rajoja, joiden yli et kävele, ja esto on jo suoraan sinussa itsessäsi.

Rajat taitavat liittyä usein eniten toisten hallintaan. Oman mielenrauhapolitiikan välineenä olevia rajoituksia riittää. Tästä voi tulla selkeä ongelma selkeämmin tarvittavien rajojen löytämiselle, sillä jos rajoista paistaa kontrolli, niin ei niiden alaisuuteen meno ole edes eettistä. Vanhemman jatkeeksi mielletty toimi käy myös hyvin oman tilanteen pönkittämiseen.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.

Poissa Norma B

  • Öllölän örkki
  • Konkari
  • Viestejä: 12732
Pitkälti itseään verbaliikan kautta toteuttavana ihmisenä koen rasittavaksi nimenomaan sen jos toisen kanssa ei pysty puhumaan jostain asiasta. Jatkuva ränkyttäminen yhdestä ja samasta aiheesta on toki tympäisevää (ja olen varmasti moiseen syyllistynyt, koska minulla jää helposti mieli takerruksiin johonkin juttuun). Mutta sellainen tilanne ettei pystyisi puhumaan ollenkaan... Että jotain seikkaa pitäisi kiertää kuin kissa kuumaa puuroa (kummallinen kielikuva sinänsä, koska tuskinpa kissat ovat puuroista kiinnostuneita), plääh.

Muita rajoituksia sitten tietenkin voi omallakin kohdalla paukkua paljonkin. Esim. kohtalaisesta liikunnallisuudestani huolimatta olen ihan paska kaikessa. Oli pienoinen ihme että uimahallissa taannoin sain kirittyä yhden ukkelin kiinni kun kumpikin vesijuoksi. Yleensä satavuotiaat mummotkin polkevat iloisesti ohitseni. Hiihtämistä kenenkään toisen kanssa en uskalla edes kuvitellakaan, koska eihän siinä mitään iloa olisi että toinen on jossain kilometrin päässä edelläni, taikka pelkään että hän rysäyttää kohta takaapäin päälleni, jos sellainen asetelma tehtäisiin että se ystävä tai kumppani olisi minun takanani. Tänäkin talvena kun ehdin neljä kertaa hiihtämään, yhden ainoan kerran ohitin jonkun pariskunnan. En tiedä mikä probleemi heillä oikein oli, mutta yleensähän siis lapsetkin suihkivat ohitseni.

Koko elämäni varrella en ole havainnut mitään erikoisempaa lahjakkuutta taholtani liikunnallisissa toiminnoissa missään muussa kuin keilailussa, ilmakiväärillä ampumisessa ja rinkulan heitossa. Nämä kaikki vaativat kaiketi tarkkaa silmää, joten ovat siten helposti yhteen ryhmitettävissä. Tanssiminen sentään sujuu, mutta kun sekin on mallia "omasta päästä omin kuvioin", niin ei sitä välttämättä kaikille viitsi esitellä.

Liikunta kuitenkin tuntuu olevan suorastaan fanaattisen tärkeä sosiaalisuuden muoto. Sinkuille näillä seuduin olisi jatkuvasti tarjolla jotain sählyä, ja sitä kautta voisi tutustua ihmisiin, mutta kun minä en halua eläissäni enää ikinä sählätä sählyn kanssa kun sain siitä tarpeeksi opiskellessani vuosituhannen vaihteessa. Minulta uhkasi jäädä kurssit vajaaksi ja jouduin ottamaan liikuntakurssin, ja se sähly oli sitten tietysti taas sitä sortimenttia että yhdet ulvovat vihaisena ja meitsi sählää turpa punaisena. Opettajakin ihmetteli minulle jälkikäteen että kylläpä teidän luokalla otetaan vakavasti se touhu - itse pyysin että saanko jatkossa käydä liikuntatunneilla ennemmin uimahallissa yksinäni, ja sain luvan.

Liikunta voi olla ihan ok, mutta jos siihen yhtään tulee kilpailullisuuden elementtiä, tai sitä että joku alkaa riehumaan minulle kun en muka yritä tarpeeksi (kaikki eivät vaan kertakaikkiaan ole erinomaisia urheilijoita!), niin pitäkää tunkkinne. Itse liikun nauttiakseni, en kärsiäkseni. Joskus tuntuu että ihan pelkkä käveleminenkin on vähän rasittavaa muiden ihmisten seurassa, kun pitää sovittaa ne askeleensa yhteensopiviksi. Tässä kuitenkaan en ole aina ollut se porukan etana, jo pari miestä on hermostunut minulle kun eivät jaksa (tyyppi joka ei koskaan harrastanut kävelyä) tai eivät pysy perässä (=mies joka vakavan sairautensa vuoksi liikkuu tosi hitaasti, enkä ollut moiseen tottunut).
« Viimeksi muokattu: ke 17.02.2016, 11:23:46 kirjoittanut Norma Bates »

Poissa socrates

  • Konkari
  • Viestejä: 9894
  • Ällön ihana mies
Jos on synnynnäisesti paska liikunnassa, kovin hyväksi siinä ei tule millään konstilla koskaan.

Ihmissuhteiden solmimiseen liikunta on yhtä kehno kuin muutkin harrasteet, liian kapea sektori yhdistämään ihmisiä.
Jumala armahtaa, Majuri ei.

Poissa Juha

  • Konkari
  • Viestejä: 8673
  • Lada-mies
Ihmissuhteiden solmimiseen liikunta on yhtä kehno kuin muutkin harrasteet, liian kapea sektori yhdistämään ihmisiä.


Eikä liikunta käy yksinäisille antoisampana vaihtoehtona kuin yksin omassa rauhassa suoritettuna. Normaali ihminen ei liiku painotetusti liikunnan tai liikunnan ilon takia, vaan enemmän aikaa vietelläkseen sopimaksi katsomansa seuran parissa.

Jos ihminen on liittymisvammainen, ei hänellä ehkä ole parhaimmillaan kuin liikunta tai joku harva harrastus, ellei joudu turvautumaan alkoholiin, syömiseen, tmv. Yksintekemisen muodot ovat normatiivisesti tarkoin säädeltyjä.

Osa liikunnasta liittyy jollain tapaa ei-yksinsuorittamiseen. Siinä on helposti ristiriitoja, jos on liikkeellä liikuntapainotteisesti. Tulosodotuksetkaan eivät aina nappaa, tosin yleensä haluaa suoriutua asioissa kehittyen ja onnistua, mikä on taas helposti ihmistenvälistä ristiriitaa aiheuttamassa. Etenemisellä ja onnistumisen kokemuksilla jne voi olla käytännön rajansa.

Eräs sellainen, mitä voi tehdä kivasti porukassa on ryyppääminen. Kukaan ei kysele sen enempää, ja on nauttiminen sallitaan hyvin erilaisin yhteismenoin, jos jotain antoisuutta kokee saavansa jostain ryyppyyhteyksistä. Olisiko tässä sellainen väylä, jossa normirakenteen voi kiertää, ja nauttia jostain ilman suurta painostavaa outoudenleimaa? Juoppahan on mikä on muutenkin.
Pitää pohjaa. Pohjemmalle et pääse.