Jatkumo.NET

Alueet => Kamari => Aiheen aloitti: J - ke 01.04.2015, 15:11:14

Otsikko: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ke 01.04.2015, 15:11:14
Useiden perinteistä parisuhdetta arvostavien ihmisten mielestä onnellisen elämän kriteeri on pitkä parisuhde, sekä siihen liittyvä ydinperheen arkinen elämänmuoto. Tähän malliin ei yleensä kuulu yksinelämisen suosiminen toimivana elämäntapana. Sitä pidetään yhä edelleen jonkinlaisena tietyn elämänvaiheen väliaikaisena ratkaisuna, joskus jopa ihmis-suhteiden epäonnistumisen merkkinä. Toki jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta, kuten puolison kuoleman, tai avioeron vuoksi elämään yksin, mikä taas saattaa aiheuttaa omanlaisiaan ongelmia.

Kuitenkin yhden hengen talouksien määrä maailmanlaajuisestikin on yhä nousussa, kun erilaisten elämäntilanteiden vuoksi entistä useammat ihmiset asuvat itsenäisesti omillaan, eivätkä välttämättä luo pysyviä parisuhteita, ainakaan yhteisasumisen muodossa. Tosiasiassa konservatiivisen perhemuodon suosio on aikojen saatossa oleellisesti muuttunut, eikä se ole enää ainoa varteenotettava vaihtoehto onnistuneen elämisen malliksi.

Yksinelämisestä onkin tullut yhä yleisempää, myös omalta osaltaan haasteellisempaa, kun moninaiset tavat elää tyydyttävää elämää ovat lisääntyneet. Tosin monesti sitä joutuu todistelemaan omaa tyytyväisyyttään, kun kaikki eivät lukuisten vakuuttelujen, tai hyvien perustelujenkaan jälkeen usko että joku voi elää ilman parisuhdetta, lapsia, tai kiinteätä perhe-elämää. Yhteiskunta kun on oikeastaan perustaltaan rakennettu siten, että ydinperhe on edelleen normi, jonka myötä perheellisiä useinkin suositaan yksilökeskeistä elämisen tapaa enemmän.

- Eli tarkoitus olisi tässä keskustelussa tuoda esiin yksinelämisen hyvät & huonot puolet; eli miten itsenäistä elämää viettävät kokevat ympäristön paineet omassa elämässään, tai kuinka he joutuvat selviytymään lukuisista arjen haasteista; ratkaisemalla piintyneiden asenteiden tuomat ongelmat, sekä ne ympäristön ennakkoluulot miten mm. perheelliset perinteisiinsä nojaten suhtautuvat yksineläjiin. Tähän aiheeseen toivon tietenkin rakentavaa palautetta kaikilta asiaan vakavasti vihkiytyneiltä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Vatupassi - ke 01.04.2015, 15:27:05
-Ne ihmiset, jotka ovat ilman parisuhdetta, voivat käyttää elämänsä johonkin
"elämää suurempaan, kirjoittaa kirjan, olla yhteisönsä voimavara muuten!

--------------------------------------Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella on oikeus
valita elämäntapansa ,sen mukaan mikä on "kutsumus!

---------------------------------

-Itse koen, että olen luotu elämään kuitenkin parisuhteessa?--
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ke 01.04.2015, 16:09:42
Aivan oikein, näin pitäisikin ajatella. Mutta paljon on myös vastakkaisia käsityksiä; missä ei kyetä, tai edes haluta ymmärtää, että ihmiselämän moninaisuus on sen rikkaus, missä jokainen saa vapaasti toteuttaa itseään parhaaksi katsomillaan tavoilla, kunhan ei aiheuta toiminnallaan muille vahinkoa. Vaihtoehtojen runsaus on tässä tapauksessa hyvinkin moninainen. Tätä ajattelua pitäisi enemmänkin arvostaa, sekä muutenkin yksilönvapauksien ohella jokaisen kunnioittaa.

Yksinelämisen hyviä puolia kartoittaessa, tullaan sitten sen etuoikeutettuun asemaan, missä ei todellakaan tarvitse tehdä tekemisistään tiliä kenellekään. Voi mennä & tulla miten itse haluaa, voi raivata oman tilansa, missä on aikaa tehdä asioita kenenkään häiritsemättä. Silloin voi ideoida, pohdiskella sekä luoda rauhassa omia juttujaan, mitä parisuhteessa elämisen kautta ei aina kykene toteuttamaan. Tosin järjestelykysymyksiä nämäkin pitkälti ovat, eikä niitä voi yleistää kaikkia parisuhteissakaan eläviä koskeviksi.

Toiset yksilöllisyyttä omassa elämässään korostavat vaan arvostavat enemmän olemisensa vapautta, eivätkä näin ole valmiita sitoutumaan pitkäaikaiseeen suhteeseen kenenkään kanssa. Tämä ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että olisi jotenkin itsekäs muita kohtaan. Yksineläjälläkin voi olla vilkas sosiaalinen elämä, jossa ystäviä tai ihmissuhteita riittää, eikä tarvitse olla halutessaan kokonaan yksin. Pitää siis erottaa yksin oleminen yksinäisyydestä, varsinkin jos tämä elämäntapa on valittu vapaaehtoisesti. Onneksi mikään pakko ei nykymaailmassa ainakaan sivistyneissä kulttuureissa edellytä edes pariutumaan, eikä perustamaan väkipakolla perhettäkään.

Nykysuuntaus on toivon mukaan inhimillisen edistyksen kautta siirtymässä yhä yksilöllisempien valintojen suosimaan yhteiskuntamalliin, missä annetaan ihmiselämälle mahdollisuus erilaisille vaihtoehdoille; toisin sanoen saa tehdä sitä mitä itse haluaa elämältään, eikä ole pakotettu toimimaan automaattisesti ympäristön tai yhteisön odotusten mukaan. Tälläinen ajattelu on mielestäni vapauttavaa kaikin puolin, jota pitäisi tukea ihmiselämän ihan alusta lähtien. Yksineläjien kasvava joukko kun ei ole kuitenkaan osoitus mistään yhteiskunnan rappiosta; vaan sen pysyvä murros, kaikkine muutosvoimineenkin on väistämätön ilmiö lähes kaikilla elämänalueilla.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Jaska Jokunen - ke 01.04.2015, 16:50:57

Sen verran vanhaan tapaan ajattelen että lasten on onnekasta saada kasvaa keskenään juttuun tulevan isän ja äidin hoivissa. Saattaa olla lasten kehittymiselle oivallisia äitiparejakin, en tiedä, on siinäkin huoltajille tukea toisistaan, mutta molempien sukupuolten vanhemmat antanevat monipuolisemmat puitteet.

Kansakunnalle on ongelmallista, että väki vähenee ja vanhenee. Toisista kulttuureista tuodun väen kanssa on kitkaa. Vaurastuessamme meillä on varaa lisääntyvään moninaisuuteen kuten yksinasumisen lisääntymiseen. Pelkään kyllä että vaurastuminen kääntyy köyhtymisen suuntaan kun toisaalta varallisuutta jaetaan tasaisemmin maapallon väestölle ja toisaalta kerätään harvojen superrikkaiden haltuun.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ke 01.04.2015, 16:58:16

Sen verran vanhaan tapaan ajattelen että lasten on onnekasta saada kasvaa keskenään juttuun tulevan isän ja äidin hoivissa. Saattaa olla lasten kehittymiselle oivallisia äitiparejakin, en tiedä, on siinäkin huoltajille tukea toisistaan, mutta molempien sukupuolten vanhemmat antanevat monipuolisemmat puitteet.

Eiköhän kunnon homomies osaa olla ihan tarpeeksi feminiininen. Tai rekkalesbo riittävän maskuliininen antaakseen roolimallia.

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - ke 01.04.2015, 17:12:25
Useiden perinteistä parisuhdetta arvostavien ihmisten mielestä onnellisen elämän kriteeri on pitkä parisuhde, sekä siihen liittyvä ydinperheen arkinen elämänmuoto. Tähän malliin ei yleensä kuulu yksinelämisen suosiminen toimivana elämäntapana. Sitä pidetään yhä edelleen jonkinlaisena tietyn elämänvaiheen väliaikaisena ratkaisuna, joskus jopa ihmis-suhteiden epäonnistumisen merkkinä.

Sinkkutalouksia alkaa suurkaupungeissa olla paikoin jo enemmistö eli kyllä tässä avauksessa ollaan aika lailla myöhässä. Jos yksin asuva tuntee, että häntä jotenkin kytätään sen takia, melko varmasti kyseessä on oman kuvittelun tuoma ongelma. Tässäkin rapussa on vuosikymmeniä yksin asuneita eikä heihin mitään huomiota kiinnitetä.

Olen itsekin asunut yksin ja silloin tosiaan yksinäisyyden tunne ei välttämättä vaivaa sen kummemmin kuin muulloinkaan, mutta silloin kun se vaivaa, alkaa helposti tuntea ärtymystä pareja ja perheitä kohtaan.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ke 01.04.2015, 18:44:33
Totta on, että monissa maissa yksineläjät muodostavat jo suuren kasvavan joukon, eivätkä ole enää mikään vähemmistö. Meilläkin jo yli miljoona ihmistä asuu omillaan, ilman parisuhdetta. Toinkin edellä nimenomaan esiin tämän kehityskaaren muutoksen, joka koko ajan ilmiönä kiihtyy väestön ikääntyessä, sekä myöskin arvojen muuttuessa yksilökeskeisempään suuntaan. Lisäksi kansalaisten taloudellinen omavaraisuus on lisännyt entisestäänkin yksineläjien määrää.

Kyllä yleisessä asenneilmapiirissäkin on mielestäni edelleen kehittämisen varaa, eikä kiusallisilta uteluilta omasta elämäntilanteesta voi aina välttyä. Ihmisluonto kun on taipuvainen olemaan välillä liiankin utelias, miksi joku nyt sitten päättää vaikkapa täysin tietoisesti syystä tai toisesta elää ilman parisuhdetta. Ennen vanhaan tälläistä pidettiin jopa hieman outona, tai muuten eriskummallisena ilmiönä. Vanhakantaisesti ajattelevat eivät kaikki edelleenkään pääse siitä päähänpiintymästään, että on olemassa yksi aja ainoa oikea tapa elää elämäänsä, joka käsittää perinteisen parisuhteen hyväksytyine perhemalleineen. Tietysti jokaisella on myöskin omat yksittäiset kokemuksensa siitä, miten ihmiset tahollaan yleensä normeista poikkeavuuksiin kulloinkin reagoivat.

Mutta kaiken kaikkiaan, yksilökeskeisyys koetaan edelleenkin joidenkin yhteisöllisyyden puolestapuhujien harhakäsityksissä jonkinlaisena uhkana, tai että se olisi merkki katoavasta perhearvojen menettämisestä. Enemmänkin se on osoitus yleisten yksilöllisten kulttuuristen arvojen muuttumisesta, mikä on itsessään hyvä suuntaus sinänsä. Moniarvoisuuden korostuminen ei siis pitäisi koskaan olla mikään läpihuutojuttu, vaan siihen on panostettava yhtä voimakkaasti, kun mitä ihmisarvon tasa-arvoisessa toteutumisessa muutenkin yritetään eri tavoin edistää.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - ke 01.04.2015, 23:13:31
Yksin asuminen on ihanaa, yksin eläminen syvältä sukasta. En lähtisi kovin nopsaan enää kenenkään kanssa kämppää jakamaan nähtyäni millaista mäkätystä ja jäkätystä siitä voi seurata. Sen kaiken hyvän mitä rakkaan ihmisen kanssa voi olla pystyy kyllä kokemaan ilman yhteistä asuntoakin. Toisaalta kun kanssani yhteensopivaa kumppania ei ole löytynyt, on sitä väkisinkin alkanut ajattelemaan sitäkin että onkohan se suhde niin iki-ihana vaikka olisi eri taloudetkin. En halua kääntää takkia ja alkaa väittämään että ihan kiva olla sinkku, enkä liittyä siihen naislaumaan joka messuaa miten nainen tarvitsee miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. En tiedä päädynkö siihen fiilikseen vaihdevuosien jälkeen, mutta vielä ei olla siellä asti.

Väkisin en kuitenkaan ole alkanut suhdetta kenenkään kanssa pusaamaan suhteen itsensä vuoksi. Olen kai niin kompleksinen persoonallisuus ettei minulle riitä sellainen kanssakäyminen että toinen osapuoli örähtää jotain kerran viikossa, taikka höpötetään vain mitä tylsimmistä asioista kuten kaupassakäymisestä ja sen sellaisesta.

En minä kyllä tajua että miten voi tuntea intohimoa ja mielenkiintoa sellaista ihmistä kohtaan jonka kanssa kanssakäyminen olisi kuin naapurin kanssa ohimennen juttelisi...
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - to 02.04.2015, 00:02:34
Noista edellä mainituista asioista itsekin puhuin tuolla toisaalla avioliitto-ketjussa. Miksi jotkut sitten elävät väljähtyneissä tai jopa kurjissa suhteissa, siihen on varmasti moniakin eri syitä. En niihin halua enää tässä yhteydessä tämän enempää paneutua, koska itse en todellakaan liputa pysyvän parisuhteen puolesta, vaan olen vannoutunut yksinelämisen kannattaja. Jokainen tekee kuitenkin aina yksilölliset omat valintansa sen mukaan mikä itsestä tuntuu sopivammalta.

Tämä ei tietenkään poissulje omassakaan katsannossani läheisien ystävyys tai tuttavuus-suhteiden merkittävyyttä; jotka riippumattomuudellaan tarjoavat enemmän, kuin kiinteä suhde voisi koskaan millään tasolla antaa. Itsenäisessä elämisessä on kaikesta huolimatta enemmän hyviä kuin huonoja puolia. En nyt keksi yhtään varsinaisesti negatiivista asiaa, mitä se olennaisilta osiltaan toisi tähän jo ennestään kohtuullisen mielekkääseen elämisen sisältöön jotain merkittävästi mainitsemisen arvoista.

Yksinasuminen varsinkin on juurtunut niin syvään omaan elämänasenteeseeni, että on vaikea minunkin kuvitella elävänsä, tai jakavansa pysyvästi oman reviirinsä jonkun toisen kanssa. Kun on tähän itse valittuun elämäntyyliin jo ennestään tottunut, ei tyytyväisyyttään vallitsevaan tilanteeseen voi liiaksi korostaa. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että eläisi täysin eristäytynyttä elämää; vaan sitä on oikeastaan entistä vapaampi nauttimaan pidäkkeettömästi erilaisten mielenkiintoisten ihmisten seurasta - sekä jakamaan muille vastaavassa tilanteessa eläville kokemuksiaan, säilyttämällä kuitenkin samalla tarkoin vaalitun yksityisyytensä.

- Olen nimittäin myöskin sen asian puolestapuhuja, että ihmisyhteisö muodostuu luontaisesti kaikenlaisista ihmissuhteista, joista mm. parisuhde on vain yksi monista sen muodoista, eikä läheskään kaikille se tärkein suhde ollenkaan. Kun ihminen löytää oman itsenäisen elämisensä tavan, pärjäämällä siinä omillaan, niin muiden mielipiteillä tai asennoitumisella ei ole silloin mitään merkitystä. Pääasia että itse nauttii tyytyväisenä olemisestaan, ollaan siitä muiden taholta mitä mieltä tahansa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - pe 03.04.2015, 11:32:02
- Olen nimittäin myöskin sen asian puolestapuhuja, että ihmisyhteisö muodostuu luontaisesti kaikenlaisista ihmissuhteista, joista mm. parisuhde on vain yksi monista sen muodoista, eikä läheskään kaikille se tärkein suhde ollenkaan.

Parisuhde tai ylipäätään jonkun kanssa asuminen sopii ihmiselle, joka tykkää olla jonkun seurassa tekemättä mitään. Kavereiden kanssa sen on harvinaisempaa, yleisemmin tavataan jonkun tekemisen merkeissä kun vain tullaan toisen kotiin oleilemaan.

Tämäkin asia, kuten niin monet kulminoituu toiminnan ja ihmissuhteiden monimutkaiseen riippuvuussuhteeseen.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 12:12:45
- Olen nimittäin myöskin sen asian puolestapuhuja, että ihmisyhteisö muodostuu luontaisesti kaikenlaisista ihmissuhteista, joista mm. parisuhde on vain yksi monista sen muodoista, eikä läheskään kaikille se tärkein suhde ollenkaan.

Parisuhde tai ylipäätään jonkun kanssa asuminen sopii ihmiselle, joka tykkää olla jonkun seurassa tekemättä mitään. Kavereiden kanssa sen on harvinaisempaa, yleisemmin tavataan jonkun tekemisen merkeissä kun vain tullaan toisen kotiin oleilemaan.

Tämäkin asia, kuten niin monet kulminoituu toiminnan ja ihmissuhteiden monimutkaiseen riippuvuussuhteeseen.

Jaa-a. Minä kyllä tykkään tehdä asioita toisen kanssa, mutta tärkeäksi kokisin myös sen että toisen seurassa viihtyy silloinkin kun ei tehdä mitään. Olen olettanut että "se sopiva" eli ihminen jonka kanssa oikeasti tulee juttuun on juuri tällainen että viihdytään yhdessä oltiin aktiivisena tai passiivisena, mutta voisikohan se sitten olla niin että vanhemmiten ihmiset ovat niin erikoistuneet tässäkin asiassa ettei juuri sen takia niitä sopivuuden fiiliksiä tule. Minulle kun luonnossa oleilu on niin helkkarin tärkeää, niin tuntuu ettei sitä toista oleilijatyyppiä löydy, kaikki metsien miehet ovat jotain hemmetin hirviä jotka haluavat rynniä kilometrikaupalla yhteen putkeen siellä metsässä. Eikä tule kuuloonkaan että oltaisiin vaan kauniissa paikassa tumput suorina; ei, siellä pitää kokoajan tapahtua jotain. Joko hosutaan kameralla (mikä on kyllä ihan okei sinänsä) tai pyssyllä, tai keräillään jotain tai mitä nyt sitten kukakin duunaa, mutta kokoajan pitäisi olla kauhea riehuminen ja reuhtominen päällä? Ja naisia on soimattu siitä että nämä eivät osaa relata edes kesämökillä, kokoajan puuhastelevat ja pakottavat muutkin hommiin.

Jos mies (kun en naista etsi) osaa olla relasti, niin sitten sitä ollaankin niin relasti että kasvatetaan jotain outokumpua pötsin kohdalle ja maataan ja haistaan kotona, eli ei lähdetä olemaan sinne luontoon.

Siinä sitä vasta haasteita on tottavieköön jos haluaa lopettaa yksinelämisen (olemisen), kun tämä on niin tätä. Aina olen liikaa tai liian vähän toiselle, tai hän on sitä minulle.

***

Yksin olemisen suurin haaste kuitenkin on se että saa ja joutuu olemaan täysin oman itsensä varassa. Silloinkin kun hätä on suurin, on apukin kauimpana. Mutta toisaalta itselleni siinä ei ole mitään uutta, koska parisuhteissakaan ollessani en kokenut että minulla olisi aina ja kaikessa toisen osapuolen ehdoton tuki. Olen erittäin herkkä aistimaan sitä että onko toinen pahalla päällä, ja jos saan päähäni että hän on sitä minun takiani, niin tuleehan siitä paska fiilis. Kyllä kai normaalissa parisuhteessa kuitenkin pitäisi voida joskus pyytääkin toiselta jotain ilman että pitää tuntea sietämätöntä syyllisyydentunnetta?

Sitä tulee kokolailla katkeraksi kun kaikesta joutuu selviytymään yksin, tai jos on suhteessa niin pitää arastella avunpyytämistä tai hävetä sitä että on niin paskassa jamassa että joutuu pyytämään apua. Vaikka olisi jalka poikki niin sittenkin pitäisi kyetä hankkiutumaan itse hospitaaliin. Tällaisen mielikuvan minä olen miehistä saanut että sitä he toivovat. Ettei naisella saa koskaan olla mitään ongelmia tai että ei ainakaan tarvitse sekaantua niihin.

Pahimmillaan suomalainen "en välitä susta" -liitto on kuin Kummelin Kinnulan veljesten touhut:

https://www.youtube.com/watch?v=IHi4QoGNCIs
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Chama - pe 03.04.2015, 12:57:42
Ettei naisella saa koskaan olla mitään ongelmia tai että ei ainakaan tarvitse sekaantua niihin.

Yleisellä tasolla en uskalla miehistä juuri mitään sanoa, koska minulla on heistä määrällistä kokemusta hyvin vähän. Yhdestä ja samasta miehestä on tosin kokemusta liki 40 vuoden ajalta. Ja ainakin häneen pätee hiljainen toive siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän ongelmia, joihin hänen oletetaan ottavan kantaa. Olen ratkaissut asian niin, että en välitä tästä toiveesta. Mikäli minua painaa joku asia, kuljen ukon perässä pitkin huushollia ja tuulettelen tunteitani; kuunteli mies tai ei. Kun olen saanut asiani sanottua eli tunteeni purettua, vetäydyn taas omiin oloihini. Meillä yhtälö on siis ratkaistu niin, että mies on päättänyt yrittää kestää "vaikeita hetkiäni" oletettavasti siksi, että hän ei halua menettää minua.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 13:14:07
Ettei naisella saa koskaan olla mitään ongelmia tai että ei ainakaan tarvitse sekaantua niihin.

Yleisellä tasolla en uskalla miehistä juuri mitään sanoa, koska minulla on heistä määrällistä kokemusta hyvin vähän. Yhdestä ja samasta miehestä on tosin kokemusta liki 40 vuoden ajalta. Ja ainakin häneen pätee hiljainen toive siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän ongelmia, joihin hänen oletetaan ottavan kantaa. Olen ratkaissut asian niin, että en välitä tästä toiveesta. Mikäli minua painaa joku asia, kuljen ukon perässä pitkin huushollia ja tuulettelen tunteitani; kuunteli mies tai ei. Kun olen saanut asiani sanottua eli tunteeni purettua, vetäydyn taas omiin oloihini. Meillä yhtälö on siis ratkaistu niin, että mies on päättänyt yrittää kestää "vaikeita hetkiäni" oletettavasti siksi, että hän ei halua menettää minua.

Luulen että tuo on varmaan aika yleinen kuvio, ja nimenomaan niin päin että nainen avautuu ja mies pysyy sulkeutuneena. Ensimmäisessä pidemmässä (4 v) parisuhteessani meistä oli kyllä molemmat avautujia, ja kun tietää että mies oli myös biseksuaali, niin kyllähän tässä väkisinkin tulee sellainen klisee esille että "normaali heteromies" ei taida erityisen paljoa tunteistaan kertoa, eikä vaivojaan valitella. Toisessakin suhteessani (12 v) mies oli varmaankin keskimääräistä avoimempi, mutta viimeiset vuodet olivat juuri tuollaisia että minä vain yksinäni rutkutin loputtomista vaivoistani (fyysisen puolen), mies ei sanonut järin mitään ja kohta olikin sitten muijanvaihto todellisuutta. Sellaisen miehen taholta joka oli aikoinaan sanonut että "jos loppuu kommunikointi, päättyy suhdekin". Vaikea tietää kyllästyikö hän minuun koska olin ns. valittaja (joitakin fyys. vaivoja tuli muutaman kerran itkettyäkin kun olo oli niin paha ettei saanut rauhaa päivin, ei öin), vai kyllästyikö ihan muuten vaan ja lopetti puhumisen ihmiselle joka ei enää kiinnostanut. Voihan olla että hän ei pysty pitämään tunnetta yllä vuosikausia samaan ihmiseen, kaikki muut hänen suhteensa ovat olleet aika lyhykäisiä.

Kun jo lapsuudenkodissa on ollut sellainen ilmapiiri että muut ihmiset perheessä ovat "perheenpään" mielestä hänelle rasite, vaiva ja vastus, niin aikalaslailla anteeksi että olen olemassa -asenteella oppii elämään. Vaikka sen ääneen sanoisi ettei jollain alleenpaskovalla rapajuopolla ole mitään oikeutta asettaa muiden ihmisten olemassaoloa kyseenalaiseksi (isänihän oli sanonut että toivoisi ettei meitä muita ole olemassakaan), niin ei se jollain alitajuisella tasolla ollenkaan mene perille asti että jos juippi ei osaa käyttää kumia, niin syntyneellä lapsella ei ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan tuntea syyllisyyttä ja häpeää olemassaolostaan.

Nettideiteistä kun olen miestä etsinyt, niin siinä vaiheessa ja sillä tasolla kun vasta vain kirjoitellaan toisilleen, pitäisi kyetä antamaan itsestään mahdollisimman kiinnostava ja miellyttävä kuva. Inhottaa se että pitäisi vetää jotain roolia että saisi jonkun ihmisen mielenkiinnon itselleen, kun sitä on oppinut jonkinlaiseksi survivaalipersoonallisuudeksi kuitenkin. Koska ei saanut lämpöä, ei läheisyyttä aikoinaan, oppi tulemaan toimeen vähällä ja tottui karuun elämään, ja kaikki lipevyys ja lääplääp-jutut inhottavat. Nettideitissä miehet fantasoivat kumppanista joka tihkuu joka huokosellaan jotain ihme naiseutta niin että roiskuu ja purskuu. Koska inhoan kanamaisuutta, koppeloutta ja ylipäätään kaikkea naisen esittämistä, ei minulle jää oikein muuta jäljelle kuin koketeerata tyrkkykuvissa netissä, ja sekin on alkanut ärsyttää ja ällöttää ihan helvetisti. Tietenkään ne naiset eivät esitä jotka ovat luonnostaan kauhean pirtsakoita, ihquja ja sulqquja. Mutta minusta se touhu on maanista ja räikeää. Kun en tuollaisia ikipirteyden naisellisia hyveitä siis omaa, jää jäljelle jotakuinkin naisten paheet. Juuri se että asioista puhuu helposti niin paljon että toinen osapuoli kokee ettei jää risua risun päälle, ei mitään turvapaikkaa, kun muija vaan jatkaa turpajumppaansa. (Eli puhun yleensä aika pitkään ja perusteellisesti aiheesta mistä hyvänsä.)

Ja minusta kun olisi niin kiinnostavaa nimenomaan keskustella toisen kanssa. Tasapuolisesti.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - pe 03.04.2015, 13:25:10
Nuo edellä mainitut esimerkit ovatkin monesti se suurin syy, miksi itsenäisyyttään vaalivat oman tiensä kulkijat valitsevat mielummin yksin elämisen, kuin elämänsä jakamisen toisen ihmisen kanssa. Näin sitä säästyy lukuisilta turhanaikaisilta ristiriidoilta, tai muiltakin ongelmilta, kun odotukset eivät välttämättä kuitenkaan käy erilaisten elämänasenteiden myötä vähänkin hankalan ihmisen kanssa yksiin. Yksin ollessa ei sitten tarvitse sietää kenenkään rasittavaa läsnäoloa, ainakaan pidempään kuin on tarvetta. Ystävät harvoin ovat kuitenkaan jatkuvana rasitteena, kun niihin voi ottaa halutessaan tiettyä etäisyyttä.

Mutta kun on luonteeltaan sen sorttinen, ettei halua olla riippuvainen toisesta ihmisestä; tai ei siedä sitä että kumpikaan osapuoli ripustautuu kumppaniinsa, tukahduttamalla pahimmillaan koko suhteen läheisriippuvuudellaan, niin ehkä silloin on käytännöllistä asua mielummin yksin, kun rasittaa itseään ylimääräisillä häiriötekijöillä. Toimiva parisuhdekin vaatii kuitenkin melkein aina toista kunnioittavan kumppanuuden ohella niin paljon muutakin yhteensovittamista, että siihen pitää panostaa ihan erityisellä tavalla, eikä se kaikilta luonnistu yhtä mallikkaasti. Riippuu tietenkin ihmisestä itsestään, kuinka helposti se onnistuu luonteenomaisesti kunkin kohdalla.

Siksi läheiset ystävyys tai kaveruus-suhteet ovat siinä mielessä vapaampia, osin helpompiakin pitää yllä, kun niissä ei olla niin tiiviisti sidoksissa toiseen ihmiseen. Luottamuskin on tässä suhteessa usein avoimempaa; sillä parhaimmillaan sitä voi olla vastavuoroisesti hyvä kuuntelija, kun voi jakaa että saada toiselta arvostamaansa tukea, tai kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ilman turhia rooliodotuksia. Tietenkin tämä kaikki on mahdollista myös hyvin toimivissa parisuhteissa, mutta toisaalta kiinteä yhdessäolo asettaa kuitenkin aina omat erityiset haasteensa kummankin osapuolen väliselle kanssakäymiselle. Joten jos ei pidä liiallisista muuttujista ympärillään, ei silloin ole myöskään valmis näkemään vaivaa parisuhteen onnistumisen eteen.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - pe 03.04.2015, 13:39:07
Siksi läheiset ystävyys tai kaveruus-suhteet ovat siinä mielessä vapaampia, osin helpompiakin pitää yllä, kun niissä ei olla niin tiiviisti sidoksissa toiseen ihmiseen. Luottamuskin on tässä suhteessa usein avoimempaa; sillä parhaimmillaan sitä voi olla vastavuoroisesti hyvä kuuntelija, kun voi jakaa että saada toiselta arvostamaansa tukea, tai kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ilman turhia rooliodotuksia.

Tässä näkyy tyypillinen virhe rinnastaa kaverisuhteet niihin läheissuhteisiin, joihin liittyy velvollisuuksi toista kohtaan. Kaverille vaihdetaan harvoi  vaippoja tai valvotaan vieressä korvatulehduksen takia. Kaveri kohdataan yleensä mieluisan tekemisen yhteydessä tai muuten positiivisessa kontekstissa, mikä tekee ihmissuhteesta helpon. Kaveruuteen liittyy liioiteltu näennäinen välittäminen toisesta, mikä illuusio paljastuu kaverin haihtuessa johonkin - ehkä vain löytämänsä parisuhteen perään.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 13:40:44
Olen itsekin miettinyt välillä että olisiko kaverisuhteissa enempi mieltä kuin kumppanuudessa. Mutta ainakaan nettideittien kautta ei kavereita löydä. Miehillä on se asenne että kaikki tai ei mitään. Monikin on ihan vapaaehtoisesti ominpäin ehdotellut yhteydenpitoa jatkossa vaikka ei olla oltu pyrkimässä suhteeseen, mutta niin vain se yhteys on heidän taholtaan katkennut yleensä melkeinpä heti kun vaan kumpikin treffeiltä kotiinsa ennättää. Miksi pitää rutiininomaisesti lässyttää tyyliin "pysytään yhteyksissä" tapaamisen lopuksi, jos ei pysytä, sitä minä en ymmärrä.

Ja on vähän vaikuttanut siltä että ne joiden kanssa yhteys olisi pysynyt yllä jos itse olisin suostunut toisen ehdotukseen, ovat vain kyttäämässä että koska lohkeaisi enemmän. Eivät monetkaan miehet osaa olla kavereita naisten kanssa, tai halua. Itse taas en osaa olla kaveri naisten kanssa, tai en pysty olemaan, koska kaikilla on jo ne valmiit kaveripiirinsä ja kuvionsa ja sekaan ei mahdu. Jos tapaan oikein mukavan ihmisen, kyllähän sitä välillä tulee mieleen että olisi kiva ihan vartavasten tavata häntä, eikä vain osua yhteen jonkin kolmannen tekijän vuoksi, mutta en minä osaa itseäni tuputtaa. Pelkään että siitä tulee ihan omituinen kuva.

Myöskin kun ihmiset tosiaan pelkäävät tosi paljon sitä että joutuvat hyväksikäytetyiksi (minäkin pelkään) ja että heihin ripustautuu joku rasittava tyyppi (olen itsekin pelännyt tätäkin), niin ei se ole mikään ihme jos helposti ollaan pidättäytyväisiä ja torjutaan varmuuden vuoksi liian innokkaalta vaikuttava persoona, ettei sitten tule päätyneeksi ties mihin höhlään ihmissuhteeseen jossa joutuu kuitenkin sanomaan että rajoitas nyt vähän, jolloinka toinen loukkaantuu ja tulee ikävää draamaa ja tragediaa.

Tämän vuoksi yksinäiselle ihmiselle voi lopultakin olla helpompi ryhmämuotoinen ihmisten kanssa tekemisissä oleminen. Silloin ei kukaan pelkää että saa jonkun henk.koht. riesan ja riivaajan itselleen. Mutta ryhmien kanssa ongelma on se ääneenlausumaton ME ollaan me ja kukas hitto sinä luulet olevasi. Ei niihinkään noin vaan sisään pääse.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - pe 03.04.2015, 13:53:30

Sorry jos töksäytän ketjua lukematta.

On nää pääsiäisen piinaviikot usein pitkällisiä yksinelävälle. Eilenillalla jo sorruin alustavaan lohtusyömiseenkin. Sitä myöten meni yöunetkin.

Ehkä se vielä tästä ...


(Aiheeseen liittyvä tilanne-fiilis-kommentti)
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - pe 03.04.2015, 14:04:46
Sitä nimenomaan tarkoitin, että ystävyys/kaveruus-suhteita ei voi juurikaan verrata läheisiin ihmissuhteisiin, joista ollaan pitkälti riippuvaisia; kuten perheeseen kuuluvista lapsista, puolisosta, jossain vaiheessa elämää myöskin omista vanhemmista. Niitä ei voi kaikissa tapauksissa valita, vaan niiden kanssa on vaan tultava jollain muotoa toimeen, vaikka sitten oman mielenrauhansa kustannuksella.

Toisaalta voi pitkäaikainen ystävyys, sisaruus, tai jopa sukulaisuus-suhdekin olla hyvinkin läheinen, jossa kemiat toimivat saumattomasti samalla aaltopituudella. Ollaan tavallaan kuin erottamattomia hengenheimolaisia, eikä missään vaiheessa tarvitse teeskennellä olevansa jotain muuta kuin todellisuudessa on. Tälläinen suhde on todella arvokas, sekä varmasti vaalimisen arvoinen. On onni jakaa ajatuksensa ihmiselle, jonka kanssa todella synkkaa, tai joka on persoonana itsessään kunnioituksen arvoinen.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - pe 03.04.2015, 14:41:42
Tässä näkyy tyypillinen virhe rinnastaa kaverisuhteet niihin läheissuhteisiin, joihin liittyy velvollisuuksi toista kohtaan. Kaverille vaihdetaan harvoi  vaippoja tai valvotaan vieressä korvatulehduksen takia. Kaveri kohdataan yleensä mieluisan tekemisen yhteydessä tai muuten positiivisessa kontekstissa, mikä tekee ihmissuhteesta helpon. Kaveruuteen liittyy liioiteltu näennäinen välittäminen toisesta, mikä illuusio paljastuu kaverin haihtuessa johonkin - ehkä vain löytämänsä parisuhteen perään.

Kyllä noin, mutta kuvaus on pahasti puutteellinen, jos huomataan vain ne velvollisuudet, koita suhteessa on itselle. Onhan sillä toisella ne samat vastaavat velvollisuudet (ainakin parisuhteessa), joten itse on vähintään yhtä paljon saamapuolella. Eikö sillä ole mitään arvoa? Minusta on outoa laskea vain kaikkea sitä, minkä joutuu antamaan, maksamaan, mihin tulee velvolliseksi. Minne unohtui oma saamapuoli? Todellakin - lienee syytä pysyä kaukana läheisistä suhteista kehenkään, jos ei näe niillä asioilla mitään arvoa. Kaikkien osapuoline onneksi. Jos lapset ovat pelkkä menoerä, rasite, velvollisuuksia ja vastuuta tuottava ikävyys, niin on todellakin syytä pidättäytyä perheellistymästä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - pe 03.04.2015, 14:46:12
Tässä näkyy tyypillinen virhe rinnastaa kaverisuhteet niihin läheissuhteisiin, joihin liittyy velvollisuuksi toista kohtaan. Kaverille vaihdetaan harvoi  vaippoja tai valvotaan vieressä korvatulehduksen takia. Kaveri kohdataan yleensä mieluisan tekemisen yhteydessä tai muuten positiivisessa kontekstissa, mikä tekee ihmissuhteesta helpon. Kaveruuteen liittyy liioiteltu näennäinen välittäminen toisesta, mikä illuusio paljastuu kaverin haihtuessa johonkin - ehkä vain löytämänsä parisuhteen perään.

Kyllä noin, mutta kuvaus on pahasti puutteellinen, jos huomataan vain ne velvollisuudet, koita suhteessa on itselle. Onhan sillä toisella ne samat vastaavat velvollisuudet (ainakin parisuhteessa), joten itse on vähintään yhtä paljon saamapuolella. Eikö sillä ole mitään arvoa? Minusta on outoa laskea vain kaikkea sitä, minkä joutuu antamaan, maksamaan, mihin tulee velvolliseksi. Minne unohtui oma saamapuoli? Todellakin - lienee syytä pysyä kaukana läheisistä suhteista kehenkään, jos ei näe niillä asioilla mitään arvoa. Kaikkien osapuoline onneksi. Jos lapset ovat pelkkä menoerä, rasite, velvollisuuksia ja vastuuta tuottava ikävyys, niin on todellakin syytä pidättäytyä perheellistymästä.

Nimenomaan tarkoitin kaikkinaista huolenpitoa kuten esim omaishoitajana olemista puolisolle tai sukulaiselle. Tuskinpa J: n kaveri tulee hoitamaan häntä kuten isäni hoiti sekavaa ja halvaantunutta äitiäni 24/7 melkein 10 vuoden ajan.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - pe 03.04.2015, 14:55:15

Toisaalta voi pitkäaikainen ystävyys, sisaruus, tai jopa sukulaisuus-suhdekin olla hyvinkin läheinen, jossa kemiat toimivat saumattomasti samalla aaltopituudella. Ollaan tavallaan kuin erottamattomia hengenheimolaisia, eikä missään vaiheessa tarvitse teeskennellä olevansa jotain muuta kuin todellisuudessa on. Tälläinen suhde on todella arvokas, sekä varmasti vaalimisen arvoinen. On onni jakaa ajatuksensa ihmiselle, jonka kanssa todella synkkaa, tai joka on persoonana itsessään kunnioituksen arvoinen.

Synkata voi varmaan periaatteessa kenen kanssa tahansa kuten foorumituttavankin kohdalla, mutta todennäköisemmin ihmisen kanssa, jolla on yhteistä läheistä historiaa. Perimä myös pistää ihmisiä lähestymään asioita samalta kantilta. Omalla kohdallani on parhaiten synkannut sisareni kanssa ja hyvin myös isäni kanssa. Jollain osa-alueella on toki voinut synkata paremminkin jonkun muun kanssa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - pe 03.04.2015, 15:35:59
Kuten jo tuli todettua, ihmis-suhteet ovat ailahtelevaisuudessaankin varsin moniulotteisia. Verisukulaisuuskaan ei aina takaa sitä, että tulisi toimeen sisarustensa kanssa. Läheinen pitkäaikainen ystävä voi usein olla enemmän sielunsisar, kuin biologinen perheenjäsen koskaan. Riippuu toki ihan siitä, mitä yhteistä kenenkin kanssa on matkan varrella ollut.

Ihmissuhteet vaativat kuitenkin aina jonkunlaista vaivannäköä, läsnäoloa, toisen ihmisen huomioimista. Jos suhdetta haluaa jotenkin ylläpitää, ei sitä voi noteerata pelkkänä itsestäänselvyytenä. Vieraantuminen voi tapahtua koska tahansa, tai sitten vaan kasvetaan erilleen elämäntilanteiden jotenkin muuttuessa.

Itsensä kanssa on varmasti kaikkein helpointa tulla toimeen, kun voi hemmotella itseään silloin kun siltä tuntuu. Sisäiset keskustelut syvällisine pohdiskeluineen ovat monesti niitä avartavampia juttuja, joiden kautta voi auttaa ymmärtämään paremmin omaa minuuttaan - joka sitten taas itsetuntemuksen kohennuttua helpottaa huomattavasti muiden kanssa olemista.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - pe 03.04.2015, 15:38:46
Kuten jo tuli todettua, ihmis-suhteet ovat ailahtelevaisuudessaankin varsin moniulotteisia. Verisukulaisuuskaan ei aina takaa sitä, että tulisi toimeen sisarustensa kanssa. Läheinen pitkäaikainen ystävä voi usein olla enemmän sielunsisar, kuin biologinen perheenjäsen koskaan. Riippuu toki ihan siitä, mitä yhteistä kenenkin kanssa on matkan varrella ollut.

Ihmissuhteet vaativat kuitenkin aina jonkunlaista vaivannäköä, läsnäoloa, toisen ihmisen huomioimista. Jos suhdetta haluaa jotenkin ylläpitää, ei sitä voi noteerata pelkkänä itsestäänselvyytenä. Vieraantuminen voi tapahtua koska tahansa, tai sitten vaan kasvetaan erilleen elämäntilanteiden jotenkin muuttuessa.

Itsensä kanssa on varmasti kaikkein helpointa tulla toimeen, kun voi hemmotella itseään silloin kun siltä tuntuu. Sisäiset keskustelut syvällisine pohdiskeluineen ovat monesti niitä avartavampia juttuja, joiden kautta voi auttaa ymmärtämään paremmin omaa minuuttaan - joka sitten taas itsetuntemuksen kohennuttua helpottaa huomattavasti muiden kanssa olemista.

Olen itse asiassa täysin päinvastaista mieltä. Itsensä kanssa on kaikkein vaikeinta tulla toimeen. Harmillisesti pakoonkaan ei pääse, eikä välirikko oikein toimi.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 15:46:46
Minusta usein tuntuu että olen erikoistunut niin pitkälle omana itsenä olemisessa, että yhteistä rajapintaa muihin ihmisiin ei kovin helposti löydy. Tämä on tietysti vähän hassua sikäli että kuitenkin paljon pohdin ihmisyyttä oman itseni kautta ja oma itseni esimerkkinä. Jos siis erilaisuuden ja erillisyyden kokemus olisi ihan jumalaton, niin mitä sanottavaa minulla mitenkään voisi olla kenestäkään... Tai ehkä minun pitää vaan päästä ääneen, vaikken tietäisi mistään mitään.

Mutta olettaisin kuitenkin että en voi mitenkään olla niin erikoinen ja friikki ettenkö aina jonkinlaista samankaltaisuutta voisi kokea jonkun kanssa edes hetkittäin, ja koenhan minä toki. Tuossa kumppaninhakukidutuksessa se vain korostuu jotenkin ihan äärimmilleen että ei ole "samanlainen kuin muut". Minulta esim. kysytään olenko katsonut sitä ja tätä suomalaista tv-ohjelmaa - siihen joutuu vastaamaan että en juurikaan seuraa suomalaisia tv-ohjelmia. Saan miettiä pääni puhki että koska viimeksi olen jotain suomalaista ohjelmaa katsonut, siis alusta loppuun asti, enkä pari sekuntia tai minuuttia sieltä jostain matkan varrelta vahingossa.

Tai sitten lauma naisia hössöttää jostain käsitöistä ja minä en tajua hölkäsen pölähtävää siitä mistä on kyse, vaikka olen kyllä elämäni varrella pari villapaitaa kutonutkin. Mutta kun pitäisi olla kokoajan jotain touhuamassa, että kelpaisi suomalaiseksi naiseksi, ja minä en ole. No, sitten on tietysti tämä New Age -porukka, sen edustajien kanssa tulee helpoiten samaistumisfiiliksiä, mutta harrastettuani jonninverran myös tieteitä voi tulla pesäeroa, skismaa ja hajurakoa silläkin sektorilla kun ei jaksa joka jutusta innostua, saati kaikkea uskoa.

Saa tosiaan todellista yhteenkuuluvuuden tunnetta napsia ilmasta pikkuruisina annoksina harvakseltaan, mikään alati läsnä oleva fiilis se ei ole.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - pe 03.04.2015, 16:00:15
Mä en ihan ymmärrä tätä tarvetta löytää toiisista ihmisistä samanlaisuutta. Joo, toki jossain määrin, mutta muiden seuran suolahan on just siinä, että ovat erilaisia kuin on ite. Jos haluaa täysin samanmielistä seuraa, kandee tosiaan olla vain itsekseen. Silloinkaan ei ole takuuta yksimielisyydestä, mutta oma neuvotteluasema on ainakin vankka.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 16:05:17
Mä en ihan ymmärrä tätä tarvetta löytää toiisista ihmisistä samanlaisuutta. Joo, toki jossain määrin, mutta muiden seuran suolahan on just siinä, että ovat erilaisia kuin on ite. Jos haluaa täysin samanmielistä seuraa, kandee tosiaan olla vain itsekseen. Silloinkaan ei ole takuuta yksimielisyydestä, mutta oma neuvotteluasema on ainakin vankka.

Itse tykkään sellaisesta erilaisuudesta mikä ei aiheuta riitoja eikä tunnu muutenkaan häiritsevänä kanssakäymisessä. Otan usein esimerkkinä sen että mies voisi mainiosti olla musikaalinen, vaikka itse en ole pätkääkään. Eli toisella voisi olla ominaisuuksia tai mielenkiinnonkohteita joita itselläni ei ole.

Mutta jos erilaisuus on sellaista että ajatellaan kaikista asioista täysin eri tavalla, eikä ole mitään asiaa mitä voitaisiin harrastaa yhdessä, niin se on rasittavaa. Jos oleillaan, niin haluan jutella. Ja jos kaikki juttelu on pelkkää väittelyä, niin sitä ihan samaa kamaa saan kyllä netistäkin. Kumppanin kanssa haluan olla 50 - 99 % samaa mieltä asioista. Muuten erilaisuus on ärsyttävää.

Tyger tutkii -ohjelmasarjassa poitsun isä juuri taisikin sanoa että kaikki ihmiset ovat ärsyttäviä, ja kumppaniksi kannattaa valita se vähiten ärsyttävä. Ehkäpä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - pe 03.04.2015, 18:28:10
Mä en ihan ymmärrä tätä tarvetta löytää toiisista ihmisistä samanlaisuutta. Joo, toki jossain määrin, mutta muiden seuran suolahan on just siinä, että ovat erilaisia kuin on ite. Jos haluaa täysin samanmielistä seuraa, kandee tosiaan olla vain itsekseen. Silloinkaan ei ole takuuta yksimielisyydestä, mutta oma neuvotteluasema on ainakin vankka.

Itse tykkään sellaisesta erilaisuudesta mikä ei aiheuta riitoja eikä tunnu muutenkaan häiritsevänä kanssakäymisessä. Otan usein esimerkkinä sen että mies voisi mainiosti olla musikaalinen, vaikka itse en ole pätkääkään. Eli toisella voisi olla ominaisuuksia tai mielenkiinnonkohteita joita itselläni ei ole.

Mutta jos erilaisuus on sellaista että ajatellaan kaikista asioista täysin eri tavalla, eikä ole mitään asiaa mitä voitaisiin harrastaa yhdessä, niin se on rasittavaa. Jos oleillaan, niin haluan jutella. Ja jos kaikki juttelu on pelkkää väittelyä, niin sitä ihan samaa kamaa saan kyllä netistäkin. Kumppanin kanssa haluan olla 50 - 99 % samaa mieltä asioista. Muuten erilaisuus on ärsyttävää.

Tyger tutkii -ohjelmasarjassa poitsun isä juuri taisikin sanoa että kaikki ihmiset ovat ärsyttäviä, ja kumppaniksi kannattaa valita se vähiten ärsyttävä. Ehkäpä.

Minusta taas samanmielisyys monistakaan asioista ei ole tärkeää. Eniten hankaluutta tuo se, jos rahankäyttötavat, siisteyskäsitykset ym. hyvin jokapäiväisesti eteen tulevissa asioissa on suuret erot tavoissa ja toiveissa. Sillä, äänestetäänkö samaa puoluetta, ei ole niin pal välii.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - pe 03.04.2015, 22:19:07
Mä en ihan ymmärrä tätä tarvetta löytää toiisista ihmisistä samanlaisuutta. Joo, toki jossain määrin, mutta muiden seuran suolahan on just siinä, että ovat erilaisia kuin on ite. Jos haluaa täysin samanmielistä seuraa, kandee tosiaan olla vain itsekseen. Silloinkaan ei ole takuuta yksimielisyydestä, mutta oma neuvotteluasema on ainakin vankka.

Itse tykkään sellaisesta erilaisuudesta mikä ei aiheuta riitoja eikä tunnu muutenkaan häiritsevänä kanssakäymisessä. Otan usein esimerkkinä sen että mies voisi mainiosti olla musikaalinen, vaikka itse en ole pätkääkään. Eli toisella voisi olla ominaisuuksia tai mielenkiinnonkohteita joita itselläni ei ole.

Mutta jos erilaisuus on sellaista että ajatellaan kaikista asioista täysin eri tavalla, eikä ole mitään asiaa mitä voitaisiin harrastaa yhdessä, niin se on rasittavaa. Jos oleillaan, niin haluan jutella. Ja jos kaikki juttelu on pelkkää väittelyä, niin sitä ihan samaa kamaa saan kyllä netistäkin. Kumppanin kanssa haluan olla 50 - 99 % samaa mieltä asioista. Muuten erilaisuus on ärsyttävää.

Tyger tutkii -ohjelmasarjassa poitsun isä juuri taisikin sanoa että kaikki ihmiset ovat ärsyttäviä, ja kumppaniksi kannattaa valita se vähiten ärsyttävä. Ehkäpä.

Minusta taas samanmielisyys monistakaan asioista ei ole tärkeää. Eniten hankaluutta tuo se, jos rahankäyttötavat, siisteyskäsitykset ym. hyvin jokapäiväisesti eteen tulevissa asioissa on suuret erot tavoissa ja toiveissa. Sillä, äänestetäänkö samaa puoluetta, ei ole niin pal välii.

Eipä minua tuo puolueuskollisuus paljon rassaa, kun itse olen erittäin puolueuskoton... Äänestän aina sitä henkilöä jota vaalikone tyrkyttää että ajattelee eniten samalla tavalla kuin minä...

 ;D

Kyllähän kumppani voisi omata hivenen erilaisen poliittisen näkemyksen, kunhan se ei ole aivan järjettömän erilainen. Sitä olen moneen kertaan miettinyt että paljonko merkitystä sillä olisi jos katsomukset olisivat eriävät. Tulen hyvin juttuun agnostikkojen kanssa ja pärjäilen ateistienkin kanssa, vaikka olen reinkarnaatioon uskova panteisti. Mutta on varmasti joitakin tahoja joiden kanssa menisi hyvin vaikeaksi kun perustavanlaatuisissa asioissa olisi eri kannalla.

Niin tai näin, mitään jatkuvaa debattia omassa kotona en tosiaan jaksaisi. Kumppanin kanssa haluan kokeaa enemmän harmoniaa kuin riitasointuja.

Siisteyskäsitysten ero ei ehkä ole niin ongelma jos on erillistaloudet, mutta tietty henk.koht. hygienian pitäisi käydä yksiin edes sinä aikana kun ollaan yhdessä... Sen ole jo ehtinyt havaita että vesikammoisten miesten kanssa en kestä olla. Jos tapaamisen jälkeen tekee mieli tuulettaa asunto, niin eipä siinä kyllä mikään suhde sukeudu eikä etene.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - la 04.04.2015, 08:09:25


Eipä minua tuo puolueuskollisuus paljon rassaa, kun itse olen erittäin puolueuskoton... Äänestän aina sitä henkilöä jota vaalikone tyrkyttää että ajattelee eniten samalla tavalla kuin minä...

 ;D

No se nyt vain oli esimerkki eri tavalla ajattelemisesta. Tietenkin sinulla on ne omat tärkeät asiasi, josta haluat samanmielisyyden vallitsevan - mitä ne sitten ovatkaan. Vaikkapa se käsityöintoilu, joka sinusta ei saa mennä liiallisuuksiin tms. Joillekin tärkeitä asioita ovat vaikkapa uskonnolliset näkemykset, toisille vaikkapa musiikkimaku.

-1quote]Kyllähän kumppani voisi omata hivenen erilaisen poliittisen näkemyksen, kunhan se ei ole aivan järjettömän erilainen. Sitä olen moneen kertaan miettinyt että paljonko merkitystä sillä olisi jos katsomukset olisivat eriävät. Tulen hyvin juttuun agnostikkojen kanssa ja pärjäilen ateistienkin kanssa, vaikka olen reinkarnaatioon uskova panteisti. Mutta on varmasti joitakin tahoja joiden kanssa menisi hyvin vaikeaksi kun perustavanlaatuisissa asioissa olisi eri kannalla. [/quote]

Itse määrittelisin tuon omalta kohdaltani siten, että vaikeaksi menee vasta, kun nuo erilaiset tavat ajatella tuottavat tarpeen elä normaalia arkea tietyllä ajatuksiin sopivalla tavalla. Tällaisia foorumeita saattaa löytyä vaikkapa lasten kasvatuksen periaatteista. Tai siitä roolista, joka halutaan kumppanilla olevan sukupuolen mukaan. Siksi vaikeita erimielisyyksiä näkisin syntyvän erilaisesta tavasta käyttää rahaa, erilaisista kasvatusperiaatteista (jos on lapsia), erilaisista rooliodotuksista naisena / miehenä, erilaisesta tavasta käyttää alkoholia jne. Myös siitä saattaa pidemmän päälle tulla suhdetta rasittava asia, jos toinen on vankkumaton optimisti ja toinen pessimisti.

Mutta minulla ei ole vaikeuksia elää kasvissyöjän tai metsästäjän kanssa, vaikka itse olen sekasyöjä enkä voisi kuvitella harrastavani metsästystä. Mieheni saa vapaasti harrastaa moottoripyöräilyä, vaikka minä en selkään kiipeä, enkä muutoinkaan hirveesti ihastele tuota askaretta, vaan pidän sitä aikasen turhana bensan käryttämisenä.

Lainaus
Niin tai näin, mitään jatkuvaa debattia omassa kotona en tosiaan jaksaisi. Kumppanin kanssa haluan kokeaa enemmän harmoniaa kuin riitasointuja.

Jaa-a. Yhteiset ystävämme olivat aikoinaan hämmästyneitä siitä, että meistä tuli pari, kun mehän olimme kuulemma aina kaikesta eri mieltä - ja kiivaasti vastustimme toistemme näkemyksiä ääneen. Silti yhteiselomme on ollut lähinnä  harmonista. Koen erilaiset näkemyksemme enemmän rikkautena, joka hioo kärkevyyttä pois omista mielipiteistä ja opettaa katsomaan asioita toiseltakin kannalta.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - la 04.04.2015, 10:52:13
Mutta minulla ei ole vaikeuksia elää kasvissyöjän tai metsästäjän kanssa, vaikka itse olen sekasyöjä enkä voisi kuvitella harrastavani metsästystä. Mieheni saa vapaasti harrastaa moottoripyöräilyä, vaikka minä en selkään kiipeä, enkä muutoinkaan hirveesti ihastele tuota askaretta, vaan pidän sitä aikasen turhana bensan käryttämisenä.

Sama juttu noissa syömäasioissa. Salaisesti kyllä haaveilen metsästäjästä, että saisin riistaa pöytään, vaikka minusta ei todellakaan olisi itse eläintä tappamaan. Mutta kasvissyöjäkin olisi ihan ok. Kunhan vain hän ei ole sitten liian fanaattinen asiassa ja vaadi minulta samaa, mikä ei terveyssyistä ole itselleni mahdollista. Ja minun kai pitäisi vähän vahtia millaista huumoria tulen itse viljelleeksi, koska kaikki eivät aina pidä kauhean huvittavina möläytyksiäni. Elikä eräälle kasvissyöjälle aikoinaan tulin naureskelleeksi kun oltiin tien päällä että sinähän voit tuolta metsästä hakea rehua ja apetta. Hän ei siitä järin innostunut, vaan huomautti minulle, lihansyöjälle, että sinä voit hakea tuolta tieltä auton alle jääneitä eläimenraatoja. No, periaatteessa tietysti voisinkin. Se vain pitäisi osata arvioida onko tarpeeksi tuore ja hyväkuntoinen raato, enkä tiedä onko minulla sellaista nouhauta.

Tuo MP-touhu onkin ollut tuon tuostakin vastassa nettideittaillessa miesten kanssa viestitellessä. Se on ilmeisesti ainoa tapa millä keski-ikäinen mies voi tuntea olevansa villi ja vapaa. Joillekin on ollut ok että en itse lähde kyytiin (koska pelkäisin), joillekin ei. Yksi suorastaan väitti valehtelijaksi että ei se pelko millään voi olla syy etten lähde ja hän sitten omasta päästään päätti että en vaan pidä hänestä tms. No en takuulla pitänytkään enää tuon jäkätyksen jälkeen.

Ja kuitenkaan minuakaan ei haittaisi jos toinen osapuoli haluaa tuollaista harjoittaa, kunhan ei tee siitä minulle kiusaa ja ongelmaa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - la 04.04.2015, 11:00:45
Ja kuitenkaan minuakaan ei haittaisi jos toinen osapuoli haluaa tuollaista harjoittaa, kunhan ei tee siitä minulle kiusaa ja ongelmaa.

Niin. Miksi luetella miljoona erilaista eroa, jotka eivät haittaa, kun asian voi tiivistää juuri tuohon: Kunhan ei tee siitä toiselle kiusaa ja ongelmaa. Sama koskee tietysti molempia osapuolia eli itselle sama käyttäytymisohje myös. Jos noin toimii, niin mikä mielipid-ero enää olisi yhteiseloa haittaava?
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - la 04.04.2015, 11:20:16
No onhan niitä varmasti. Jos mies esim. olisi sitä mieltä että ihan sama hakataanko kaikki viidakot nurin tupakka- tai energiakasvien tieltä, niin vaikea minun olisi kuvitella pysyväni yhdessä tällaisen ihmisen kanssa. Sitä voi kuvitella että ei kai kukaan niin pöljä ole että hänelle on ihan ok "paskoa pesäänsä" eli tuhota tätä maailmaa, mutta miessukupuolesta näitä tuntuu juurikin löytyvän. Ilmastonmuutoksestakin monet jaksavat vänkyröidä. Enemmän kuin tapella siitä että tapahtuuko sitä vai ei tietysti kiinnostaisi kuulla että onko toisella hyvät perustelut sille miksi sillä ei ole väliä. Jotkut ovat kai joskus sanoneet että ei elämä siihen pääty kuitenkaan. Vaikka ihmiskunnan elämä päättyisikin (tai väkimäärä voimakkaasti supistuisi).

Mutta oikeasti parisuhteessa kai eniten merkkaa juurikin se että millä "tyylillä" elää, eli juuri nuo puhtaus- yms. jutut kuten mainitsit. Ja kaikkihan ei jaksa aina niin yhteiskunnallisesti tai globaalisti valveutuneita ollakaan. Heille riittää se hengailu yhdessä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 11:25:27
Tyger tutkii -ohjelmasarjassa poitsun isä juuri taisikin sanoa että kaikki ihmiset ovat ärsyttäviä, ja kumppaniksi kannattaa valita se vähiten ärsyttävä. Ehkäpä.

Hyvä pointti. Yllättävän moni parisuhde kaatuu tai pahasti kärsii lähinnä siksi, että joku sinänsä pieneltä vaikuttava juttu toisessa ärsyttää. Jatkuvasti ärsyyntyneenä oleminen on pitkän päälle kuluttavaa.

Toista ärsyttävää ominaisuutta voi olla vaikea muuttaakin. Se voi olla jotain liikkumiseen tai muuhun tekemiseen liittyvää luontaista rytmiä, mikä käy toisen hermoille.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 11:31:07
Jaa-a. Minä kyllä tykkään tehdä asioita toisen kanssa, mutta tärkeäksi kokisin myös sen että toisen seurassa viihtyy silloinkin kun ei tehdä mitään. Olen olettanut että "se sopiva" eli ihminen jonka kanssa oikeasti tulee juttuun on juuri tällainen että viihdytään yhdessä oltiin aktiivisena tai passiivisena, mutta voisikohan se sitten olla niin että vanhemmiten ihmiset ovat niin erikoistuneet tässäkin asiassa ettei juuri sen takia niitä sopivuuden fiiliksiä tule. Minulle kun luonnossa oleilu on niin helkkarin tärkeää, niin tuntuu ettei sitä toista oleilijatyyppiä löydy, kaikki metsien miehet ovat jotain hemmetin hirviä jotka haluavat rynniä kilometrikaupalla yhteen putkeen siellä metsässä. Eikä tule kuuloonkaan että oltaisiin vaan kauniissa paikassa tumput suorina; ei, siellä pitää kokoajan tapahtua jotain. Joko hosutaan kameralla (mikä on kyllä ihan okei sinänsä) tai pyssyllä, tai keräillään jotain tai mitä nyt sitten kukakin duunaa, mutta kokoajan pitäisi olla kauhea riehuminen ja reuhtominen päällä? Ja naisia on soimattu siitä että nämä eivät osaa relata edes kesämökillä, kokoajan puuhastelevat ja pakottavat muutkin hommiin.

Jos mies (kun en naista etsi) osaa olla relasti, niin sitten sitä ollaankin niin relasti että kasvatetaan jotain outokumpua pötsin kohdalle ja maataan ja haistaan kotona, eli ei lähdetä olemaan sinne luontoon.

Eihän parisuhdekaan kestä loputonta toimettomuutta, mutta siinä tylsyyden sietokyky on yleensä parempi kuin muissa ihmissuhteissa. Pitkinä pyhinä kotihälytyksiä tulee valitettavasti runsaasti, tänäkin pääsisäisenä monessa huushollissa päreet palavat toisen löhöilyä katsellessa.

Kuten totesit, samakaan kiinnostuksen kohde ei usein auta paljoa, koska melkein mitä tahansa harrastusta voi toteuttaa hyvinkin monella tavalla ja eri motiivein. Paljon on myös harrastuksia, joita on vaikea tai mahdotonta jakaa toisen kanssa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 12:05:04
Parisuhde tai ylipäätään jonkun kanssa asuminen sopii ihmiselle, joka tykkää olla jonkun seurassa tekemättä mitään. Kavereiden kanssa sen on harvinaisempaa, yleisemmin tavataan jonkun tekemisen merkeissä kun vain tullaan toisen kotiin oleilemaan.

Jos nyt löytäisin pysyvämmän naisystävän, niin toivoisin, että voisi vaikka vain kölliä maaten eikä tehdä yhtään mitään. Siis erityisen paljon vaikka tällaista. Lyömätön juttu. Hiljaa tai äänessä, miten sattuskin.


Mieluummin näin:

Minä kyllä tykkään tehdä asioita toisen kanssa, mutta tärkeäksi kokisin myös sen että toisen seurassa viihtyy silloinkin kun ei tehdä mitään. Olen olettanut että "se sopiva" eli ihminen jonka kanssa oikeasti tulee juttuun on juuri tällainen että viihdytään yhdessä oltiin aktiivisena tai passiivisena
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - la 04.04.2015, 12:12:07

Hyvä pointti. Yllättävän moni parisuhde kaatuu tai pahasti kärsii lähinnä siksi, että joku sinänsä pieneltä vaikuttava juttu toisessa ärsyttää. Jatkuvasti ärsyyntyneenä oleminen on pitkän päälle kuluttavaa.

Toista ärsyttävää ominaisuutta voi olla vaikea muuttaakin. Se voi olla jotain liikkumiseen tai muuhun tekemiseen liittyvää luontaista rytmiä, mikä käy toisen hermoille.

Jos joku triviaali pikkuasia saa olemana jatkuvasti ärsyyntynyt, sanoisin sen tosiasiallisen ongelman olevan jossain muualla kuin tuossa pikkuasiassa. Silloin jokin iso ja tärkeä asia puuttuu. Mutta kun on isoja ja tärkeitä saamapuolen asioita, joitasetoinen jatkuvasti tarjoaa vain olemalla olemassa, niin hammastahnatuubin puristaminen väärästä päästä tai tiskikoneen täyttäminen väärin alkaa olla aika mitätöntä. Jos ainoa asia, mitä toisesta saa on väärästä päästä puristettu hammastahna, niin voihan sitä leikkiä, että just siihens esuhde kariutui. Kannattanee kyllä välttää jatkossa solmimasta parisuhdetta vain sillä perusteella, että tuubin puristaminen tapahtuu oikein.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Hippi - la 04.04.2015, 12:17:22
Olenkohan kovinkin harvinainen poikkeus, sillä en todellakaan kaipaa ketään "pyörimään jaloissa". Luultavasti olen aika itsekäs ja mukavuudenhaluinen ja haluan nyt nauttia siitä, että lapset on olleet jo jonkin aikaa tyystin poissa kotoa. Lasten kanssa eläminen toki oli mukavaa enkä tuntenut tekeväni siinä mitään uhrauksia tai mitään sallaista, joka olisi ollut vaikeaa tai vastentahtoista.

Tunnen muutaman pariskunnan, joilla on ollut vuosia kestänyt etäsuhde, eli lähinnä viikonloput ja lomat vietetään yhdessä, mutta muuten asutaan eri paikkakunnilla. Alun perin työpaikan sijainti noilla on ratkaissut asumisjärjestelyt, mutta se on muutenkin sopinut hyvin itsenäisten ihmisten pirtaan. Näin kaikille jää tilaa omalle elämälle, mutta myös yhteiselle ajalle. Tämä voisi minullekin toimia, ehkä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 12:23:30
Jos joku triviaali pikkuasia saa olemana jatkuvasti ärsyyntynyt, sanoisin sen tosiasiallisen ongelman olevan jossain muualla kuin tuossa pikkuasiassa. Silloin jokin iso ja tärkeä asia puuttuu. Mutta kun on isoja ja tärkeitä saamapuolen asioita, joitasetoinen jatkuvasti tarjoaa vain olemalla olemassa, niin hammastahnatuubin puristaminen väärästä päästä tai tiskikoneen täyttäminen väärin alkaa olla aika mitätöntä. Jos ainoa asia, mitä toisesta saa on väärästä päästä puristettu hammastahna, niin voihan sitä leikkiä, että just siihens esuhde kariutui. Kannattanee kyllä välttää jatkossa solmimasta parisuhdetta vain sillä perusteella, että tuubin puristaminen tapahtuu oikein.

Tekniset pikkuasiat tosiaan ovat enemmän pinnalla siinä vaiheessa kun parisuhde on muutenkin hankaluuksissa, mutta tarkoitin enemmän käyttäytymistä tai muuta temperamenttiin liittyvää. Esimerkiksi kaksi n.s. A-tyypin kiireistä ja hermostunutta ihmistä voivat käydä toistensa hermoille valtavasti pelkällä olemisellaan. Toki flegukin ärsyttää kiireistä ja päinvastoin, mutta yleensä vähemmän ja eri tavalla.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 12:24:49
Yhdestä ja samasta miehestä on tosin kokemusta liki 40 vuoden ajalta. Ja ainakin häneen pätee hiljainen toive siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän ongelmia, joihin hänen oletetaan ottavan kantaa. Olen ratkaissut asian niin, että en välitä tästä toiveesta. Mikäli minua painaa joku asia, kuljen ukon perässä pitkin huushollia ja tuulettelen tunteitani; kuunteli mies tai ei. Kun olen saanut asiani sanottua eli tunteeni purettua, vetäydyn taas omiin oloihini. Meillä yhtälö on siis ratkaistu niin, että mies on päättänyt yrittää kestää "vaikeita hetkiäni" oletettavasti siksi, että hän ei halua menettää minua.

Tää on kyllä huippu-juttu  :o
Ei lisättävää.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 12:25:10
Tunnen muutaman pariskunnan, joilla on ollut vuosia kestänyt etäsuhde, eli lähinnä viikonloput ja lomat vietetään yhdessä, mutta muuten asutaan eri paikkakunnilla. Alun perin työpaikan sijainti noilla on ratkaissut asumisjärjestelyt, mutta se on muutenkin sopinut hyvin itsenäisten ihmisten pirtaan. Näin kaikille jää tilaa omalle elämälle, mutta myös yhteiselle ajalle. Tämä voisi minullekin toimia, ehkä.

Näitä näkee jonkin verran. Joskus toimii täydellisesti, mutta ajan myötä kynnys lähteä toisen luokse voi nousta niin, että homma vain jotenkin jää. Ei liene niin ideaali systeemi kuin äkkiseltään vaikuttaa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 12:29:44
Mikäli minua painaa joku asia, kuljen ukon perässä pitkin huushollia ja tuulettelen tunteitani; kuunteli mies tai ei. Kun olen saanut asiani sanottua eli tunteeni purettua, vetäydyn taas omiin oloihini. Meillä yhtälö on siis ratkaistu niin, että mies on päättänyt yrittää kestää "vaikeita hetkiäni" oletettavasti siksi, että hän ei halua menettää minua.

Kyllä esimerkiksi jatkuva työhuolien kaataminen toisen niskaan on ajan mittaan aika kuluttavaa. Niihinhän ei kuunteleva osapuoli yleensä omaa sellaista kosketuspintaa, että osaisi juurikaan kantaa ottaa saati neuvoja antaa. Suhteen alkuhuumassa tuotakin yleensä siedetään, mutta jossain vaiheessa kuppi kääntyy nurin.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 12:42:39
Toisessakin suhteessani (12 v) mies oli varmaankin keskimääräistä avoimempi, mutta viimeiset vuodet olivat juuri tuollaisia että minä vain yksinäni rutkutin loputtomista vaivoistani (fyysisen puolen), mies ei sanonut järin mitään ja kohta olikin sitten muijanvaihto todellisuutta. Sellaisen miehen taholta joka oli aikoinaan sanonut että "jos loppuu kommunikointi, päättyy suhdekin". Vaikea tietää kyllästyikö hän minuun koska olin ns. valittaja (joitakin fyys. vaivoja tuli muutaman kerran itkettyäkin kun olo oli niin paha ettei saanut rauhaa päivin, ei öin), vai kyllästyikö ihan muuten vaan ja lopetti puhumisen ihmiselle joka ei enää kiinnostanut.


Tuskin on merkittävä sukupuolikysymys. Jos tuohon seikkaan kyllästyy, niin aika hyvin kyllästyjä voi olla mies tai nainen.

Ehkä se valitus voi olla sitä, että siinä toinen kokee jotain nakertamista. Kiinnostaa tietää, mikä kuva kuulijalle tulee. Jos tarjottua kuvaa ei pysytä käsittelemään, niin tuleen ei välttämättä kannata jäädä makaamaan. Ehkä vaihtoehto olisi ollut, että hän olisi alkanut tehdä aktiivisemmin vastarintaa, kuitenkin vailla osuvuutta, jolloin kumpikin juttelisi toisensa ohi sillä seurauksella, että maata lähtisi kummankin jalkojen alta. Joten oltaisiin vaikeammin asemasodassa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 13:09:54
Ja on vähän vaikuttanut siltä että ne joiden kanssa yhteys olisi pysynyt yllä jos itse olisin suostunut toisen ehdotukseen, ovat vain kyttäämässä että koska lohkeaisi enemmän. Eivät monetkaan miehet osaa olla kavereita naisten kanssa, tai halua.

Näin. Omasta kokemuksestanikin vaikea juttu. Jos on jokin läheisempi suhde, niin sitten voi olla kavereitakin vaikka kuin. Lähisuhteen olemassaolo on miehelle ehkä tärkeämpi juttu. Mies voi kokea muun vähän vedätyksenä. Ehkä myös päinvastoin, jolloin mennään miehen mukaan, ja kaveruudessa/ystävyydessä tmv harrastetaan läheisempää suhteilua. Nainen ei ala lähisuhteeseen ilman selkeää halua olla tiiviisti.


Itse taas en osaa olla kaveri naisten kanssa, tai en pysty olemaan, koska kaikilla on jo ne valmiit kaveripiirinsä ja kuvionsa ja sekaan ei mahdu.

Villi heitto, että voisi olla harkinnnan arvoinen asia. Sopivaa synkkausta voi olla vaikea löytää.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - la 04.04.2015, 19:04:18
Joidenkin kokemusteni vuoksi minun on varsin vaikea luottaa naisiin. Silloinkin kun heiltä näyttää saavan empatiaa, se tuntuu kovin pinnalliselta, ja helposti sitä vain odottaa että koskahan siltä taholta taas tulee sitä välinpitämättömyyttä tai jopa selkäänpuukotusta. Mutta ehkä en vain ole päätynyt sellaiseen seuraan jossa olisi oikeasti täyspäistä väkeä, kun aika usein tapaan päätyä kimppaan rikkinäisten ihmisten kanssa (kun en järin eheä itsekään ole).

Kumppanimiestä etsiessäni kaikkein eniten kammoan sitä että josko mies pitää minua tylsänä, ja kuitenkin kerta toisensa jälkeen treffeillä havaitsen itse olevani oikeasti se joka kokee että toinen on tylsä. En tiedä onko niin, vai antaako mies helposti itsestään tylsän vaikutelman jos hän ei ole itse kiinnostunut minusta. Kyllä sen huomaa sen tietynlaisen innostuksen ja innokkuuden kun mies oikeasti kiinnostuu tavatessa.

Loppujenlopuksi mitä luultavinta on että yhdelle ihmiselle epämieluisa ehdokas olisi jollekulle toiselle ihan mieluisa. Tätähän moni miettii ihmetellessään miten "sillä eksällä käy flaksi vaikka se oli semmoinen ja tämmöinen".  :P
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - la 04.04.2015, 19:41:24

Sen verran vanhaan tapaan ajattelen että lasten on onnekasta saada kasvaa keskenään juttuun tulevan isän ja äidin hoivissa. Saattaa olla lasten kehittymiselle oivallisia äitiparejakin, en tiedä, on siinäkin huoltajille tukea toisistaan, mutta molempien sukupuolten vanhemmat antanevat monipuolisemmat puitteet.

Eiköhän kunnon homomies osaa olla ihan tarpeeksi feminiininen. Tai rekkalesbo riittävän maskuliininen antaakseen roolimallia.

Juuri rooleja nuo ovat, näytellyn oloista. Itse en halua olla mikään roolimalli lapselleni, vaan ihan aito ihminen ja sellaisena jälkikasvu miut tunteekin...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - la 04.04.2015, 20:02:24
Yksin asuminen eli yhden hengen talous taitaa olla yleisin asumismuoto pääkaupunkiseudulla missä miekin asun. Luulen että useimmat yksinasuvat asuvat niin täällä omasta halustaan. Täällä on sen verran väkeä koko ajan ympärillä että sosiaaliset kontaktinsa saa hoidettua ihan ilman samassa taloudessa asuvaa kumppaniakin, ainakin sellainen joka on täysissä ruumiin ja hengen voimissa, työssä ja liikkuu myös ulkosalla.

Omalla kohdalla opiskelujen jälkeen viitisen vuotta kului yhden hengen taloudessa, seuraavat runsaat kaksi vuosikymmentä parisuhteessa avo/avioliitossa, sen jälkeen taas vuosikymmen periaatteessa yksin asuen, toki lapsi alaikäisenä vietti valtaosan aikaa miun asunnossani. Nyt taas on menossa parisuhde, tosin sellainen etäsuhde että asutaan eri paikkakunnilla ja nähdään livenä kun on yhteistä vapaata aikaa. Luulen että tämä jatkuu niin kauan kun jommallakummalla on vielä työvuosia tehtävänä. On ollut puhetta että sen jälkeen voisi muuttaa yhteen, mutta aika näyttää olemmeko tottuneet liian hyvin tähän nykyiseen järjestelyyn jossa on kiistattomat etunsa yhteistalouteen verrattuna...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Chama - la 04.04.2015, 20:19:36
Juuri rooleja nuo ovat, näytellyn oloista. Itse en halua olla mikään roolimalli lapselleni...

Kun käytetään käsitteitä rooli tai roolimalli tällaisessa yhteydessä, kyse ei ole mistään näyttelemisestä. Suhteessa lapseen häntä hoitava aikuinen on, tahtoi hän sitä tai ei, se peili, jota lapsi käyttää kehittäessään omia sosiaalisia taitojaan ja omaksuessaan erilaisia toimintatapoja. Sinä olet myös ollut roolimalli lapsellesi.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - la 04.04.2015, 20:22:25
Juuri rooleja nuo ovat, näytellyn oloista. Itse en halua olla mikään roolimalli lapselleni...

Kun käytetään käsitteitä rooli tai roolimalli tällaisessa yhteydessä, kyse ei ole mistään näyttelemisestä. Suhteessa lapseen häntä hoitava aikuinen on, tahtoi hän sitä tai ei, se peili, jota lapsi käyttää kehittäessään omia sosiaalisia taitojaan ja omaksuessaan erilaisia toimintatapoja. Sinä olet myös ollut roolimalli lapsellesi.

Toivottavasti osaa sitten näytellä ihmistä elämässään...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Chama - la 04.04.2015, 20:34:26
... mutta jossain vaiheessa kuppi kääntyy nurin.

Parisuhteissa ei ole mitään yleisiä sääntöjä. Jokainen suhde on ainut laatuaan ja viime kädessä vain suhteen osapuolet tietävät, mistä kulloinkin on kysymys. Villi veikkaukseni on, että minut ja mieheni tulee erottamaan se kuuluisa kuolema.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 20:35:31
Joidenkin kokemusteni vuoksi minun on varsin vaikea luottaa naisiin. Silloinkin kun heiltä näyttää saavan empatiaa, se tuntuu kovin pinnalliselta, ja helposti sitä vain odottaa että koskahan siltä taholta taas tulee sitä välinpitämättömyyttä tai jopa selkäänpuukotusta. Mutta ehkä en vain ole päätynyt sellaiseen seuraan jossa olisi oikeasti täyspäistä väkeä, kun aika usein tapaan päätyä kimppaan rikkinäisten ihmisten kanssa (kun en järin eheä itsekään ole).


Puhut luottamuksesta tai luotettavuudesta. Vaikutat itse ainakin jossain määrin syvälliseltä ja ajattelevalta. Ei tällaisia löydy kai paljoa. Rikkinäisyys ei poista hakemaasi. Tai ehkä on niin, että kunnon rikkinäisyys on koetin, jonka jälkeen jos ihminen on luotettava, hän sitä myös on.

Empatia ja syvällisyys on yhdistettynä varmaan aika kova paketti. Mistähän tässä on kyse, jos ilmiönä olemassaoleva.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - la 04.04.2015, 20:48:12
Joidenkin kokemusteni vuoksi minun on varsin vaikea luottaa naisiin. Silloinkin kun heiltä näyttää saavan empatiaa, se tuntuu kovin pinnalliselta, ja helposti sitä vain odottaa että koskahan siltä taholta taas tulee sitä välinpitämättömyyttä tai jopa selkäänpuukotusta. Mutta ehkä en vain ole päätynyt sellaiseen seuraan jossa olisi oikeasti täyspäistä väkeä, kun aika usein tapaan päätyä kimppaan rikkinäisten ihmisten kanssa (kun en järin eheä itsekään ole).


Puhut luottamuksesta tai luotettavuudesta. Vaikutat itse ainakin jossain määrin syvälliseltä ja ajattelevalta. Ei tällaisia löydy kai paljoa. Rikkinäisyys ei poista hakemaasi. Tai ehkä on niin, että kunnon rikkinäisyys on koetin, jonka jälkeen jos ihminen on luotettava, hän sitä myös on.

Empatia ja syvällisyys on yhdistettynä varmaan aika kova paketti. Mistähän tässä on kyse, jos ilmiönä olemassaoleva.

Syvällisyys ei poista sitä mahdollisuutta että loppujen lopuksi ihminen kieppuukin vain oman napansa ympärillä, eikä hänestä oikein ole mitään konkreettisempaa iloa kenellekään. Niin kauan kuin kanssakäyminen on pelkkää "viisaiden päiden yhteen paukuttamista" niin ihan ok näinkin, mutta jos ajatellaan ihmissuhteita joissa tulee eteen oikeaa tarvitsevuutta, niin risat ihmiset eivät ehkä ehdi oikein toisiaan kunnolla tukea kun aika menee omien risojen kanssa askarteluun.

Mutta jos risojensa kanssa on jo tullut sinuiksi ja mitään uusia ylläreitä ei enää ilmaannu, niin ehkä siinä vaiheessa on sen verran tasaantunut että sitä energiaa löytyy jo muuhunkin kuin oman egonsa "mustan aukon" pyörittämiseen. Alkaa jotain säteillä ulospäinkin, ja ehkä parhaimmillaan voi olla 50/50 niin että voi huomioida sekä muita että itseään. Omalla kohdallani epäilen että jaksamiskykyni muiden ihmisten suhteen ei ole huisin huima, joten tässä mielessä en lähtisi ehkä ainakaan suinpäin jonkinlaiseen avustustoimintaan jossa konkreettisesti autetaan paljon ja jatkuvasti muita (muutenkin kuin suuta pieksemällä). Näetsen aivan kuten lintujen ruokinnassakin on tärkeää että sitä ei lopeteta keskenkaiken kun sen on aloittanut, en pidä hyvänä että jos alkaa olemaan ihmisten kanssa tekemisissä totuttaa nämä apuunsa ja sitten yhtäkkiä jättääkin nämä tyhjän päälle.

(Ehkä avuttomuuden tunteet selittävätkin joidenkin jätettyjen ihmisten syvän raivon erotilanteissa, ja sen että he jäävät piinaamaan eksäänsä...?)
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Juha - la 04.04.2015, 20:58:05

Jaan samoja fiiliksiä.
Toivois jotain uutta itselle sinne toiseen suuntaan. Ehkä jotain pientä on jo matkassa. Ei ihan riitä vielä.

Ehkä se on niin, että etenkin aito pysähdys vie syvälle. Toimivuus ja kattava helppous tekee liitelijän. Jos kummankin lajin osaa, ja on noissa kouliintunut, on mestari.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 21:20:03
... mutta jossain vaiheessa kuppi kääntyy nurin.

Parisuhteissa ei ole mitään yleisiä sääntöjä. Jokainen suhde on ainut laatuaan ja viime kädessä vain suhteen osapuolet tietävät, mistä kulloinkin on kysymys. Villi veikkaukseni on, että minut ja mieheni tulee erottamaan se kuuluisa kuolema.

Ei olekaan. Kupin kääntymisellä tarkoitin sitä, että juokset siellä ukkosi perässä valittelemassa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - la 04.04.2015, 21:25:08
viimeiset vuodet olivat juuri tuollaisia että minä vain yksinäni rutkutin loputtomista vaivoistani (fyysisen puolen), mies ei sanonut järin mitään ja kohta olikin sitten muijanvaihto todellisuutta. Sellaisen miehen taholta joka oli aikoinaan sanonut että "jos loppuu kommunikointi, päättyy suhdekin". Vaikea tietää kyllästyikö hän minuun koska olin ns. valittaja (joitakin fyys. vaivoja tuli muutaman kerran itkettyäkin kun olo oli niin paha ettei saanut rauhaa päivin, ei öin), vai kyllästyikö ihan muuten vaan ja lopetti puhumisen ihmiselle joka ei enää kiinnostanut. Voihan olla että hän ei pysty pitämään tunnetta yllä vuosikausia samaan ihmiseen, kaikki muut hänen suhteensa ovat olleet aika lyhykäisiä.

Kremppojen ruikutusta kestetään yleensä jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa läheiset väsyvät ja kyllästyvät aiheen vatvomiseen tai yleisemminkin elämän pyörimiseen kremppojen ehdoilla. Valitettavan yleinen on kuvio, missä vakava sairaus saa kumppanin lähtemään. Minun arvomaailmaani se ei mahdu vaikka tilanteen hankaluuden ymmärränkin.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - su 05.04.2015, 08:40:26
Juuri rooleja nuo ovat, näytellyn oloista. Itse en halua olla mikään roolimalli lapselleni...

Kun käytetään käsitteitä rooli tai roolimalli tällaisessa yhteydessä, kyse ei ole mistään näyttelemisestä. Suhteessa lapseen häntä hoitava aikuinen on, tahtoi hän sitä tai ei, se peili, jota lapsi käyttää kehittäessään omia sosiaalisia taitojaan ja omaksuessaan erilaisia toimintatapoja. Sinä olet myös ollut roolimalli lapsellesi.

Toivottavasti osaa sitten näytellä ihmistä elämässään...

Jos siis lähtöajatuksena on, että lapsi tarvitsee miehen ja naisen vanhemmikseen, jotta osaisi kasvaa oman sukupuolensa mukaiseksi (ja ymmärtämään sitä toistakin), niin silloinhan juuri ajatellaan, että kyse on jonkinlaisesta mallioppimisesta. Eli näyteltyä tahi ei vanhempien puolelta, niin lapsen oletetaan jollain tapaa matkivan vanhempiaan tässä. Matkiminen on juurikin näyttelemistä.

Jos taas uskomme, ettei lapsi tarvitse eteensä mallia miehestä ja mallia naisesta, vaan kaksi vanhempaa, jotka ovat keskenään erilaisia, niin silloin riittää, että heitä on kaksi. Heidän sukupuolillaan ei voi olla erityistä merkitystä, koska kaksi ihmistä ei koskaan ole samanlaisia.

Olisi siis nyt kiinnostavaa tietää, mikä mahtaa olla se ajatus tämän uskon takana, että vanhempien erisukupuolisuus on tarpeellista. Varsinkin jos samalla koko roolimalliajattelu heitetään romukoppaan "näyttelemisenä".

Lapsesta tosin voi kasvattaa tällaisen omaa elämäänsä vain näyttelevän. Siten, että kasvatuksessa jatkuvasti kielletään ja dissataan ja ohitetaan lapsen omat tunteet. Sen voi aloittaa jo vastasyntyneen kohdalla toteuttamalla sitä vanhaa ohjetta, että lapsi ruokitaan kellon, ei itkun mukaan.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - su 05.04.2015, 08:50:26
Tiedän kyllä tuon mies-naisroolimallipelin, just tyttäreni kautta. Hänellä kuten kai kaikilla aikuistuvilla murkuilla on ollut se ikä jolloin hän etsii poika- ja "mies"-seuraa juuri kriteerinään se että se muistuttaa isää. Olen muistuttanut häntä siitä että yksi isä riittää, se parikumppani on täysin eri ihmissuhde ja kriteerit sen löytämiseksi aivan erilaiset. Ja tuntuu että asia on ymmärretty...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - su 05.04.2015, 09:07:28
Tiedän kyllä tuon mies-naisroolimallipelin, just tyttäreni kautta. Hänellä kuten kai kaikilla aikuistuvilla murkuilla on ollut se ikä jolloin hän etsii poika- ja "mies"-seuraa juuri kriteerinään se että se muistuttaa isää. Olen muistuttanut häntä siitä että yksi isä riittää, se parikumppani on täysin eri ihmissuhde ja kriteerit sen löytämiseksi aivan erilaiset. Ja tuntuu että asia on ymmärretty...

Koska roolimallit ovat osa kulttuuriamme, täytyy lasten aikuiseksi kasvaessaan luoda tähän ilmiöön jonkinlainen oma kantansa. Tyypillisesti se tapahtuu kokeilemalla - jopa ylilyöntien kautta. Jossain kehityksensä vaiheessa saattaa tyttö tai poika olla ikäänkuin ylikorostetun tyttö- tai poikamainen. Parisuhteessakin useimpien on tarpeen vähän testailla, ovatko he itse perinteisten roolien mukaisia vai jotain muuta. Kokeilut myös siinä, millainen kumppani itselle oikeasti sopii ovat tarpeellisia. Itse en hirveesti ehkä lähtis ohjeistamaan, millainen kumppani olisi viisas valinta Ennemminkin minusta pitää kuulostella sitä, pystyykö suhteessa olemaan itse sellainen ihminen, jollainen haluaa olla ja jo kanssa viihtyy ja jossa ei joudu poistamaan itsestään mitään persoonansa puolia. (Mikä ei tarkoita ollenkaan samaa kuin jatkaa elämistä täysin toista huomioimatta ja koskaan mitään kompromisseja tekemättä pelkästään toiselta sopeutumista ja mukautumista vaatien.) Tällainen "millainen kumppani haluan olla" -kokeileminen voi tapahtua myös saman parisuhteen puitteissa. Usein tapahtuukin. Esim. lapsen saaminen saattaa yllättävästikin tuottaa halua (painetta) olla perinteisemmän mallin mukainen. Vasta ajan kanssa löytyy se oma tapa olla perheenä. Tämän alueen kipuiluja voi lueskella vauvalehtien keskustelupalstoilta.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - su 05.04.2015, 11:01:53
viimeiset vuodet olivat juuri tuollaisia että minä vain yksinäni rutkutin loputtomista vaivoistani (fyysisen puolen), mies ei sanonut järin mitään ja kohta olikin sitten muijanvaihto todellisuutta. Sellaisen miehen taholta joka oli aikoinaan sanonut että "jos loppuu kommunikointi, päättyy suhdekin". Vaikea tietää kyllästyikö hän minuun koska olin ns. valittaja (joitakin fyys. vaivoja tuli muutaman kerran itkettyäkin kun olo oli niin paha ettei saanut rauhaa päivin, ei öin), vai kyllästyikö ihan muuten vaan ja lopetti puhumisen ihmiselle joka ei enää kiinnostanut. Voihan olla että hän ei pysty pitämään tunnetta yllä vuosikausia samaan ihmiseen, kaikki muut hänen suhteensa ovat olleet aika lyhykäisiä.

Kremppojen ruikutusta kestetään yleensä jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa läheiset väsyvät ja kyllästyvät aiheen vatvomiseen tai yleisemminkin elämän pyörimiseen kremppojen ehdoilla. Valitettavan yleinen on kuvio, missä vakava sairaus saa kumppanin lähtemään. Minun arvomaailmaani se ei mahdu vaikka tilanteen hankaluuden ymmärränkin.

Niinpä. Ihmisten kanssa ollaan koska heidän kanssaan viihtyy, ja jos se oleilu ottaa enemmän kuin antaa, saa olla todella vahva periaatteen ihminen että sitä ihmissuhdekuviota kauaa katselee. Taikka suuri rakkaus. Se tuntuu aika luonnolliselta että jos takana on jo useita vuosikymmeniä, niin katsoo olevansa velvoitettu jatkamaan suhdetta hautaan asti, vaikka loppumetrit olisivatkin jo vähän sitä sun tätä. Mutta jos keski-iässä herää siihen ajatukseen että tätäkö tämä elämä nyt on vuodesta toiseen, voi haluta että ei ole ja tekee sen mukaiset ratkaisut.

Osin omalla tahollani kai uuden suhteen kehittymistä on estänyt sekin etten kertakaikkiaan enää jaksa selitellä milloin mitäkin ominaisuuttani tai kokemustani taas upouudelle ihmiselle. Sitä väsyy sellaiseen tunteeseen että on mukamas velkaa kaikille tapaamilleen ihmisille siitä hyvästä ettei kykenekään olemaan supernainen ja olemaan sata prosenttia ties mitä... Ihan kuin ei sitten kaikilla muillakin ihmisillä olisi vajavaisuuksia. Mutta jotkut piilottavat ne tosi hyvin tai vaikenevat niistä, ja suorastaan suuttuvat jos pitäisi kartoittaa koko olemus kaikkine puutteineen.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - su 05.04.2015, 11:22:49
Minusta ennuste millekään parisuhteelle ei ole kovin hyvä, jos ensimmäisenä on mielessä lista omista vaatimuksista toista kohtaan. Jonkinlainen tasapaino olis hyvä sen suhteen, mitä on valmis itse satsaamaan, antamaan ja millaiseksi kumppaniksi haluaa itse ryhtyä (kasvaa). Vastavuoroisuus olis aika bähee juttu. Joissakin ihmissuhteissa ihan tosissaan tuntee suurta tyydytystä siitä kaikesta, mitä pystyy toiselle tarjoamaan. Jostain syystä sitä viihtyy itsensäkin kanssa paljon paremmin, kun pystyy näkemään olevansa antelias ihmissuhteissaan. Jos jatkuvasti vain laskee antamisen ja saamisen saldoaan, kandee ehkä kokonaan lopettaa koko yritys. Ellei satu olemaan kovin intohimoinen kirjanpitäjä...
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - su 05.04.2015, 12:13:12
Silloin kun on rakastunut toiseen, ei mikään "vaiva" ole liian suuri. Itsekin aikoinaan hyppäsin junaan harva se viikonloppu päästäkseni suuren ihastukseni tykö, ja tunsin tuskaa kun en voinut rampata siellä jossain vieläkin useammin. Vuosien jälkeen, ihastuksen lässähdettyä, on vain ihmetellyt että hulluko olin kun tungin vähiä rahojani matkoihin tavatakseni miestä joka ei edes halunnut oikeaa parisuhdetta kanssani (mutta keskustelut ja seksi kyllä kelpasi...)

Rakkauden puuttuessahan se laskelmointi alkaa. Ja juuri sen vuoksi en ole lämmennyt miesten fuckbuddy-ehdotelmille, koska tiedän että ne suhteet ovat helvetin laskelmoivia. Kokoajan käy kassakone kummankin päässä että miten paljon tähän panostan, ettei toinen kuvittele että olen häneen mukamas jotenkin oikeasti retkussa, vaikka haluan vain viettää aikaa hauskanpidon merkeissä.

Pitkässä parisuhteessa kun toisen ihmisen jännittävyys ja mielenkiintoisuus uutuusmielessä on kadonnut aikapäivää sitten, punnitaankin ihmisen kyky rakastaa pitkäkestoisesti, ilman että tuon tuostakin voi olla rakastumisen/ihastumisen tilassa. Kaikki eivät siihen kykene. Itse ainakin kuvittelin kykeneväni, mutta toinen osapuoli vihelsi pelin poikki joten ei tiedä kauanko sitten itse olisin suhdetta vielä jatkanut vaikkei se erityisen eloisalta enää tuntunut puolin eikä toisin.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - su 05.04.2015, 14:48:01
Tiedän kyllä tuon mies-naisroolimallipelin, just tyttäreni kautta. Hänellä kuten kai kaikilla aikuistuvilla murkuilla on ollut se ikä jolloin hän etsii poika- ja "mies"-seuraa juuri kriteerinään se että se muistuttaa isää. Olen muistuttanut häntä siitä että yksi isä riittää, se parikumppani on täysin eri ihmissuhde ja kriteerit sen löytämiseksi aivan erilaiset. Ja tuntuu että asia on ymmärretty...

Koska roolimallit ovat osa kulttuuriamme, täytyy lasten aikuiseksi kasvaessaan luoda tähän ilmiöön jonkinlainen oma kantansa. ...


Niin, ja kuten jo yllä yritin sanoa, myös aitouden pitäisi kuulua osana kulttuuriimme. Ainakin miun kulttuuriini se kuuluu ja olen sitä yrittänyt sosiaalisesti periyttää.

Roolipellet tässä maailmassa ovat hankaluuksissa kun kaikki ei suju kuin käsikirjoituksessa sanotaan. Tälläkin foorumilla pahinta häiriköintiä harrastavat nuo jotka ovat sellaisen roolin itselleen kirjoittaneet.



Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - su 05.04.2015, 15:08:58
Tiedän kyllä tuon mies-naisroolimallipelin, just tyttäreni kautta. Hänellä kuten kai kaikilla aikuistuvilla murkuilla on ollut se ikä jolloin hän etsii poika- ja "mies"-seuraa juuri kriteerinään se että se muistuttaa isää. Olen muistuttanut häntä siitä että yksi isä riittää, se parikumppani on täysin eri ihmissuhde ja kriteerit sen löytämiseksi aivan erilaiset. Ja tuntuu että asia on ymmärretty...

Koska roolimallit ovat osa kulttuuriamme, täytyy lasten aikuiseksi kasvaessaan luoda tähän ilmiöön jonkinlainen oma kantansa. ...


Niin, ja kuten jo yllä yritin sanoa, myös aitouden pitäisi kuulua osana kulttuuriimme. Ainakin miun kulttuuriini se kuuluu ja olen sitä yrittänyt sosiaalisesti periyttää.

Ai olemalla sellainen aito roolimalli?

Lainaus
Roolipellet tässä maailmassa ovat hankaluuksissa kun kaikki ei suju kuin käsikirjoituksessa sanotaan. Tälläkin foorumilla pahinta häiriköintiä harrastavat nuo jotka ovat sellaisen roolin itselleen kirjoittaneet.

Sä sekoitat nyt aika pahasti käsitteen roolimalli ja rooli. Roolimalli on esikuva. Esikuvana oleminen ei edellytä esikuvalta mitään valheellista näyttelemistä. Esikuvaa taas voi jäljitellä myös aidosti itsenään toimien. On täysin harhaa kuvitella, etteivätkö ympärilläsi elävät ihmiset vaikuttaisi millään tavalla siihen, millainen itse pyrit olemaan. Toisaalta se, että monella tapaa toimii kuten on nähnyt muiden toimivan, ei tarkoita, etteikö voisi silti olla aidosti oma itsensä. Siinäkin muuten toimit muiden vaikutuksesta, jos yrität kaikin voimin vältellä olemasta tällainen valheellinen roolipelle. Mutta niinhän myös lapsilla usein on hirveä tarve murrosikäisinä olla kaikkea muuta kuin vanhempansa. Aika usein he sitten myöhemmin huomaavat olevansa jokseenkin samanlaisia sittenkin.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - su 05.04.2015, 16:44:03
On tämä sana rooli jota en sulata, koska se vie ajatukset täysin harhaan.

Siitä pitäisi päästä eroon.

Ihminen voi olla esikuva, mutta se on vallan muuta kuin olla joku "roolimalli". Esikuvaksi nousee aitoja ihmisiä, niitä jotka tekevät asioita omalla tavallaan. He kannustavat muitakin löytämään oman tapansa tehdä asiat, ei tekemään asioita niin kuin he tekevät.

Esimerkiksi miulla on kirjallisia esikuvia. Pidän itseäni kuitenkin idioottina jos yritän tehdä jotakin siten kuin he olisivat tehneet.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - su 05.04.2015, 16:51:48
On tämä sana rooli jota en sulata, koska se vie ajatukset täysin harhaan.

Siltikin juuri roolimalli ei ole se, joka ottaa roolin, vaan korkeintaan se, joka hänestä hakee mallia roolilleen.

Lainaus
Esimerkiksi miulla on kirjallisia esikuvia. Pidän itseäni kuitenkin idioottina jos yritän tehdä jotakin siten kuin he olisivat tehneet.

Roolimallihan sekin on, jos yrittää olla samassa määrin täysin aito itsensä kuin joku ihailemansa henkilö.

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Xantippa - ma 06.04.2015, 09:25:24
Jonkinlainen tasapaino olis hyvä sen suhteen, mitä on valmis itse satsaamaan, antamaan ja millaiseksi kumppaniksi haluaa itse ryhtyä (kasvaa).

Tätä en kyllä ymmärrä. Voinko todella etukäteen päättää, millaiseksi kumppaniksi haluan ryhtyä, ja sitten sellaiseksi kumppaniksi kasvaa? Tai edes sitä, mitä olen valmis satsaamaan?

Jotain rajanvetoja varmaan jokainen tekee (joo en ala rahoittamaan toisen huumeharrastusta), mutta muutoin itselleni on kyllä aika yllätys, milaiseksi kumppaniksi olenkaan ryhtynyt ja mihin suuntaan kasvanut:-)

Kenties tämä nyt minulle tyypillistä semanttista hiustenhalkomista, mutta tuli vaan mieleen, että jos on vahingollista suhteen alussa laatia toiselle lista vaatimuksista, niin on se varmaan haitallista tehdä niin itselleenkin.

T: Xante
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ma 06.04.2015, 10:31:47

Esimerkiksi miulla on kirjallisia esikuvia. Pidän itseäni kuitenkin idioottina jos yritän tehdä jotakin siten kuin he olisivat tehneet.

Roolimallihan sekin on, jos yrittää olla samassa määrin täysin aito itsensä kuin joku ihailemansa henkilö.

Päivääkään en ole itseäni näytellyt, olen vain ollut se mikä olen, suuremmin yrittämättä.

Jatkanpa tähän perään, että tuo roolimalliajattelu taitaa vain heijastella heikoissa kantimissa olevaa itseluottamusta. Se miulla mielestäni on ollut aina kohtalainen ellei kovakin, ja sitä olen yrittänyt jälkikasvullekin periyttää, nähdäkseni kohtalaisella menestyksellä. Ilokseni olen ollut huomaavinani että hän tekee itsensä näköisiä päätöksiä, vie elämää eikä ole elämän vietävänä.

Kun yksinelämisen haasteista puhutaan, menestyvälle yksineläjälle tärkeintä taitaa olla vahva itseluottamus, ei tarvitse etsiä sitä seuraa hinnalla millä hyvänsä ja muuntelemalla persoonallisuuttaan muita miellyttääkseen.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ma 06.04.2015, 14:38:23


Koska roolimallit ovat osa kulttuuriamme, täytyy lasten aikuiseksi kasvaessaan luoda tähän ilmiöön jonkinlainen oma kantansa. ...


Niin, ja kuten jo yllä yritin sanoa, myös aitouden pitäisi kuulua osana kulttuuriimme. Ainakin miun kulttuuriini se kuuluu ja olen sitä yrittänyt sosiaalisesti periyttää.

Olin tässä epäselvä, koska en ollut sisäistänyt normaalista poikkeavaa ymmärrystäsi käsitteestä roolimalli. Siis - roolimallina olo tai roolimallin matkiminen eivät sinänsä ole osa kulttuuriamme. Se mikä on, on tietynlainen tyypillinen tapa olla mies tai olla nainen. Tästä tavasta toiset ovat sitä meiltä, että se on todellakin täysin aitoa ja suorastaan biologista. Toiset taas näkevät sen eri vahvuudella kulttuurisesti omaksutuksi.

Mutta täysin riippumatta siitä, onko nyt kyseessä esittämäsi teeskennelty miehuus / naiseus vai biologinen / luonnollinen / aito sukupuolen mukainen käytös, pitää paikkansa väitteeni, että nämä hahmot ja olemisen tavat ovat läsnä lapsillemme, joten heidän täytyy niihin jollain tapaa ottaa kantaa - ollako samanlainen vai ollako erilainen ja missä määrin.

-1quote]Roolipellet tässä maailmassa ovat hankaluuksissa kun kaikki ei suju kuin käsikirjoituksessa sanotaan. Tälläkin foorumilla pahinta häiriköintiä harrastavat nuo jotka ovat sellaisen roolin itselleen kirjoittaneet.
[/quote]

Voit toki jatkaa rollimalline kutsumista roolipelleiluksi, mutta ymmärtänet, ettet voi sitä kautta tulkita vaikkapa minun kommenttejani. Koska en käytä tuota roolimalli sanaa tuossa sinun sille natamassasi merkityksessä. On sitten oma valintasi, haluatko jatkaa keskustelua puhumalla täysin keskustelukumppanin ohitse. Korostan, ettei minun käyttämänäni tuo roolimalli tarkoita sen kummempaa kuin vain esikuvaa tai esimerkkiä. Mitään epäaitoutta en itse tuohon sanaan sisällytä. Päinvastoin olen ennemminkin sillä kannalla, etteivät juuri miehen tai naisen roolimallit ole erityisen tarpeellisia kasvavalle lapselle. Mutta toistaiseksi niitä hänen edessään on jatkuvasti - ihan riippumatta siitä, halunko sitä äitinä vai en. Mieluummin haluan omien lasteni käsittelevän omaa suhdettaan näihin malleihin kuin olevan käsittelemättä.

Sinäkin olet roolimalli omille lapsillesi - täysin riippumatta siitä, kuinka aidosti oma itsesi olet. Jos siis käsittettä käytetään sen normaalissa esikuvan tai esimerkin tarkoituksessa. Joka tapauksessahe joutuvat ottamaan kantaa siihen, haluavatko olla sinun kanssasi samanlaisia vai erilaisia ja missä määrin. Tästä roolistasi et pääse irti millään kiemurtelulla, sillä jopa katoamalla ja katkaisemalla suhteesi lapsiisi, asetat mallin, johon he joutuvat ottamaan kantaa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ma 06.04.2015, 16:13:15
Niin, kuten olen jo aiemmin jonkun kerran maininnut, en lainkaan pidä tuosta rooli- ym näytelmäsanastosta silloin kun puhutaan tosielämästä. Syyllisiä tuon sanaston ilmaantumiseen ja leviämiseen taitavat olla älyllisesti laiskat toimittajat jotka tekevät näytelmää milloin tulopolitiikasta, milloin terrorismista ja tässä tapauksessa ihmisten arkielämästä. Ja hyviä osasyyllisiä ovat myös nuo "tutkijat" jotka käyttävät kieltä ihan miten sattuu...

Olen niitä vanhan kansan tyyppejä joille on tärkeää pitää todellisuus ja fiktio erillään ja miun maailmassani draamat ja roolit ja sen sellaiset tragediat kuuluvat näyttämölle, eivät todellisuuteen.

Senkin olen jo sanonut että nuoruuteen kuuluu tietty jäljittelyvaihe, samoin kuin seuraavaksi esikuvien täydellinen kieltäminen. Tuolla tavalla haarukoimalla löytyy se oma linja niistä vahvuuksista jotka kukin omimmiksi tuntee. Jos tuossa kasvuvaiheessa on ongelmia, tuo haarukointi ja hapuilu jää päälle ja oman persoonan kasvu tyrehtyy miellyttämisen ja kapinoinnin myrkkyihin. Ja yksinelo on vaikeaa jos ei itseensä luota.

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ma 06.04.2015, 18:05:42

Päivääkään en ole itseäni näytellyt, olen vain ollut se mikä olen, suuremmin yrittämättä.

Se taas ei millään tavalla estä sitä, ettetkö voisi jollekulle olla roolimalli. Roolimallina olo määs ei edellytä roolin näyttelemistä.

Lainaus
Jatkanpa tähän perään, että tuo roolimalliajattelu taitaa vain heijastella heikoissa kantimissa olevaa itseluottamusta. Se miulla mielestäni on ollut aina kohtalainen ellei kovakin, ja sitä olen yrittänyt jälkikasvullekin periyttää, nähdäkseni kohtalaisella menestyksellä. Ilokseni olen ollut huomaavinani että hän tekee itsensä näköisiä päätöksiä, vie elämää eikä ole elämän vietävänä.

Sä nyt vaan sinnikkäästi yrität väittää, että tuo sana merkitsee jotakin, mitä se ei merkitse.

Lainaus
Kun yksinelämisen haasteista puhutaan, menestyvälle yksineläjälle tärkeintä taitaa olla vahva itseluottamus, ei tarvitse etsiä sitä seuraa hinnalla millä hyvänsä ja muuntelemalla persoonallisuuttaan muita miellyttääkseen.

Ajattelepas sitä, että joku voi pitää sua roolimallina / esikuvana siitä, miten eletään omana itsenä aidosti ja teeskentelemättä. Revi siitä! Susta vois tulla vaikka kaikkien yksineläjien roolimalli.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ma 06.04.2015, 18:17:00
Niin, kuten olen jo aiemmin jonkun kerran maininnut, en lainkaan pidä tuosta rooli- ym näytelmäsanastosta silloin kun puhutaan tosielämästä. Syyllisiä tuon sanaston ilmaantumiseen ja leviämiseen taitavat olla älyllisesti laiskat toimittajat jotka tekevät näytelmää milloin tulopolitiikasta, milloin terrorismista ja tässä tapauksessa ihmisten arkielämästä. Ja hyviä osasyyllisiä ovat myös nuo "tutkijat" jotka käyttävät kieltä ihan miten sattuu...

Se nyt luitenkin on vain sun henkilökohtainen ongelmasi, jos tunnet vaikeaksi teatteriin viittaavan sanaston. Eikä sekään ole kovin vakuuttavaa, että moitit toisia kielen käyttämisestä miten sattuu, mutta itse keksit sanoille ihan omat merkitykset.

Lainaus
Olen niitä vanhan kansan tyyppejä joille on tärkeää pitää todellisuus ja fiktio erillään ja miun maailmassani draamat ja roolit ja sen sellaiset tragediat kuuluvat näyttämölle, eivät todellisuuteen.

Siun maailmassasi taitaa olla aimo annos pelkkää kielellistä sekaannusta. Vaikka sulle kuinka syntyisi mielikuva jonkin sanan merkityksestä, niin olis ehkä viisasta tarkistaa se vaikkapa sanakirjasta ennekuin lähtee kovin soitellen sotaan. Sinähän se tässä olet kehitellyt täysin fiktiivisen merkityksen roolimalli-sanalle ja käyt kuvitteellista sotaa sen käyttäjiä vastaan.

Lainaus
Senkin olen jo sanonut että nuoruuteen kuuluu tietty jäljittelyvaihe, samoin kuin seuraavaksi esikuvien täydellinen kieltäminen. Tuolla tavalla haarukoimalla löytyy se oma linja niistä vahvuuksista jotka kukin omimmiksi tuntee. Jos tuossa kasvuvaiheessa on ongelmia, tuo haarukointi ja hapuilu jää päälle ja oman persoonan kasvu tyrehtyy miellyttämisen ja kapinoinnin myrkkyihin. Ja yksinelo on vaikeaa jos ei itseensä luota.

Ai niinku, että juttu on kiinni siitä, että käyttää sanaa esikuva sen roolimallin sijasta - ja simsalabim, kaikki on hyvin? Vaikka nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä. "Mun mielestä kuvat kuuluu kuvataiteeseen, joten esikuvana toimiminen on todellisuudelle vierasta. Oikeiden aitojen ihmisten tulee olla kolmiulotteisia, ei kaksiulotteisia kuvia." Että sellaista elämänviisautta...



http://www.synonyymit.fi/esikuva
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Jaska Jokunen - ti 07.04.2015, 02:28:06
.. kun on isoja ja tärkeitä saamapuolen asioita, joitasetoinen jatkuvasti tarjoaa vain olemalla olemassa, niin hammastahnatuubin puristaminen väärästä päästä tai tiskikoneen täyttäminen väärin alkaa olla aika mitätöntä. Jos ainoa asia, mitä toisesta saa on väärästä päästä puristettu hammastahna, niin voihan sitä leikkiä, että just siihen se suhde kariutui.
Juuri näin on. Kun alkaa ärsyttää miten päin vessapaperirulla on laitettu, parisuhteen ongelma ei ole siinä vaan jonkin oleellisen puuttumisessa. Yle Femman puolivälissä oleva keskiviikkoiltainen  tosiTV-sarja Onnistuuko avioliitto (http://areena.yle.fi/tv/2178071) listaa viisi isoa persoonallisuuspiirrettä joiden tulisi pelata samansuuntaisesti:
Ohjelman psykologit tyrmäävät ajatuksen vastakohtien toisiaan täydentämisestä. Opetusohjelmamaisesti kipupisteitä, niiden käsittelytapoja ja onnistumismahdollisuuksia esiin poimiva ohjelma. Yhteiset kiinnostuksen kohteet ja fyysinen veto tyovat ihmiset usein yhteen kiinnittämättä huomiota persoonollisuuksien sopimiseen. Tämä on ohjelman sanoma.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Xantippa - ti 07.04.2015, 08:42:14
Antares,

Mä taas en yhtään tykkää siitä, että sanaan maksa lisätään laatikko. Se taitaa olla vain näiden laiskojen ihmisten keksintöä, jotka eivät joko osaa tai viitsi tehdä herkullisesta maksasta oikeaa ruokaa. Osasyyllisiä lienee nuo "ruokatuottajat", jotka tätä tekevät pilaa ihmisten ruokavaliosta tunkemalla kauppoihin tuota koko maailman iljetystä.

Minä puhunkin mieluummin maksapihveistä. Ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä!

T; Xante
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ti 07.04.2015, 08:56:11
Antares,

Mä taas en yhtään tykkää siitä, että sanaan maksa lisätään laatikko. Se taitaa olla vain näiden laiskojen ihmisten keksintöä, jotka eivät joko osaa tai viitsi tehdä herkullisesta maksasta oikeaa ruokaa. Osasyyllisiä lienee nuo "ruokatuottajat", jotka tätä tekevät pilaa ihmisten ruokavaliosta tunkemalla kauppoihin tuota koko maailman iljetystä.

Minä puhunkin mieluummin maksapihveistä. Ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä!

T; Xante

Maksapihvi - kunnon out of the box -ruoka
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ti 07.04.2015, 12:10:59
Tässäkin keskustelussa on ollut merkillepantavaa, että vaikka kuinka yritettäisiin puhua yksinelämisen haasteista, niin aina palataan tavallaan kiertoreittiä parisuhteen problematiikkaan. Ne epäolennaisiksi koetut mitättömät asiat, jotka yksineläjän arjessa eivät saa minkäänlaista huomiota osakseen, muodostuvatkin usein parisuhteessa ratkaisemattomiksi kynnyskysymyksiksi.

Tietenkin taustalla on aina olemassa muitakin ongelmía, jotka sitten kärjistyvät jonkin pikkuasian vatvomiseen. Ei siis kyetä kohtaamaan todellisia ristiriitoja rakentavasti, vaan kulutetaan energiaa epäkäytännöllisten asiayhteyksien pohdintaan. Kun enemmänkin pitäisi panostaa niihin olennaisiin ihmisiä erottaviin tekijöihin, mitkä saavat parisuhteet kariutumaan; tai lopulta osapuolet toteamaan, että yksinoleminen saattaa monissakin tapauksissa sittenkin olla omalla kohdalla se paras ratkaisu.

- Säästyy sitä ainakin silloin turhalta setvimiseltä, kun on aikaa kehittää itseään ilman turhia ihmissuhdesotkuja. Kun yleensä puhutaan, että parisuhteessa elävät ovat yksineläjiä terveempiä, onnellisempia, tai jopa pitkäikäisempiä; niin monessakin mielessä vaikuttaa siltä, että asia on täysin päinvastoin. Eivät yksinasujat ole myöskään sen masentuneempia, tai elämäänsä kyllästyneempiä kuin ihmiset keskimäärin muutenkaan. Eikä itsenäinen vapaa elämäntyyli ainakaan tätä käsitystä mitenkään vahvista.
 
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ti 07.04.2015, 12:19:01
Tuotahan miekin ihmettelin, ja yritin monesti palata yksinelon haasteisiin mutta keskustelu tuntuu aina kääntyvän havainnollistamaan yksinelon etuja...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ti 07.04.2015, 13:39:48
Tässäkin keskustelussa on ollut merkillepantavaa, että vaikka kuinka yritettäisiin puhua yksinelämisen haasteista, niin aina palataan tavallaan kiertoreittiä parisuhteen problematiikkaan. Ne epäolennaisiksi koetut mitättömät asiat, jotka yksineläjän arjessa eivät saa minkäänlaista huomiota osakseen, muodostuvatkin usein parisuhteessa ratkaisemattomiksi kynnyskysymyksiksi.

Tietenkin taustalla on aina olemassa muitakin ongelmía, jotka sitten kärjistyvät jonkin pikkuasian vatvomiseen. Ei siis kyetä kohtaamaan todellisia ristiriitoja rakentavasti, vaan kulutetaan energiaa epäkäytännöllisten asiayhteyksien pohdintaan. Kun enemmänkin pitäisi panostaa niihin olennaisiin ihmisiä erottaviin tekijöihin, mitkä saavat parisuhteet kariutumaan; tai lopulta osapuolet toteamaan, että yksinoleminen saattaa monissakin tapauksissa sittenkin olla omalla kohdalla se paras ratkaisu.

- Säästyy sitä ainakin silloin turhalta setvimiseltä, kun on aikaa kehittää itseään ilman turhia ihmissuhdesotkuja. Kun yleensä puhutaan, että parisuhteessa elävät ovat yksineläjiä terveempiä, onnellisempia, tai jopa pitkäikäisempiä; niin monessakin mielessä vaikuttaa siltä, että asia on täysin päinvastoin. Eivät yksinasujat ole myöskään sen masentuneempia, tai elämäänsä kyllästyneempiä kuin ihmiset keskimäärin muutenkaan. Eikä itsenäinen vapaa elämäntyyli ainakaan tätä käsitystä mitenkään vahvista.

Mä taas ajattelen, että jos ei osaa yksin olla, ei taida parisuhteessakaan olla kovin hyvät mahikset onnistua.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - ti 07.04.2015, 14:20:27
Tässäkin keskustelussa on ollut merkillepantavaa, että vaikka kuinka yritettäisiin puhua yksinelämisen haasteista, niin aina palataan tavallaan kiertoreittiä parisuhteen problematiikkaan. Ne epäolennaisiksi koetut mitättömät asiat, jotka yksineläjän arjessa eivät saa minkäänlaista huomiota osakseen, muodostuvatkin usein parisuhteessa ratkaisemattomiksi kynnyskysymyksiksi.

Tietenkin taustalla on aina olemassa muitakin ongelmía, jotka sitten kärjistyvät jonkin pikkuasian vatvomiseen. Ei siis kyetä kohtaamaan todellisia ristiriitoja rakentavasti, vaan kulutetaan energiaa epäkäytännöllisten asiayhteyksien pohdintaan. Kun enemmänkin pitäisi panostaa niihin olennaisiin ihmisiä erottaviin tekijöihin, mitkä saavat parisuhteet kariutumaan; tai lopulta osapuolet toteamaan, että yksinoleminen saattaa monissakin tapauksissa sittenkin olla omalla kohdalla se paras ratkaisu.

- Säästyy sitä ainakin silloin turhalta setvimiseltä, kun on aikaa kehittää itseään ilman turhia ihmissuhdesotkuja. Kun yleensä puhutaan, että parisuhteessa elävät ovat yksineläjiä terveempiä, onnellisempia, tai jopa pitkäikäisempiä; niin monessakin mielessä vaikuttaa siltä, että asia on täysin päinvastoin. Eivät yksinasujat ole myöskään sen masentuneempia, tai elämäänsä kyllästyneempiä kuin ihmiset keskimäärin muutenkaan. Eikä itsenäinen vapaa elämäntyyli ainakaan tätä käsitystä mitenkään vahvista.

Ehkäpä se ei olekaan niin mustavalkoista että on automaattisesti onneton tai onnellinen vain ja ainoastaan parisuhteessa tai yksin. Pariutumaan jostain syystä kykenemättömien keskuudessa liitelee lentävä lause "parempi yksin kuin huonossa suhteessa". Se on mantra jonka jokainen oppii joka ei jostain syystä pompahda saumattomasti ja sulavasti suhteesta toiseen tuon tuostakin. Mutta kuitenkin voi olla lukematon kirjo erilaisia vaihtoehtoja. Mitä nyt itselleni tulee mieleen, niin:

a) hyvä olla yksin
b) hyvä olla parisuhteessa
c) parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa
d) parempi olla parisuhteessa kuin huonosti yksin
e) parempi ollakin yksin kuin jonkun tietyn ihmisen kanssa
f) hyvä olla parisuhteessa jonkun tietyn ihmisen kanssa

Kai näitä lisääkin löytyy, vaihtoehtoja. Ehkäpä ne joilla on hyvä olla yksin ovat ihan yhtä onnellisia kuin ne joilla on hyvä olla parisuhteessa noin ylipäätään, tai parisuhteessa jonkun tietyn kanssa. Se onko parisuhteessa oleminen onnettomuus ihmiselle voi johtua siitä ettei hän oikein tajua ettei ole sitä parisuhdetyyppiä, tai sitten hän on väärän ihmisen kanssa. Tai suhde tuo mukanaan lisärasitteita jotka ovat se viimeinen pisara katkeraan kalkkiin, eli suhde ei olekaan tueksi, vaan raistteeksi.

Yhden ihmisen onni on toisen ihmisen onnettomuus. Olen monta kertaa itse yrittänyt tsempata itseni kiinnostumaan jostakusta, tai melkeinpä ihan kenestä vaan, että voin lopettaa ainaisen kitinäni ja rutinani siitä miten en löydä sopivaa. Mutta ei se päättämällä onnistu. Vaikka olisin miten ok mies ja jonkun toisen mielestä varmaan aikamoinen "saalis", niin jos ei tule sitä tiettyä tunnetta, niin kaikki itsessäni tekee vastarintaa ajatukselle että "alkaisi vaan olemaan" sen toisen kanssa. Ja kun minua haukutaan nirsoksi ja krantuksi ja vaikka miksi, ajattelen itsetyytyväisenä kuitenkin että teen miehelle palveluksen kun en sido häntä puolivillaiseen suhteeseen, sillä saattaahan hän vapaaksi jätettynä löytää sen joka häneen aidosti rakastuu.

En ole päättänyt että yksinoleminen on huippua, enkä voi rehellisesti sanottuna väittää myöskään että parisuhde on huippujuttu. Ei se ole (ollut) sitä aina sellaisenkaan ihmisen kanssa jota kohtaan oli oikeasti tunteita. Tämä on niin persoona- ja elämänvaihekohtaista. Lopullista absoluuttista tuomiota näistä asioista ei voi antaa.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ti 07.04.2015, 14:53:35
Niin, kyllä ihmisen pitäisi ennen kaikea olla itselleen rehellinen, eikä pettää itseään yrittäessään olla jotain muuta kuin kokee oikeasti olevansa. Omaa parastaan olisi ensijaisesti jokaisen syytä ajatella, sekä tehdä asioita jotka luonnistuvat, eikä pakottaa itseään tilanteisiin, jotka eivät ole omalle luonteelle ominaisia.  Muiden mieliksi jatkuvasti toimiminen voi todellakin pitemmän päälle rasittaa, varsinkin jos joutuu jatkuvasti teeskentelemään ihmissuhteissaan. Epäaitous kyllä kostautuu jossain vaiheessa, eikä sitä kuitenkaan kukaan jaksa loputtomiin sietää hankalia parisuhteen ristiriitojakaan, jotka eivät aina edes selviä vaikka niitä kuinka kävisi läpi.

Sen verran mukavuudenhaluinen monikin varmasti on perimmältään, että kun siinä omassakin persoonassa on ihan tarpeeksi sietämistä, saati että pitäisi vielä vapaaehtoisesti mukautua toisen ihmisen oikkuihin; niin ehkä tässä mielessä ne riippumattomuuden asettamat rajat tulevat monesti vastaan, juurikin yksielämistä arvostavilla. Miksi siis hakea ylimääräisiä vaikeuksia elämäänsä, kun siihen ei mikään kuitenkaan pakota.

Joillakin ihmisillä voidaan pariutumattomuuden kohdalla puhua myös jonkinlaisesta sitoutumiskammosta, mutta toisille yksinoleminen on vain muodostunut oman elämäntilanteen myötä tarkoituksenmukaiseksi tietoiseksi elämäntapavalinnaksi, joka vaan toimii alusta lähtien paremmin kuin mikään muu tapa. Toisaalta, mitä sitä sen enempää moralisoimaankaan kumpaankaan suuntaan, pääasia että ihminen edes jotenkin viihtyy nahoissaan, elää sitten miten tahansa. 
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: socrates - ti 07.04.2015, 16:01:52
Pariutumaan jostain syystä kykenemättömien keskuudessa liitelee lentävä lause "parempi yksin kuin huonossa suhteessa". Se on mantra jonka jokainen oppii joka ei jostain syystä pompahda saumattomasti ja sulavasti suhteesta toiseen tuon tuostakin.

Joo, tuo mantra on kummallisen yleinen harhakäsitys. Todellisuudessa on paljon ihmisiä, joilla huonokin parisuhde säilyttää elämän hallinnan ja sitä kautta takaa objektiivisesti arvioiden paremman elämän kuin pahimmoillaan eron ja yksinäisyyden laukaisema nopeaan tai hitaaseen itsetuhoon johtava päihde- tai muu kierre. Näistä on naapurustossakin esimerkkejä.

Myös ulkopuolisiin kohdistuvat epätoivoiset hirmuteot käynnistää usein juuri parisuhteen päättyminen tai sen välitön uhka. Ei niitä tehdä sen takia, että suhteessa on vähän tylsää.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ti 07.04.2015, 18:04:35
Niin, kyllä ihmisen pitäisi ennen kaikea olla itselleen rehellinen, eikä pettää itseään yrittäessään olla jotain muuta kuin kokee oikeasti olevansa. Omaa parastaan olisi ensijaisesti jokaisen syytä ajatella, sekä tehdä asioita jotka luonnistuvat, eikä pakottaa itseään tilanteisiin, jotka eivät ole omalle luonteelle ominaisia.  Muiden mieliksi jatkuvasti toimiminen voi todellakin pitemmän päälle rasittaa, varsinkin jos joutuu jatkuvasti teeskentelemään ihmissuhteissaan. Epäaitous kyllä kostautuu jossain vaiheessa, eikä sitä kuitenkaan kukaan jaksa loputtomiin sietää hankalia parisuhteen ristiriitojakaan, jotka eivät aina edes selviä vaikka niitä kuinka kävisi läpi.

Sen verran mukavuudenhaluinen monikin varmasti on perimmältään, että kun siinä omassakin persoonassa on ihan tarpeeksi sietämistä, saati että pitäisi vielä vapaaehtoisesti mukautua toisen ihmisen oikkuihin; niin ehkä tässä mielessä ne riippumattomuuden asettamat rajat tulevat monesti vastaan, juurikin yksielämistä arvostavilla. Miksi siis hakea ylimääräisiä vaikeuksia elämäänsä, kun siihen ei mikään kuitenkaan pakota.

Joillakin ihmisillä voidaan pariutumattomuuden kohdalla puhua myös jonkinlaisesta sitoutumiskammosta, mutta toisille yksinoleminen on vain muodostunut oman elämäntilanteen myötä tarkoituksenmukaiseksi tietoiseksi elämäntapavalinnaksi, joka vaan toimii alusta lähtien paremmin kuin mikään muu tapa. Toisaalta, mitä sitä sen enempää moralisoimaankaan kumpaankaan suuntaan, pääasia että ihminen edes jotenkin viihtyy nahoissaan, elää sitten miten tahansa.


Niin, sellaiset ihmiset jotka viihtyvät hyvin itsekseen eivät juuri seuraa hae. Tietysti vain osalla tuo johtuu siitä etteivät kaipaa mitään parempaa ja he ovat niitä aitoja yksineläjiä. Sitoutumiskammo tai riitojen pelko kielii jo muusta, yrityksestä suojautua jotakin uhkaa vastaan.

Mutta toki joskus käy niinkin että tuollainen aito yksineläjä tapaa jonkun toisen joka alkaa tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta, ja jos siinä ovat kemiat kohdallaan, parisuhdehan siitä tulee koska ihminen vailla pelkoja tietysti laajentaa kokemusaluettaan.

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - ti 07.04.2015, 19:28:04
Se on muuten tosi jännä että jos on useamman vuoden ollut parisuhteessa ja sietänyt siinä kaikenlaista koska rakastaa toista, niin eipäs niitä vastaavia juttuja sietäisikään enää jonkun toisen kanssa jos yllättäen jää sinkuksi. Eli jos uusi suhde alkaisi välittömästi täsmälleen niissä kaikkein kehnoimmissa tunnelmissa mitä pitkässä edellisessä suhteessa on pahimmillaan tullut vastaan, niin kuinka moni sellaiseen suostuisi? Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan.

Vanhoissa pitkissä suhteissa saatetaan sinnitelllä hyvinkin pitkään. Sinkkuna vastoin tahtoaan oleva ei ehkä tiedä, tai muista, että millaista se voi pahimmillaan parisuhteessa olla. Silloin suhteessa oleminen näyttäytyy hänelle toivottavana ja ihanana tilana, jolloin surkuttelee omaa sinkkuuttaan. Eikä tajua miltä kaikelta säästyy.

Tai sitten voi olla vähän naivi ja kuvitella että jos yhden kanssa olikin hankalaa, niin "eihän nyt kaikki voi samanlaisia olla". Ei voikaan. Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

 ;D

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: J - ti 07.04.2015, 20:51:25
Onhan se kyllä niinkin, että vaikka vannoutunut yksineläjä ei välttämättä kaipaakaan parisuhdetta ollakseen tyytyväinen elämäänsä, ei se aina tarkoita sitä etteikö aktiivisesti hakisi seuraa itsensä kaltaisista ihmisistä. Ainoastaan vakituinen seurustelusuhde voi olla se kynnys jota ei tietoisesti haluta ylittää, tai ehkä ei edes yrittää, on siihen syyt sitten itsessä, tai valitussa elämäntyylissä. Oman mukavuusalueensa ulkopuolelle siirtyminen kun vaatii aina tietynlaista rohkeutta, tai ainakin asiaan vakavasti omistautumista.

Usein elämäntilanne voi olla sellainenkin, että haluaa säästää itsensä suuremmilta pettymyksiltä, eikä ole tarvetta kiinnittyä toiseen ihmiseen liian sitovasti. Siksi vapaat ihmiset voivat tästä syystä olla hyvinkin valikoivia erilaisten ihmisten kohtaamisissa. Varsinkin monet vapaamieliset ihmistyypit eivät kaikki niinkään halua seurustella tavan vuoksi, vaan jotkut haluavat enemmänkin jotain syvempää kanssakäymistä toisen osapuolen kanssa. Toki on olemassa pinnallisiakin ihmisiä, jotka käyttävät toisia hyväkseen; täyttääkseen vain jotain ammottavaa tyhjiötä elämässään, tai pönkittääkseen lukuisilla ihmissuhteilla pelkästään olematonta itsetuntoaan.

Ihmisluonteita on siis tässäkin asiassa niin monenlaisia, eikä niitä voi todellakaan mitenkään niputtaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Yksieläjällä on kuitenkin aina etunaan se, että hän voi vapaasti valita kenen ihmisen kanssa milloinkin seurustelee, tai kuinka läheisinä nämä ihmisuhteet itselleen kokee. Eikä mikään valittu ihmissuhde kuitenkaan missään vaiheessa velvoita mihinkään, jos näin ei ole omalla kohdallan päättänyt. Valinnan moninaiset vaihtoehdot voivat toki aiheuttaa myös jatkuvaa turhautumista, jos ei oikein itsekään tiedä mitä elämältään oikeasti haluaa. Silloin parasta olisi aina ensin selvittää asiat perinpohjin itsensä kanssa, ennen kuin raahaa painolastinsa suhteesta toiseen muiden riesaksi.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ti 07.04.2015, 22:35:08
Se on muuten tosi jännä että jos on useamman vuoden ollut parisuhteessa ja sietänyt siinä kaikenlaista koska rakastaa toista, niin eipäs niitä vastaavia juttuja sietäisikään enää jonkun toisen kanssa jos yllättäen jää sinkuksi.

Eipä tietenkään, ihminen on oppivainen joten vain harva toistaa jo tekemänsä virheen. Sen sijaan paljastuu monesti ettei se ole ainoa mahdollinen virhe minkä voi tehdä. Ja kun tätä tapahtuu riittävän usein, kriteerit uuden suhteen alkamiseksi nousevat iän myötä lähes ylittämättömiksi. Siinä vaiheessa moni on kuitenkin jo oppinut sietämään omaa seuraansa paljon paremmin kuin nuorena...

Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Chama - ke 08.04.2015, 07:03:55
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Safiiri - ke 08.04.2015, 07:49:35

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Komppaan tätä. Yhtään enempää en osaisi - enkä edes haluaisi - kertoa etukäteen, millaisen miehen haluaisin (jos olisin sinkku). Ihmiset ovat kokonaisuuksia, joita ei voi jakaa ja purkaa osiinsa kuin polkupyörää. Päinvastoin se, että toinen uskaltaa paljastaa ne huonot puolensa ja vikansa, on suuren luottamuksen osoitus. Jos oltais aina vain vieraskoreita ja varovaisia, ei suhde olis kuin käytännön järjestely. Monet ns. huonot puolet näen miehessäni oikeastaan kaikkein rakastettavimpina. Ne saattavat myös olla jotain sellaista, mitä kukaan muu ei koskaan saakaan nähdä. Vastaavasti itsessäni on valtavasti puutteita ja vikoja, mutta koska suhteessa on luottamusta, minun ei tarvitse yrittää piilotella niitä. (Mikä on aivan eri asia kuin tahallinen huono käyttäytyminen ja toisen sietokyvyn venyttäminen.)

Samahan tuo on lasten kanssa. Vain turvallisille vanhemmille he uskaltavat kiukutella. Siksi monet adoptiovanhemmat onnittelevat itseään siitä, jos lapsi uskaltaa sanoa vastaan, kiukutella yms. Vasta siinä vaiheessa hän alkaa kokea uuden perheen sellaiselle riittävän turvalliseksi. (Enkä tällä tarkoita, että parisuhteessa pitäisi kiukutella toiselle.) Tai avioeron jälkeen lapset oireilevat vasta, kun vanhempien toipuminen on jo päässyt aika pitkälle. Sitä ennen he suojelevat vanhempiaan piilottamalla omat negatiiviset tunteensa.

Kukaan ei jaksa näytellä pelkästään paraatipuoltaan esitellen loputtomasti ja aina. Mutta sehän se vasta on hienoa, kun pääsee tutustumaan niihinkin osiin, joita yleensä ei turisteille esitellä.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Norma B - ke 08.04.2015, 10:03:48
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Näistä asioista on vähän vaikea puhua. Itse näkisin näin että kun toista ei rakasta, silloin hän helposti näyttäytyy eräänlaisena "ominaisuuskokoelmana". En tiedä mistä tämä johtuu. Kun olen tavannut miehiä joita kohtaan minulla ei herää tunteita, heistä aina tulee päällimmäiseksi jotain ominaisuuksia jotka ärsyttävät.

Tietty ihastumiseenkin voi liittyä joidenkin ominaisuuksien korostuminen, tai ehkä niitä aivoillaan korostaa jos haluaa löytää selityksen tunnetilalleen? Esim. erästä ihastuksen kohdettani ajattelin älyllisellä tasolla "järkeväksi ja maanläheiseksi", mikä oli vallan toista kuin mihin olin tottunut toisenlaisen miehen seurassa. Mutta uskoisin että olisin ihastukseeni ihastunut vaikka minulla ei olisi ollut kokemuksia muista miehistä, eli pelkästään vertailun tuloksena tunne ei syttynyt. Sillä hetkellä kun se syttyi näin hänet "hauskana ja viehättävänä".

Kun minulla on tämä yksi kokemus siitä että vuosia kestänyt suhde päättyy siihen että mies vaihtaa toiseen naiseen, niin helposti ajattelen asian niin että hänen silmissään alkoi korostua minusta ikävimmät piirteet. Mutta voi se olla niinkin että hän koki koko elämänsä tylsäksi (vähän tällaisen vaikutelman olen saanut ja tiedän että hän on kärsimätön ja kokoajan uusia virikkeitä kaipaava persoona), ja ehkä se uusi nainen näyttäytyi niin valovoimaisena ettei hän kertakaikkiaan osannut keskittyä mihinkään muuhun, eikä ehkä missään välissä miettynyt tietoisesti miten "tylsä ja kyllästyttävä" minä olen. Eli en usko että kaikki erot johtuvat jostain vertailusta ihmisten välillä, vaikka tietenkin sitten kun pitää valita että kumman otan niin jotain vertailua siihen väkisinkin tulee. Ja mielestäni laskelmointia jos ylipäätään antaa itsensä ihastua toiseen vaikka on vielä parisuhteessa eikä ole puhunut erohaluista kumppanilleen mitään.

Itse en halunnut erota koska nimenomaan koin että elämäni on sitten vajaampaa ja tyhjempää, ja onhan se ollutkin. Mutta aika nopeasti huomasin etten tarvitse nimenomaan tuota eksääni elämääni, vaan noin ylipäätään kumppanin jonka kanssa sovin yhteen. Ja sellaista en sen koommin ole löytänyt.

Rumuus, hankaluus ja ärsyttävyys ovat asioita joiden kanssa pystyy elämään, jos näkee myös muutakin. Rakastaminen kai onkin nimenomaan tasapainotila, ylisuuret odotukset elämästä ovat haihtuneet ja kun järkytys alkuhuuman haihtumisesta ei ole ollut liian suuri, elämä yhdessä voi alkaa/jatkua. Omalla kohdallani pitkässä parisuhteessani ei oikein kauhean huumautuneeksi (ihastuneeksi) itseään tuntenut suhteen alussa koska mies näytti kyllä hyvin aikaisessa vaiheessa itsestään rumia piirteitä (huusi, riehui ja heitteli esineitä, minuakin kohti). Ehkä sen takia minulta jäi jonkinlainen lässähdys-vaihe välistä ja sopeutuessani siihen välillä aika älyttömään suhteeseen en sitten missään vaiheessa osannut ajatella että voisi sitä jonkun täyspäisemmänkin kanssa olla.

Tasapainoisen ja kunnollisen kumppanin kanssa se että rakastuminen jää lyhyeksi tai välistä ja alkaa nopeasti rakastamis-vaihe on ihan ok, mutta ei sellaisen ihmisen kanssa johon ei voi 100 % luottaa. Huonon itsetuntoni ("minä olen paska") vuoksi sitten kai vain jäin tavallaan nalkkiin.

Joten miksi surisin tuollaisen ihmisen "menettämistä"? Juu ei, kyllähän sitä suree vain sitä ettei parempaakaan ole löytänyt.
Otsikko: Vs: Yksinelämisen haasteet
Kirjoitti: Antares - ke 08.04.2015, 10:58:23
Yleensähän parisuhteessa on se alkuaika kuitenkin aika auvoista, ennen kuin sitten ihmiset näkevät ne rumemmat puolet toisistaan... Toiset ovat toisella tavalla hankalia ja ärsyttäviä.

Ehkä olen jotenkin outo, kun tämmöinen logiikka ei avaudu minulle. Onko tosiaan niin, että parisuhteessa eläminen tarkoittaa sitä, että suhteen toista osapuolta tarkastellaan kuin jotakin ominaisuuskokoelmaa. Ensin kuvitellaan, että kumppanissa muka ei olisi ärsyttäviä ominaisuuksia. Sitten, kun niitä löytyy määrä, joka ylittää kriittisen pisteen, joko kärvistellään tai erotaan. Tällainen ajattelu kuulostaa minun korviini kovin mekaaniselta. Minulle parisuhteessa on kyse enempi jonkinlaisesta vaihtuviin olosuhteisiin sitoutumattomasta ymmärryksestä: Ilman tuota nimenomaista ihmistä elämäni olisi vajaampaa, tyhjempää. Miehessäni on aina ollut joitakin tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta mitä sitten... ?

Saattaa olla että nuorison parisuhteissa on vähän tuollaistakin. Muistelen joskus aikoinani omassa liitossani ajatelleeni samoin ja jatkoin sitkeästi vuodesta toiseen, lopulta runsaat kaksi vuosikymmentä. Mutta siinä vaiheessa kun nuo toisen osapuolen irtiotot alkoivat näkyä jälkikasvun itsetuhoisena oireiluna, oli pakko pistää pelleilylle piste ja lusikat jakoon. Kyllähän se tietysti oli ikävä periaatteellinen ratkaisu ja tuntui epäonnistumiselta kun omassa suvussa on tapa ollut elää elinikäisiä liittoja. No, exän suvussa oli taas tätä eroamiskulttuuria.

Mutta kun jälkikasvu alkoi järjestelyn jälkeen voida huomattavasti paremmin, oli helppo perustella itselleen että ratkaisu oli paras mahdollinen. Ja näkyihän se omankin mielialan ja elämänlaadun nopeana nousuna. Pitkään ainoa näkyvä haava erosta oli tuo ärtyminen naisten tavasta syyllistää miehiä ja etsiä vikoja vain niistä, itse kun olin kokenut että naiset ovat täysin samanlaisia sikoja niin halutessaan, väkivaltaa, juopottelua ja vieraissa juoksua myöten...

Mutta vuosikymmenen auvoisa yksinelo on nyt tavallaan katkennut, juuri kun olen pääsemässä eroon työvelvoitteistakin ja kaikki paukut olisi käytettävissä omaan itsekkääseen hyvinvointiinsa, kylkeen kiilautuu ihminen joka on kokenut saman, harrastaa riittävän samanlaisia asioita ja jolla on samanlaiset arvot sekä tavoitteet tulevaisuudelleen... niinhän sitä on taas käymässä vanhanaikaisesti...  :o